Valmistautuminen jouluun

                                  Mikki

Jouluaskareita

Vuoden aika jakaantuu kahteen osaan, ennen joulua ja joulun jälkeen. Kyllä meidän kirkko sen tiesi mihin aikaan sijoitti Jeesuksen syntymän, keskelle pakanallista juhlintaa talven selän taittumisesta ja kevään toivosta. Talojen työt oli tehty pääosin, sato aitoissa, lihat tiinuissa, heinät ladoissa, perunat kuopissa ja ämmät pirteissä. Kyllä talvellakin töitä tehtiin, naiset valmistivat pellavista ja villasta lankoja, joistasitten kudottiin tarvittavat vaatteet, suutari kiersi taloissa paikaten vanhoja ja tehden uusia. Saattoi varakkaimmissa taloissa vaatturikin käydä. Miesten oli pirtissä tehtävä rekiä, niitten jalasten aihioita kuivateltiin orsien päällä. Kesän mittaan oli katseltu sopivia koivuja, joiden juurakko kasvoi sopivasti mutkalla maan suuntaisesti. Ne kaadettiin ja kirveellä veistettiin kartanolla alustavaan muotoonsa. Vaari kiskoi puukolla päreen säleitä pärepihtiin pistettäväksi, saattoipa tehdä oikeita päreitäkin nippukaupalla. Puukkopäreet olivat kestäviä ja lujia, niitä kiskottaessa ei menty koskaan poikkisyyhyn, vaan puun syitä myöten. Näin päreen pinta oli tiivis, vesi ei päässyt puun sisään. Lisäksi tällainen päre kesti hyvin vääntöä. Tätä taitoa on Tanskalainen maajussi sarjassa esiintyvä viljelijä opetellut monissa maissa. Menetelmää on käytetty tukkipuista alkaen pienempiin kapineisiin, on halottu puita oksiin ja pajuihin asti. Taitava halkoja, kuten tuo maajussi, kykenee pienellä lovetulla kapulalla halkaisemaan pajun kerralla kolmeen osaan. Minä tein Eeron opastuksella pisteaidan. Sopivat aidakset piti halkaista pienen kuusen rungosta. Kirves piti laittaa tyven keskella ja napauttaa sitä toisen kirveen hamaralla. Sitten sitä halkeamassa olevaa uraa kopeutettiin vapaalla kirveellä ja saatiin halkeama etenemään. Kirveet laitettiin pois, ja alettiin käsin halkomaan puuta. Yksi taika siinä oli, halkeama alkoi helposti edetä toiseen sivuun. Se estettiin taivuttamalla sen puoleisesta puolikkaasta enemmän ja jyrkempään. Se tepsii, ja halaistut puolikkaat tulivat yhtä paksuiksi.

Meidän joulutyöt alkavat aina syksyisin, kun käymme haudoilla viemässä havut ja laittamassa lyhdyt ja kynttilät. Tänään kiersimme lähimmät haudat uudestaan Pälkäneellä. Paulan vanhemmat, isovanhemmat ja sisarukset. Olavi ja Tuuli lepäävät Hattulassa. Vanhat kynttilät paloivat edelleen, laitoimme kuitenkin kaikkiin lyhtyihin uudet kynttilät. Siinä onkin sitten muodostunut kaksi puoluetta, perinteen vaalijat elävän tulen ihannoivat, ja patterikynttilöiden käyttäjät. Nykyiset patterikynttilät välkkyvät kuin aito tuli ja palavat kerrasta kevääseen saakka. Olemme koonneet haudoilta pois steariinikynttilät. Ne ovat aina sammuneet ehkä muutaman tunnin paloajan jälkeen. Koskaan emme ole nähneet niiden palaneen loppuun saakka. Useimmiten ne ovat kaatuneet ja tuli on polttanut muovin puhki ja ne ovat sammuneet. Ovathan ihmiset jo lopettaneet päreitten polttamisen pihdeissä kotonaan, ulkona palavat pihavalot eikä roihunuotio. Ymmärrän kyllä kynttilän lumon, siis elävän tulen meille antaman mielihyvän. Kun ajan 200 km haudoilla käydäkseni, niin saan mieliyväni siitä, että lyhdyt palavat vielä, kun olen kotona.

Haudoilta jatkoimme Kangasalalle, Matin ja Sirkun luokse. Paula oli kerännyt kassillisen tavaroita vietäväksi Punaisen ristin kirpputorille ja toisen kassin joululahjoja. Kysuin Matilta, onko hän nyt päivittäin nostanut autoja ylös ja alas. ” Miksi, mitä minä sellaista tekisin?” ” No sen takia, kun minä annoin sinulle sen tunkin, pitäähän sillä nyt autoja nostella.”

Koetimme Matin kanssa mennä morjenstamaa Mikkiä, talon kissaa. Maanittelin sitä tulemaan esiin. Lopulta viimeisestä huoneesta se vilahti kirjoituspöydän alta tiehensä. Seurasimme sitä olohuoneeseen. Siellä se oli sohvan vieressä ja katseli meitä. Ei lähestynyt, muttei paennutkaan katseitamme.

Sirkku keitti kahvit ja olipa tehnyt kahdenlaisia voileipiäkin. ” Mitä leipää tämä on, kun on niin hyvää?”, kysyi Paula. ”Se on Tredun leipää, eikö olekin hyvää. Eihän se aina ole niin tasalaatuista, mutta kyllä se on aina hyvää.”

Sirkku kysyi Annelista.

Anneli oli kaatunut tai kaadettu Tampereella hänen tultuaan lääkäristä. Kolme mustaa miestä siinä oli ollut. Hänellä oli kantoside vasemmassa kädessään. Näimme hänet, kun edellisenä päivänä olimme olleet jouluaskareissa Laitikkalassa. Paula vei Helenalle kukkasen ja joulutervehdyksen. Siihen tulivat Anneli ja Paavo autollaan. Morjenstimme ja toivotimme hyvät joulut, saimme Annelilta Pälkäneen joulun, minä annoin Paavolle muutaman Luonto lehden ja Paulalla oli Annelille sinappia, kynttilä ja joulun kello.

Jatkoimme Kallelle. Kopistelin takaovella, sinne näkyivät jäljet menneen. Avasin oven ja aloin huudella Kallea. Vastaus kuuluikin ja Kalle kovin ilahtui. Paula keitti siellä Kallen opastamana kahvit, Kalle haki pakkasesta donitsit. Minä kävin vielä katsomassa Kallen tietokonetta, hän ei ollut päässyt Facebookissa eteen päin. Katselin, että siinä oli vanha käyttöjärjestelmä W 7. Sanoin, että se täytyisi päivittää. Kalle oli sitä tehnytkin. Sain auki Kallen sivun, mutta siinä oli vain tiedot Kallesta, ei muuta. Olin mennyt sinne vanhalla selaimella. Sanoin siitäkin, ja huomasin siinä olevan myös Chromen. Menin sen kautta ja sain Kallen FB:n auki oikein. Kerroin mitä olin tehnyt.

Kalle oli täyttänyt itsenäisyyspäivänä 93 vuotta, Helena oli 96.

Matti meinasi kertoa viiskylukulaisia vitsejä, mutta Sirkku suuttui ja sanoi menevänsä ulos, jos hän jatkaa. ”Olkaa nyt ihmisiksi, juodaan rauhassa kahvia.” Matti ei jatkanut. Juttelimme niitä näitä ja aloimme tehdä lähtöä. Suoramalle ja

Autosta Paula soitti toiselle veljelleen ja sai Airin puhelimeen. Olivat palanneet kotiin Kuljun navetan loppuunmyynnistä. Lupasimme tulla heille tuomaan pukin terveiset. ”Tuletteko kahville?” ”Ei, me käymme vain ovella, oltiin just Matilla ja Sirkulla kahveilla. Tule ulos, kun mersun nokka näkyy.” Ajoin Kangasalan läpi hullunkurisia ympyröitä kierrellen Suoramalle, Mämmitielle ja Artturintielle. Airi katseli toisen kerroksen ikkunasta ja tuli meitä vastaan rapuissa. Pekka heilutteli toisesta kerroksesta ja minä huutelin avonaisesta auton ovesta. Lahjat vaihdettiin ja muutaman sanan jälkeen ajelimme Painon kautta kotiin.

Mäkäräinen oli jo suorittanut kovan nousunsa ampumahiihdossa, voitti Ederinkin. Oli silti vasta 18.

Meillä kotona olin aamulla ottanut vintistä vastaan kymmenkunta laatikkoa, täynnään joulukoristeita. Minä köllähdin tuoliin istumaan, Paula aloitti koristeiden levittämisen.

Taas Tampereella

Sattumuksia

Kävelin Kalevankankaalta parkkipaikalta Tampere taloon. Santtu Matias Rouvali johti viimeistä kertaa syksylläTampereen Sinfoniaorkesteria. Vuorossa oli kaksi sinfoniaa. Klapsuttelin puuportaita alas ja sivuovesta sisään. Väki oli kerääntynyt lämpiöön, kurvasin vaatenaulakolle ja ajattelin antaa takkini narikkaan. Huomasin kuitenkin siihen vartioimattomaan tilaan lisätyn uuden naulakon, joten veinkin takkini sinne. Asetin sen toiseen naulaan alarivissä. Sinne muutkin koettivat saada vaatteitaan talteen, täytyi vaan tuuppia ensin muut vaatteet sivuun kahden puolen omaa vapaata naulaa.

Morjenstin tuttua vahtimestaria, hän kävelikin oville aukaisten ne. Nappasin rappujen yläpäästä ohjelman ja menin omalle paikalleni rivin päähän. Muita ei vielä siinä ollutkaan, tulivat aina minun jälkeeni. Edessäni istui tuttu pariskunta, he olivat jo tulossa. Morjestelimme ja siihen minun viereenikin istahti tuttu rouva. Alkuun muutama vuosi sitten hän ei juuri puhunut, vastaili vain lyhyesti. Siitä vierustoverini olivat jo mukavasti sulaneet, ja meillä oli hyvinkin rattoisia keskusteluja. Edessä istuvalta rouvalta oli lonkka leikattu, ja hän oli muutaman kerran poissa. Hänen palattuaan jälleen minä olin valmistanut hänelle katajasta kauniin voiveitsen, siihen olin liimannut kädensijaan molemmin puolin vaahterasta koristeet. Annoin sen hänelle ja toivotin toipumista. Rouva ilahtui. Olin edellisellä kerralla päättänyt antaa heille paistinlastat. Tein ne vannesahalla kaarevaksi ja kädensijoihin samoin päällipuolelle vaahterakoristeet. Vierustoverini otti ja kiitti, laittoi laukkuunsa. Siitä ei koskaan sen jälkeen puhuttu mitään. Edessä istuvat sen sijaan muistivat aina kiittää niistä ja kertoivat niitä aina käyttävänsä. Minua jo vähän nolotti tuo kehuminen.

Ruotsalaisen Allan Pettersonin 7. sinfonia aloitti. Kauniit sävelet aloittivat hiljaisella kauniilla melodialla. Siihen liittyivät muut soittimet, vähitellen kaikki soitinryhmät puhkuivat täysillä, jopa minunkin tykistöupseerin korvia alkoi särkeä. Onneksi säveltäjä sain Pultavan taistelun loppuun ja melodiat alkoivat piirtää säveliään selloilta huilulle, viuluille, selloille, huiluille ja klarinetille sekä fagoteille. Miellyttävä hetki laajeni laajenemistaan, kunnes taisi tulla Karoliinien marssi Norjan tuntureiden yli ja sotilaiden paleltuminen hyytävässä talvimyrskyssä. Sinfonia soitettiin kerralla alusta loppuun. Näin en saanut siitä oikein selvää, kun säveltäjä ei ollut päättänyt, kertooko hän musiikin keinoin meille sodasta vai rauhasta.

Hannele tuli väliajalla juttelemaan edesäni istuvan pariskunnan ja minun kanssani. Olivat jo tutustuneet, kun eivät myöskään aina poistuneet väliajalle. Jotenkin muutaman musiikista luonnehdinnan jälkeen päädyimme opettajan ammattiin. Pariskunnan poikakin oli opettaja, ja he valittivat sitä, kuinka opettajan pitää nykyään olla aina vanhempien saatavill, iltaisin ja viikonloppuisin. Hannele kertoi tutustaan, joka ei vastaa kuin sovittuina aikoina puheluihin. Kyllä minullekin soiteltiin, joskus heräsin iltaisin niihin. Silloin kyllä vastasin rehellisesti ja tiukastikin heidän lastensa touhuista.

Sibeliuksen sinfonia no 5 oli seuraavana. Miten sainkaan vain nauttia, musiikki levisi ylitseni tuttuna ja uutena. Rouvali otti oman otteensa ja se kuului hienona tulkintana muusikoden soittaessa uskomattomalla taidolla. Nyt pidettiin 1. ja 2. osan välillä tauko, muuta taas 2. ja 3. välissä ei ollut taukoa. Viittaus vaan meni lopetuksesta jämptisti kerran alas ja ylös, ja musiikki jatkui. Allegro molto – Misterioso miten suloisesti se soikaan. Lopetus oli taas Santtumainen, huikean täsmällinen vingahdus, tauko, toinen vielä lujempaa, tauko ja kolmas. Santtu laski kätensä eikä kukaan uskaltanut taputtaa, jos sieltä tulisi vielä yksi rympsähdys. Kumarrus ja aplodit alkoivat. Toivotin vierustoverilleni hyvää jolua ja kurvasin konttaamaan kaiteen alta taputusten kohistessa. Näin olin aikaisemminkin päässyt jonojen ohitse naulakolla ja parkkipaikalla.

Tuttu vahtimestari avasi oven, toivotimme hyvät joulut ja minä laskettelin raput alas joutuisasti ja käännyin naulakolle. Oikea reuna, toinen rivi alhaalta, ja nappasin takin käteeni. Huomasin jonkun toisenkin laittaneen takkinsa samaan naulaan. Eipä ollutkaan minun, vaihdoin takkeja, mutta ei sekään ollut minun. Samperi, varmasti laitoin toiseen naulaan, olisiko se pudonnut, ei, olisiko se nostettu hyllylle, ei, oliko se seuraavassa naulassa, ei. Kävin takkeja kourimaan niinkuin joskus ennen. Ei omaa. Väkeä alkoi tulla ja naulakolla oli ahdasta. Minä luovutin, peräännyin naulakolta ja menin lämpiön toiselle puolelle tuoliin istumaan. Hakekoot nyt takkinsa, pian ne siitä menevät. Ohitseni meni puoli salillista. Kantoivat takkejaan ja naiset kenkiään, laittoivat takkeja päälleen ja kiskoivat kenkiä jalkaansa. Hemmetin vaivalloista näkyi olevan. Kun melkein kaikki olivat jo menneet, nousin ylös ja katsoin suoraan naulakolle. Siellä se takkini oli, juuri laittamassani naulassa, toinen oikealta. Mutta naulakko olikin jaettu kahtia, siinä keskellä oli pieni väli, jota olin luullut naulakon pääksi. En kuitenkaan mennyt autolle ilman takkia niinkuin edellisenä talvena. Autolla söin banaanini, otin lääkkeeni ja odotin taas koko kentällisen autojen hidasta menoa, kunnes lähes viimeisenä pääsin kentältä ja liikennevaloista ulos ilman pysähtymistä. Ehkä odotan paikallani ensi kerralla ja taputan muitten mukana.

Valkeakosken Opiston kuorojen konsertti 29.11.-19

 Valkeakosken työväenopiston Naiskuoro ja Valkeakosken työväen mieskuoron Joulukonsertti 30.11.-19

Kuorojen konserttia edeltävänä iltana ja yönä vaakasuoraan lentänyt lumi muurasi syksyn harmauden menneeksi. Kuulijoiden mielet olivat virittyneet oivaan tunteeseen Naiskuoron aloittaessa esiintymisensä. Yli kahdenkymmenen laulajan äänillä kuulimme: Nyt syttyy valot tuhannet, säv. Emmy Köhler sov. Kullervo, kirkkaan alun tutussa kappaleessa. Adventtikynttilät, säv. ja san. Jukka Kuoppamäki, sov. Ulle Valjakka, antoi hiukan matalammalta kauniin harmonian tunnelmin illan hämärtyessä. Ulle johti pianon säestyksellä kauniisti voimakkuuden vaihdellessa hänen hartioidensa kohotessa tai vaipuessa. Kuoro oli saanut uusia jäseniä, joten annoimme aplodit samalla myös konserttien jatkuvuudelle. Tuikkikaa, oi joulun tähtöset, ja lumi peitti taas varpusen syönnökset jouluaamuna järvienkin jäätyessä. Varma esiintyminen luetettavan johtajansa johdolla antoi kuulijoille tutun varmuuden ja nautinnollisen tuokion Kari Rydmanin sovittamassa kappaleessa.

Esiin astui Naiskuoron trio, Sari Laurell, Kirsti And, ja Kirsti Elo esittivät kaksi kappaletta: Joulu loisteesi tuo sekä Marin joululaulu. Sointuisasti eteni ensimmäinen kappale, kunnes seuraava kappale sävähti täyteen saliin sähköistäen kuulijoiden karvat krapisemaan puseroiden sisällä.

Naiskuoro jatkoi luistavasti liukuen: Joulukirkkoon, aisakellon tahdittaessa reipasta menoa.

Lumiselle niitylle vuorostaan laskeutui laulu soiden kuin hiutaleitten leikki ilmassa ja jääpuikkojen helähtelyt kappaleessa: Lumihiutaleiden laulu. Kuoron varmuus eritempoisten säkeiden ja tunnelmallisten kappaleitten esittämisessä tuli hyvin esille. Kuoron vahvuus kymmenien vuosien ja satojen tuntien harjoittelemiset antoivat selkänojan yleisölle. Kuoro oli myös saanut useita uusia laulajia vahvuuteensa. Kappale. Lumenvalkeaa vastasi hienosti ulkona lumen valkeaan peittoon sekä kuulijoissa syttyneeseen lämpöiseen tunteeseen.

Mieskuoro ja Hajamielinen Joulupukki, säv. Jaakko Salo, san. Jukka Virtanen, sov. Ulle Valjakka. Tenorit lauloivat varmasti, ja miehet korvasivat lukumääränsä pienuuden erinomaisella rutiinillaan ja taatulla taidollaan ja harmoonisella laulullaan. Minun jouluni kappale sävähdytti oivalla ja kauniilla moniäänisyydellään kunnes bassojen äänet värittivät sävelet soimaan. Miesten pieni kuoro selviytyi hyvin, kunnes alkoi Revontulten leikki. Huimalla varmuudella tenorit ja bassot kajauttivat kuin patarummut säkeensä kuulijoiden ylle. Rutiini tuli hyvin esiin hankalassa kappaleessa: Sinivuorten yö:n nopeissa lähdöissä ja rytmeissä.

Naiskuoro liittyi mukaan, ja sytytti mahdollisuuden komeaan moniäänisyyteen, joka alkoi leijailla salissa. Avaruus, säv. Howard Blake, suom. Tarleena Sammalkorpi sov. Ulle Valjakka ja pianossa Sari Laurell, alkoi soida eteerisesti suoraan pilvien sekaan. Yhteisesiintyminen kohosi loistavaksi tähdeksi lämpimässä illassa.

Sopraanot aloittivat kauniin: Joulu, josta uneksin, ja miehet antoivat takarivistä tuen kuin vankassa koskessa kohina. Hups vain, ja jäljellä oli enää kaksi kappaletta, Rakkaus jouluyönä ja Näin joulun kellot soivat. Kuorot olivat selättäneet hermostuttavan odotuksen, laulut täyttivät kuulijoidensa tunteet, ja vapautunut esiintyminen olisi saanut jatkua pitkälle yöhön. Kiitos

Pekka Turtiainen    

Talviteloille

Puutarhan ja omakotitalon hoito ovat melkein kaikki, mihin nykyään harrastun. Talo on kohta 30 vuotta ollut asuntomme muuttumattomana ensimmäisistä suunnitelmista alkaen. Pientä rapistumista toki on, korjattavaakin, mutta ne saavat nyt väistyä ensi kevääseen. Räystäslautoja pitää uusia, samoin niiden maali. Tiilien tuulilaudoiksi asennetut pellit ovat osin menettäneet värinsä maalin kuoriutuessa levyinä pois. Ei toinna maalia uusia, sen sijaan olen päätynyt asentamaan reunatiilet niiden sijaan. Olen kierrellyt katsomassa miltä ne näyttävät. Hyviltä.

Puutarha on sitten myllätty useaan kertaan uusiksi. Vuosikymmenien aikaan ovat monet istutukset, jopa puut ja pensaat, saaneet kasvaa ja joutuneet kaadettaviksi. Muutama koivu ja yksi vaahtera pilkottuina on lämmittänyt asuntoja meillä ja naapurissa. Ensimmäinen ruohonleikkuri on täysin romu. Ostin sen käytettynä Toijalasta huutokaupasta. Vuosia sillä leikkasin, kunnes ajoin metalliseen rajamerkkiin ja akseli vääntyi. Kone tärisi niin, etten voinut kiinni pitää. Vein sen mökille Matille varaosiksi.

Perintönä sain päältä ajettavan hirmun. Helpottui kotona ajo, mutta sitten sain ajaa mökilläkin ruohot. Peräkärryyn köytettynä kone matkasi kymmeniä kertoja edes takaisin Kemmolasta Pälkäneelle. Kunnes möin sen Kuulialan Jussille kolmellasadalla eurolla. Ostin uuden Bolensin MKM:stä. Hyvin on pelannut, kerran vaihdoin terät. Kivet kiljauttivat konetta aina samoilla paikoilla, kunnes Paula hermostui, otti rautakangen ja lapion ja kaivoi suurimman äänen aiheuttaneen kiven pois tieltä. Mukava siitä nyt on hiljaa ajaa.

Kauniit vaahteran lehdet annoin sataa pihan ylle syksyisin. Satumaisena väriloistona oli koko etupiha. Tammen ruskeat lehdet ovat nuhruisia, niitä me aloimme haravoida useammin. Kasasin niitä savustusuunin ja kivimuurin solaan. Sinne peittelin kaikki isot ruukkukasvit. Hyvin ovat talvehtineet aikaisemmin siellä pesässään. Hain sähkökäyttöisen puhaltimen aitasta ja aloitin etupihan siivoamisen. Lehdet lensivät tuulen edessä kepeinä kasoina. Kukkapenkkien katteita täytyi hieman varoa, ne lähtivät lehtien mukana iloiseen lentoon.

Ajoleikkurin takarengas ja eturengas olivat tyhjät. Olin niitä aikaisemmin täyttänyt paukkupullolla ja pienellä tupakan sytyttimestä virtansa ottavalla muovisella kompressorilla. Täytti sekin tehtäväänsä, pelkäsin sen lopulta sulavan kovassa ponnistuksessa. Huutonetissä oli myynnissä varavirtalähteitä ja samaan laitteeseen oli integroitu myös kompressori. Näytti soivalta peliltä. Olin niitä aiemminkin katsellut, mutten ostanut. Hinta kipusi liian korkealle. Kunnes sinne sivuille tuli uusi malli. Tarjosin siitä heti pienen summan, ja sainkin laitteen ostettua. Se tuli Sääksmäentien huoltoasemalle, kevyt kovin oli. Kotona aukaisin pienen muovisen salkun, latasin sen litium akun ja vein salkun auton takakonttiin. Eppäilin laitteen tehoa ison koneen akun apuvirraksi.

Menin ajamaan leikkurilla viimeisiä lehtiä pihasta. Naks vaan sanoi kone. No nyt, varavirtalähde esiin. Hain sen autosta, laitoin hauenleuat kiinni akkuun ja starttasin. Vou vou. Hitto, arvasin, koetin uudelleen ja kone alkoi pyöriä ja käynnistyi. No jopas, olinko kerrankin osannut ostaa käypäsen pelin. Koneen käydessä katsoin takarengasta, lintassa oli. Kytkin uuden ihmelaitteen ilmaletkun pyörän venttiiliin ja hrrr, rengas täyttyi nopeasti. Toinen yllätys, pelitti tässäkin työssä. Ajoin leikkurin kuusen alta esiin ja ihmettelin lonksuvaa menoa. Toinenkin takarengas oli tyhjentynyt. No nyt, uusi ihmekone joutui tulikokeeseen. Riittäisikö sen akku vielä toiseen renkaan täyttöön? Hrrr vain ja rengas tuli täyteen. Hyvillä mielin ajelin koko pihan ja vielä kadun varren papiltakin. Jyskytin talon takapuolelta kaupungin puiston myös talven odotukseen. Pesin letkulla leikkurin kauttaaltaan, hyppäsin pukille ja starttasin. Naks sanoi kone. Tätä olin hieman eppäillytkin, kone ei lataa akkua. Työnsin sitten leikkurin ähisten takaisin kuusen alle ja peittelin sen pressulla. Odottakoon siellä kevättä ja lämmintä.

Korpelan Lihajaloste

Sovimme Jakken kanssa uudesta reissusta maakuntaan. Olin hänen pihassaan kymmeneltä. Kuuntelin uutisia brexitistä, vetelivät viimeisiä neuvotteluitaan. Soitin Jakkelle, hän tuli nopeasti kantaen valokuvauslaukkuaan olallaan.

• Terve, pitkästä aikaa.
• Morjens, äläs istu vielä, käännäs penkin selkänojaa ensin taaksepäin. Siitä pienestä pystystä vivusta. Paulalla se on aina pystyssä. Jakke istahti autoon ja ojensi tuomansa kirjan minulle.
• Tuossa, voit sitten taas lukea.
• Kiitos, ei näitä tarvitsisi tuoda, vaikka onhan se mukavaa luettavaa. Vallankin kun aina valitset niin sopivasti meidän keskusteluihin sopivia tekstejä.
• Voisitko ajaa tuosta huoltiksen kautta, niin haen tupakkaa. Olen kyllä ollut kaksikin päivää polttamatta, ja muutoinkin vähentänyt. Tapa siinä on, ja käsien totutut liikkeet, pahaahan se muutoin on. Asfaltti oli märkää, varoin risteyksessä oikealta Kangasalan suunnalta tulevia. Siinä on hieman puskat edessä. Huoltiksen piha oli täynnä autoja, katselin hieman mihin parkkeeraisin. Ajoin sitten aivan liikkeen eteen ja siirsin sitten sivummalle ja pysäytin moottorin. Jakke tuli pian takaisin ja nousi autoon polttamatta savuketta.
• Onko tässä aloitettu autojen myynti, kun näitä on joka paikassa?
• Onhan tuossa naapurissa autoliike, levittäytyvät sitten pitkin kenttää tänne ja tien varsille. Kirjaskadulta käännyin Toijalan tielle ja pikatielle Tampereelle. Liikennettä oli hiljakseen.
  Ajoimme läntistä ohitustietä Rauman risteykseen ja kohti Vammalaa. Pysytin tarkasti nopeuden rajoitusten mukaan. Olin saanut kaksi kirjettä poliisilta. Antoivat huomautukset, eivät sakkoa. Kolmannella kerralla voisi olla huonompi tuuri. Jakke kertoili lapsen lapsistaan. Hänestä tulee viikonvaihteessa poitsun sijaishoitaja. Vanhemmat menevät aikuisten menoihinsa, taisi olla Ilmari Kauran vuosijuhlat.Lintuja ei juuri näkynyt, joitain kahlaajie hoippui peltojen yllä, muutamat joutsenet loikoilivat poikastensa kanssa, hanhia ei näkynyt.
• Katso nyt tuota Hukkasta, on se valtava laajennus, 20 miljoonaa. Autoja on parkissa monessa rivissä ja työt etenevät. Kaikki alkoi Hukkasen Veijon tallin lantalasta. Olin siellä käymässä, kun Veijo esitteli sen minulle. Savustus alkoi vaimonsa isän kannustamana. Hänellä oli Merikarvialla kalan savustamo. Ensimmäinen toriauto täytyi tilata käsityönä, sillä menivät Tampereelle torille myymään.
  Pikatien molempia laitoja ravin puolella oli tehty tietä ja ajettu siihen pinnalle mursketta. Toisin paikoin oli tehty alikulkujakin. Kovin täällä rytistellään, mietin ajaessani vanhan kaatopaikan tiehaaran ohi. Rajoitus oli 100, ja mäen jälkeen alamaassa se oli 80.
• Tässä on paras jarrutta, Laineen Harri tässä aina sakotti vanhoja koulukavereitaan. Minua ei kyllä saanut kiinni. Menimme sillan ali Roismalan risteyksessä. Levoranta oli kovin laajentunut.
• Tuossa on Junttilan talo vasemmalla.
• Kyllä onkin komea talo.
• Sanovat vanhan isännän menettäneen hermonsa, kun tämä tie vedettiin hänen parhaitten peltojensa läpi.
• Sai kait hän siitä kunnon korvauksen.
• Ei se 60 luvulla tainnut olla kummoinen. Kun tie valmistui, niin ajoimme porukoilla tänne kiihdyttämään, minä moottyoripyörällä, toiset autolla. Kaitasen isäntä ajoi tässä Ford Mustangilla sataaseitsemänkymmentä, kun muut eivät uskaltaneet. Tässä minäkin ensimmäistä kertaa ajoin pikatiellä pimeällä, kun olin ottanut luvatta isän auton. Peltosen Raunon kanssa seikkailimme.
  Ajomme jatkui Keikyän risteykseen.
• On se kummallista, kuinka vanhoja nimiä muutellaan. Tässäkin luki ennen Nuppu. Muistan sen ikäni, kun eksyin tähän talvella suksia kantaen ja matkan määrän piti olla Vammala.
• No tämäpä tuli äkkiä, miten me tätä kautta nyt tulimme? Ullan kanssa tulimme aivan toisesta suunnasta.
• Nyt tulimme suoraan Vammalan kautta, viimeksi tulimme Huittisiin Urjalasta, ja ajoimme Lauttakylän keskustan kautta. Vaan olim sekin muuttunut, en kerran meinannut osata edes kirkon puistoon. Kaikki tiet ja risteykset on myllätty eri paikkoihin.
  Korpelan pihassa olikin paljon autoja ja ihmisiä meni edes takaisin ovesta. Jakke poltti tupakan. Minulla oli Urjalan Makeistukun muovipussi mukanani.
• Lehdessä oli artikkeli, jossa vartailtiin eri kassien haitallisuutta. Yllätys siinä oli kangaskassin heikko sijoitus. Se oli hiilijalanjäljeltään 800 kertaa muovipussia huonompi. Biohajoavilla muovipusseilla ei tee mitään, ne hajoavat jo kädessä. Tuossa vertailussa oli muovipussi käytön jälkeen laitettu roskapussiksi. Siinä ei kuitenkaan oltu huomioitu sitä, että Paula käyttää muovipussit uudelleen ja uudelleen. Viiteen vuoteen ei ole ostanut ainoatakaan uutta pussia. Vanhat on viikattu pieneen tilaan ja laitettu komeroon. Niitä riittää ainakin meidän elinajaksi.
  Sisääl oli tuttu nainen kassalla punainen lippis päässään. Sanoimme päivät ja otimme korit. Kiersimme hitaasti hyllyjä katsellen jokaista tuotetta. Niitä siellä olikin, toinen toistaan parempia, ja halpoja. Tuotteet olivat isoissa muoviastioissa, joissa oli läpinäkyvä kalvo hitsattuna kanneksi. Sen lisäksi oli aina tuotteesta myös pienempi pakkaus, joka sopi muillekin kuin suurperheille tai ravintoloitten keittiöihin. Tuotteet olivat eroteltuina valmiiklsi paistettuihin ja raakoihin. Tällä kerralla tyydyimme valmiisiin ruokiin, makkaroita pieniä ja isoja, savuhevosta, aladoopia, savupaloja, sian palasia. Kassit täyttyivät ja menimme kassalle.
• Onkos nyt meitä kauempaa ostajia?
• Mistäs te olette?
• Valkeakoskelta.
• Ei nyt, mutta kyllä kesällä kuulee, ihmisiä on Itä-Suomesta asti. Kysyin kerran, kuinka he niin kaukaa ovat täällä, niin sanoivat, että kun ei heillä ole tällaista.
  Kassa vieritti ostokset viivalukijan kautta. Yhtä tuotetta hän ei saanut koodatuksi. Antoi sen ilmaiseksi. Hyvä ele.
  Palasimme Keikyän entisen Nupun tiehaaraan. Ajelin hiljakseen katsellen seuraavaa tiehaaraa, Nupuntie. Minulla oli siellä yksi kohde Etuovi comissa.
• Kattellaas nyt, sen pitäisi olla oikealla puolella, sellainen hehtaarin tontilla oleva maatalon rakennukset. Aa, tuo tuossa, tuo vaalea.
• Onpa se iso, ja katso noita talousrakennuksia.
  Talo seisoi oman tien varrella puitten suojassa. Piharakennukset olivat punaisia ja hyvässä kunnossa. Keskellä pihaa oli kallio näkyvissä. Käänsin auton nokan pihatielle, en kuitenkaan ajanut pidemmälle. Näytti siltä, että talossa asuttiin. Peruutin takaisin santatielle ja jatkoimme kohti Keikyää ja sieltä Kauvatsalle.
• Tulemme kohta Puurijärvelle, se on kansallispuistoa ja siellä on lintutorni. Emme mene sinne tällä kertaa, matkaa on parisen kilometriä. Pian tulemme vanhalle meijerille, siellä aloitti Uula tuote teollisen maalin valmistuksen. Saa sieltä vielä jauheinakin maavärejä. Pietilän Esko tämän minulle opetti.
  Palokunnan talon takaa tuli meijeri esille samanlaisena kuin sen muistin. Meijerin vieressä oli huoltoasema ja siinä kahvila. Menin sisälle, Jakke jäi tupakalle. Reipas nainen vastasi tervehdykseeni. Sanoin ottavani kahvia ja samalla näin pitkiä nakkeja olevan kuumana lasiastiassa.
• Minä otankin kahvin pitkän nakin kanssa.
• Laitetaanko pussiin vai syötkö sen täällä?
  Otin nakkini lautaselle, siihen hieman sinappia ja kahvini vein edellä pöytään. Siellä olikin väkeä, ja istahdin yhdelle vapaalle tuolille pyydettyäni lupaa nuorehkolta mieheltä. Hiljakseen aloitin keskustelun. Hän vastaili alkuun yksitavuisesti,mutta intoutui kokonaisiin lauseisiin, kun kerroin olleeni tässä paikassa 20 vuotta sitten edellisen kerran. Nakki maistui hyvältä.
  Ajoimme seuraavaan tiehaaraan.  Jakke kertoi katsoneensa kännykkäänsä ja kertoi brexitistä päästyn sopuun. Jatkoimme Kiikoisten suuntaan. Risteyksessä oli opaste Kuoppalan kotiseututalolle. Kerroin siellä käymisistäni, olin osunut avajaisiinkin sattumalta. Tien vieressä ei enää ollut kylttiä, paikan omistaja Tuominen, lihanleikkaaja Huittisista oli väsynyt näyttämään aarteitaan. Tulimme Kiikoisiin ja jatkoimme suoraan Kiikoisjärven rantaa ohi kirkon kunnes tulimme Potilan tehtaalle Porin-Tampere tien haarassa. Kävimme vielä tien toisella puolella katsomassa toista kohdetta, isohkoa hirsistä rakennettua kaksikerroksista vanhaa taloa. Mutta voi suru, se oli jäänyt aivan tien viereen ja suorastaan ojaan. Talo muutoin oli ryhdikäs, ikävää oli siihen pintaan sudittu uusi maali, sitä oli riittänyt vielä piharakennuksen oviinkin.
• Nyt me ajamme Putajan risteykseen, siitä jatkamme pikkutietä Vammalaan, on se päällystetty. Katsos tätä suoraa, tänne tulimme aina koettamaan, mitä auto kulkee.
• On tässä kunnon suora.
  Kotajärven talo, tanssilava jäi vasemmalle, Ojasen Mikon, salaojittajan, talo vasemmalla. Seuraavana Sahan veljesten talot, Mustanojan talo.
• Katsos tuota, myytävänä. Hinta talousrakennuksineen 320 tuhatta. Saa sitä pyytää. Uusia rakennuksia oli noussut ennen niin tuttuun maisemaan, tiet olivat entisen nimisiä. Jokirannan taloa en nähnyt. Sieltä sain aina ostaa kutun juustoa. Myin sinne pukkini Paavon. Tuossa on Kankaan tila, se oli Valtterin, appiukkoni sukulaistalo. Siinä asuivat sisarukset, vanhenivat rakennusten mukana, kuolivat veljet. Jäi vain sisar. Innan Jouni Vammalasta, sukulaismies, rakensi sitten tuon uuden talon sisarusten sahauttamista tarvikkeista. Ne olivat olleet suulissa kymmeniä vuosia. Sisko muutti sinne uuteen taloon, mutta palasi asumaan saunakammariin kuolemaansa saakka.
  Etenimme Vaunujoen haaran yli, Innanmaa aukeni vasemmalla, pellot tiehen saakka ja ylös rakennuksille ja edemmäs. Suuli, jonka katto oli jo pudonnut rakennuksen sisään vuosia sitten, oli purettu. Lehdon Jussi tuossa, oli maalannut talonsa punaiseksi. Osti 70 luvulla taksiautoilija Toivo Tuomen tilan, kun hänen täytyi lähteä Lehdon kantatalosta sen jäädessä kaupungin sisään. Vaununperän tie päällystettiin muutamia vuosia ennen kuin tämä Putajan tie sai päällysteen. Tuolla oikealla menee Vaunujoki ja sen takana on Liuhalan kylä.
  Jatkoin puheluitani ja muisteluksiani, Jakke kuunteli ja kommentoi hiljakseen. Ajoin vielä yli Vammaskosken, käännyin Rautaveden kadulle ja näytin muutamaa taloa, missä oli osake myytävänä. Lukion jälkeen nousin ylös oikealle ja palasin Marttilankatua Jugend talojen ohitse, kirkon vieritse, sillan yli ja meijerin entisen talon sivuitse kirjaston ohi ja puikkasin Sastamalankadulle. Matkasimme Porin tien kautta Valkeakoskelle.

Kuhan fileointi

Salmisen Unto soitti ja tarjosi kalaa. Hän on kalastanut koko ikänsä Mallasvedessä, ravustanut ja metsästänyt. Hänen siskonsa Niemisen Lahja sitä meille toimitti. -Otatteko kalaa, Unto tuo minulle, eikä ne kaikki mahdu meille? - Otetaan tietenkin, meille saa aina tuoda, ja kelpaa kaikki kalat, myös hauki ja lahna. Niin meillä ovikello soi. Iso mies ja iso kalalaatikko. - Tuossa nyt olisi, kelpaako nämä? - No tietenkin, me otamme kaikki, Pekka, tules katsomaan isoa kuhaa! Minä nousin aamuteeltä ja könysin verkkarihousuissani yläruumis paljaana rappusille. Tervehdin ja kurkkasin pussiin, jossa olikin useita kuhia ja yksi iso. - On valtava, mitä se painaa? - Kolme kiloa ja kahdeksansataa. - Onpa siinä kalaa, miten on sujunut järvellä, onko ollut levää? - Ei nyt ole, kyllä verkot on puhtaina saanut nostaa. - Eikö panssarilevää ole näkynyt? - Ei, mutta pari vuotta sitten se oli vallan mahdotonta kalastaa. Verkot nousivat aivan sotkussa mustina, eikä se edes lähtenyt pesussa. Niitä oli turha sinne laittaa, heti laskiessa mustuivat, ei siihen sitten mikään uinut. Ei maar, mun täytyy mennä.

- Perkaatko sinä ne heti?

- Kyllä vaan, kunhan juon ensin aamupalani. Paula alkoi siivota tiskipöytää, haki alustan kuistilta, toi kaksi teräsastiaa valmiille paloille. Nielaisin loput leivät, vielä matto pois ja muutama sanomalehti lattialle sekä laskiämpäri esille. Hain työkaluni pesuhuoneen naulasta, vihreästä kangaskassista. Siellä on tärkein, fileerausveitsi, jota ei saa käyttää muuhun työhön. Sen on oltava terävä, vastahiottu. Sitten siellä on teroituspuikko, pari kalapiikkiä, atulat ja apuveitsi. Sipaisin muutaman kerran puikolla ja astuin tiskipöydän ääreen. Kalapussin nostin toiseen altaaseen, ja aloitin ensimmäisestä kuhasta, noin 800 grammaa. Sen kokoiset ovat helppoja käsitellä. Pysyvät hyvin alustalla, ja ruodot ovat hentoja. Veitsi rintaevien takaa ja veto poikkipäin fileen läpi selkäruotoon saakka. Veitsen kääntö ja vetoja selkäruotoa pitkin pyrstöön saakka. Naps, ja siinä oli ensimmäinen puoli heilautettuna syrjään nahkapuoli alaspäin. Toinen file, käänsin kalan ja vedin taas selkäruotoa pitkin.

Paula tahtoi kaikki talteen, päät, selkäruodot, etuevien isot lihat. Ne leikkasin saksilla ja tongeilla, selkäruodon kahteen, kolmeen osaan. Ladoin ne toiseen astiaan.

Fileestä oli vielä poistettava kylkiruodot. Kuhassa ne tekevät rikoisen mutkan lähellä selkäruotoa. Siinä on veistä käännettävä syvemmälle lihaa kuin ahvenessa tai hauessa. Pieniä kuhia oli kolme, ja lisäksi sellainen kolmensadan gramman ahven.

Kuhassa on kovat, petokalan suomut. Ne helpottavat nahan irroitusta. Kalapuikolla pidin kiinni pyrstöstä aivän päästä, työnsin veitsen varovasti puikon vierestä fileen alle ja aloitin liuuttamisen päähän päin. Tässä kohtaa veitsen terävyys on kaikkein tärkeintä. Tuoretta kalaa käsitellessä liha hylkii veistä, etenkin hauki tekee näin. File helposti jopa katkeaa veitsen pompahtaessa ylöspäin voimakkaassa vedossa.

Jäljellä oli iso kuha. Nostin sen silmäkuopista pitäen alustalle, pyrstöpää taipui altaaseen, niin pitkä kaöla oli. Aloitus tehdään tällaisella kalalla selkäpuolelta. Työnsin veitsen kärjen kalan niskaan ruotoon saakka ja aloin vetää nylkyttäen pyrstöön päin. Siinä voi hyvin väistää aivan selkäevän vierestä. Fileen paksuus oli reilusti yli tuuman, pyrstössä vähemmän.

Seuraavaksi otin isot kärkipihdit, käänsin kalan selälleen ja aloin hakea pihdeillä ruotoja yksi kerrallaan ja napsaisin ne poikki. Aivan pyrstöön saakka niitä ei toinna katkoa, menevät veitselläkin.

Kuha kyljelleen, veitsi aivan kiinni selkäruotoon ja sormilla hieman filettä nostattaen selkäpuolelta vetäen pyrstöön saakka, ja file oli irti.

Kalaa ei saa kääntää, niinkuin pikkukalojen kanssa tehdään, nyt veitsi työnnetään selkäruodon ali ja vedetään sitä pitkin liuutellen pyrstöön saakka. 

Näin valtavat fileet olivat irti, kylkiruotojen poisto on hieman hankalaa, kuhalla kun kylkiruodot taipuvat mutkalle ulospäin aivan alussa. Veitsi on saatava kulkemaan mutkan suuntaisesti ja taas oienneiden ruotojen mukaan loppuun ja lihan läpi siitä, mistä ruodot loppuvat.

Fileet olivat niin leveät, että minun täytyi halkaista ne ennen nahan poistoa. Siinä on kuin opasviiva, seläkkeen ja vatsalihojen välissä. Voimakkaalla vedolla suomutkin halkeavat. Jälleen piikki kiinni pyrstöön ja fileiden nahat irtosivat.

 Ne laitoin roskikseen, fileet astiaan ja otin paperia pyyhkiäkseni otsaani ja tippuvaa nenääni.

Tammisen talo -60 l

Hiekkapäällysteinen Vammaskosken silta vuonna 1954, komeat kiviset tolpat molemmin puolin ja paksut vaakasuorat rautaputket olivat ensimmäiset mieleen jääneet kohteet. Järvet oikealla ja vasemmalla ja sitten kirkko kiiltävine kuparikattoineen, ne huomasin seuraavaksi. Asettauduimme postitaloon asumaan, kirkon puoleiseen päähän. Kävellen ylös Puistokatua ja takaisin alas Marttilankatua Vammalan kauppala oli kierretty. Puisia taloja isoine pihoineen, muutama kivitalo pölyisten raittien varrella. Tyrvään Yhteiskoulu, komea nelikerroksinen rakennus Rautaveden puolella liki rantaa tuli myöhempinä vuosina hyvin tutuksi. Postille päin oli ensin Suvannon kirjakauppa, sitten tien yli ja Tammisten pitkä kaksikerroksinen hirsitalo aivan rantaan saakka ulottuvan tontin yläpäässä. Näitä näkymiä kuljen edelleen, mikään ei ole muuttunut, vain kioski Puukstaavin ja Herra Hakkaraisen talojen välistä on poissa. Tien toisella puolella osa puutaloista on jo purettu, mutta onneksi muutama on vielä jäljellä. Apteekin talo vastapäätä Tammisia on paikallaan, seuraavat kaksi komeaa puutaloa ovat poissa, Tyrvään Mantan ja hänen tyttärensä Huldan, samoin rivi puisia omakotitaloja Yhteiskoulua vastapäätä, viimeisenä Tähdön maalikauppa.

Siinä oli koulutieni vuodesta 1956. Kuljin aina tien vasemmalla puolella, mennen ja tullen, kait se oli hieman lyhyempi kuin Kosken sekatavarakaupan puoli. Tammisen lapset tulivat nopeasti tutuiksi, Raimon kanssa istuin samassa luokassa keskikoulussa. Hänen lempinimensä oli Jallu. Muut lapset olivat Marja-Liisa ja Kirsti. Kari syntyi Tammisille 1955. Hänen syntymisensä oli syynä minun vierailuun heillä jouluaattona. Tyrvään Metsänpojat perusti pukkipalvelun, keskuksena tietenkin Kolo kauppalantalon kellarissa. Olin saanut useita kohteita hoidettavakseni. Yksi oli Tammiset. Laitoimme pukin vetimet yllemme, punaisen kaavun, hiippalakin, saappaat, kepin. Kasvot peitettiin melkein kokonaan ja siihen sopi hyvin tekoparta. Kuminauhalla se asetettiin niskan taakse. Kauppalan kadut olivat aivan autiot, vain pukit liikkuivat. Illan hämärässä kapusin Tammisille talon toiseen kerrokseen, kaupan yläpuolelle. Kop kop oveen, ja Marja-Liisa tuli avaamaan. Myös Kirsti ja Raimo pyörivät siinä. Kuulin Kirstin kysyvän, kuka se on. Marja-Liisa tuijotti kasvojani aivan läheltä ja kuiskasi, Turtiaisen Pekka, tunnen isosta nenästä. Hieman se laski mielialaani. Ei nenäni, vaan tuntemattomuuden suojan katoaminen. Vein kuitenkin osani maaliin saakka. Jotenkin ajattelin klaaraavani, enkä kysynytkään kilteistä lapsista mitään. Töräytin sen sijaan äiti Hilkkaa katsoen, onkos äiti ollut kiltti. Ei hän kysymyksestäni pitänyt, mutta en minäkään.

Jallun kanssa kävimme usein pihan makasiineilla. Ne olivat mielenkiintoiset useine huoneineen ja tavaroineen. Punainen ja pitkä rakennus, jossa oli useita isoja ovia. Niistä tavarat saatiin hyvin sisälle ja ulos. Katselimme milloin mitäkin, yhden kerran olimme olevinamme valokuvaajia. Siellä oli punaisia pieniä rullia. Niihin oli pakattu filmit suojaan, ja näitä rullia sitten kääntelimme ja räpsimme kuvia mielessämme.

Kävin myös vaateliikkeessä Jallun kanssa. Siellä oli tuoreen vaatteen miellyttävä, kuin samettinen ilma. Liikkeestä näki ulos kahteen suuntaan, kirjakaupalle ja apteekille sekä Tohtori Heikkilän talolle. Sainko sieltä itselleni uudet housut, se on painunut jo hämärän puolelle.

Kasvoimme murrosikään. Kävimme Kaitasilla, Bio Sammon yläkerrassa. Meitä oli siellä iso joukko nuoria. Levysoittimella soitettiin kappaleita, ja me opettelimme tanssimaan. Siskoni Kiti oli myös siellä, ja meiltä tanssi jo sujui. Olimme kotona harjoitelleet. Uskalsin hakea muitakin tyttöjä. Tammisen Marja-Liisan kanssa tanssimme Moonlight Serenaadin soidessa. Niin se vaikutti minuun, että seuraavana päivänä soitin Marja-Liisalle ja kysyin, lähtisikö hän kanssani kävelylle. Sekös häntä nauratti, olihan hän kaksi vuotta minua vanhempi.

Salainen kahvipaikka

Soitin 7.8. iltapäivällä Heikkilöille. Olimme pitemmän aikaa koettaneet tavata, mutta esteitä oli.

- Paula täällä, moikka. Minulla olisi ehdotus tapaamisesta. Oletteko käyneet Pispalassa Finlaysonilla syömässä?

- Ei, mikä se sellainen paikka on? Maiju ihmetteli.

- Siellä on Neljä Vuodenaikaa niminen ravintola, sellainen robusti tehdassali, jossa on arkisin hyvä ja vaihtuva noutopöytä. Maksaa vaan 10.50. Se on sama kuin Kauppahallissa, mutta huomattavasti halvempi. Siihen kuuluu aina kaksi eri ruokalajia, huomenna siellä on ruskeassa kastikkeessa sianlihaa.

Kuulostaa hyvältä, odotas, kysyn Juhalta. Kyllä se sopii. Moneltako lähdetään?

- Siellä on aina alkuun ruuhkaa, kun ruokatuntilaiset käyvät, mutt5a kun menemme hieman myöhempään, niin siellä on jo tilaa. Me tulemme hakemaan teitä puoli kahdeltatoista. Siellä saa myös kahvia, mutta me olemme aina käyneet siellä museokahvilassa Amurin Helmessä. Tunnettekos paikan?

- Tunnetaan, me käymme siellä aina kirkkokahveilla, kun tulemme Viinikan kirkosta.

Olemme tänäkin kesänä käyttäneet useita vieraitamme Pispalassa syömässä. Poikkeuksetta ruoka on ollut hyvää, ja kävijät ovat ihmetelleet paikkaa. Ruoan päälle olen ajeluttanut heitä ympäri Pispalan kapeita katuja. Harva sielläkään on vuosikymmeniin käynyt. Mietin vielä sitä kahvipaikkaa, kun ajoimme Heikkilöitten kerrostalon pihaan. Maiju ja Juha siellä istuivat alaovella valmiina jutellen naapurien kanssa.

- Morjens, minä tulinkin väärää kautta, vaan hyvin tästäkin pääsi. Naiset halattiin ja miehet käteltiin. Nousimme autoon. Mennessämme eteenpäiun Juha näytti heidän autoaan seisomassa yksinään pihan ulkopuolelella.

- Auto vuotaa öljyä, ja laitoin sen tuonne häpeämään. Minä olen koettanut saada siihen varaosia ja korjaajaa. Nyt olen tilannut Venetmäeltä huollon ja korjauksen.

- Siellä minäkin vuosia kävin, ensin Etyk-mersulla, manne mallilla. Venetmäki aloitti kotitilallaan. Nyt sitä jatkaa hänen poikansa Viialassa nahkatehtaan tiloissa.

Tulimme Viinikan risteykseen. Lopultakin se oli tullut valmiiksi, vuosikausia siihen meni. Nyt siitä oli helppo ajaa kaistaviivojen opastaessa. Konserteissa käydessäni olen siinä monta kertaa tuskaillut, missä pitäisi ajaa. Ratikkatyömaa mylläsi kaiken.

- Olen ajatellut sitä kahvipaikkaa, josko menisimme Hiedanrantaan. Emme mekään ole siellä ennen käyneet, mutta Jakken kanssa ajellessamme huomasimme siellä Lielahden kartanon entisessä mahtavassa navetassa kahvilan. Olettekos siellä käyneet?

- Emme, mennään vaan.

- Navetan julkisivuun on rakennettu mahtavat kaksi tiilitornia, ne näkyvät jo kauas.

Alas Pyhäjärven rantaan, ohi kesäteatterin ja Rosenthalin. Tien oikeassa sivussa oli autoja parkkeerattu hyvin ahtaasti. Ne olivat tiessä ja rinteessä kiinni. Talvella on varmasti hankalaa päästä pois ja taas illalla takaisin. Finlaysonin tiiliset rakennukset, aivan tiehen kiinni rakennetut korkeat ja monikerroksiset seinät isoine ikkunoineen, ja siitä seinästä läpi oli ajettava. Kapea kuilu johti sisäpihalle. Siellä oli avara tila täynnään autoja. Löysin vapaan parkkiruudun. Kävelimme sisälle, kun huomasin unohtaneeni parkkikiekon. Palasin sitä laittamaan, muut odottivat pihassa.

- Varokaa portaita, niissä on erilaiset nousut. Muutama askel alaspäin, ja olimme metrin verran maan tasoa alempana. Kävelimme läpi eteisen, ja salissa oli tyhjiä pöytiä. Kaikin menimme tiskille, ja Juha ilmoitti maksavansa. Pitkä ruokatiski, kahden puolen lastaus, juomat toisella tiskillä, samoin voi ja leivät. Menimme ikkunapöytään istumaan. Veitset ja haarukat kopsasivat lautasilla, haimme lisää.

- Kyllä maistuukin hyvältä, sikakastike on kuin ennen vanhaan.

Tarjoilija haki käytetyt astiat pois, kyseli maistumista ja kiitteli avusta.

Juttelimme vielä syötyämme ja katselimme paikkoja. Seinillä oli tutuista henkilöistä tehtyjä isoja maalauksia. Siinä olikin kaikki ehostukset, tila oli kuin tehtaan jäljiltä, kuitenkin miellyttävä. Lähdimme, ja minä muistin ottaa hattuni mukaan.

- Minulla taitaa vieläkin olla Etelä-Suomen kapakoissa kipparinlakkeja naulakoissa. Aina ne tahtoivat unohtua illan päätteeksi. Olen niitä sitten poikkeillessani käynyt hakemassa, vaan en niitä enää löytänyt. Paitsi Sysmässä. Siellä oli vain yksi paikka, missä kävimme.

Pispalan rantatietä eteenpäin, ohi tehtaan, ja vasemmalla oli Pyhäjärvi. Muutama kerrostalo aivan rannassa, parhaalla paikalla. Tie nousi hieman, käkkärät männyt tuulen vioittamat, nousivat kalliota pitkin kuhmuraisin sormin. Varalan liikuntaopisto jäi taakse, ja aloimme nousta Pispalaa sen korkeimmalle paikalle, mistä alkoi erilaisten rakennusten rinteet molemmin puolin tietä.

- Tässä on muutama ökytalo, tuokin tuossa, mutta sitten on korjattuja vanhoja rakennuksia alkuperäisillä paikoillaan. Edessä on Pispalan koulu. On se aivan mahtavalla paikalla. Tuossa on Lauri Viidan museo. Sitä emme ole käyneet katsomassa, onko siellä nyt Heikki Salo isäntänä?

Käännyimme Pyhäjärven puoleisella alatielle, ihmettelimme pultereita. Niitä oli pinottu rinteen valumisen estämiseksi mahtavia muureja.

- On tämä ihmeellinen paikka, tätä käyvät arkkitehdit ympäri maailmaa ihailemassa. Eritoten tämä moninaisuus, kyky rakentaa tarkoituksen mukaisia rakennuksia näin ahtaille tonteille ja huikeat näkymät joka talosta toinen toisensa harjan yli. Huikea taito, jota ei ole määräyksillä kahlittu.

Ajoin Pispalan valtatielle, ohi legendaarisen nakkikioskin, alas Vaasan tien ensimmäisen risteyksen, josta ei enää näin päin saanut ajaa. Valoristeyksestä oikealle, ja Paula muisti. - Tässäkö se oli, kun sinulle töötättiin joka puolelta?

- Niin oli, tulimme tuolta huoltoasemalta, ja minä en lainkaan tiennyt kuinka pitäisi ajaa. Ajoin varovasti ja koetin päästä kaupunkiin päin. Takana tulijat piippasivat, sivulla ajavat piippasivät ja minä pysähdyin. Muut menivät menojaan, eikä minulle selvinnyt piippausten syy. Ajoimme sitten ensimmäiselle pysähdyspaikalle syömään jäätelöä ja rauhoittumaan.

Hiedanranta ilmestyi oikealle, käännyin ostoskeskusten jälkeen Jänisaareen vievälle tielle.

- Minä kävin kerran Paulan kanssa katsomassa vanhaa venettäni pursiseuran satamassa. Siellä se huojui vedessä kannen tiikkirimat hieman irronneena, surullista.

Oikealle ohjasi kyltti, Kartano. Tempaisin sinne, ja ihmettelin hieman, sillä navetan torneja ei näkynyt. Ajoimme kuitenkin opasteen mukaisesti. Etuoikealla nousi tiilinen torni näkyviin, ajattelin sen olevan kirkon. Oli kuitenkin Lielahden kartanon päärakennuksen koriste. Valtava tiilipytinki, vierssä parkkipaikka, ja minä toppasin siihen.

- Käyn katsomassa tuota opastetta, kappas, ne navetan tornit ovatkin tuolla. Käänsin liian aikaisin. Katsotaan nyt mitä täällä on. Kahvilan opaste, seurataan sitä.

Kävelimme parkkipaikan ja sen vieressä olevan rakennuksen ohi ja kartano oli edessämme. Siihen loppuivat myös opasteet. Juha kysyi suuntaa siinä istuvilta pyöräilijöiltä. Oikeassa olimme, vielä kartanon nurkan ympäri, ja edessämme oli suuri puisto, Hiedanranta välkkyen, ja rakennuksen toisessa päässä korkea terassi ja siellä kahvittelijoita.

- Oikeassa olemme, vaikka en minä tänne aikonut tulla.

Ihmettelimme salaista paikkaa, sen rauhaa, tiilimuurareiden taitoa, vihreää puistoa ja vanhoja puita, graniittilohkareitten jylhyyttä. Sisältä ostimme kahvit, hyvin ystävällinen miesmyyjä auttoi meitä tuomalla kahvin erikseen pöytään. Hän laittoi pannuun uudet vedet ja pöönät meitä varten. Olimme puolivarjossa viileässä, nautimme kahvista ja pullasta, näkymistä ja onnellisesta sattumuksesta osuttuamme salaiseen kahvilaan.

Mopoko kunnossa

Epaalan miehen korjauksen jälkeen nostin ajokin Kissalammella talon pihaan ja starttasin. Hirveän startin jälkeen kone hieman köhi. Vääntelin kaasukahvaa ja sain houkuteltua koneen parempaan käyntiin. Ei sieltä täysiä irronnut, mutta uskalsin lähteä hieman ajelulle. Kypärä päähän ja visiiri ylhäällä prutkuttelin ja kiemurtelin kohti Kyllön siltaa. Hiukan paremmin alkoi kaasu vastata, kulku tasaantui, muttei suoristunut. Tuo pienipyöräinen kaltuainen on tehty asfaltille, sora on sille kauhistus. Vastaan alkoi tulla moldovialaisia mansikan poimijoita. Minä morjestin heitä kättä nostamalla. Ensin oikealla, mutta kone meinasi sammua, sitten vasemmalla kädellä. Vilkuttinvat takaisin. Mutkasta pelmahti iso joukko naisia. Moikatessani heitä alkoi moåpo kaartaa heitä kohti. En toki törmännyt viimeiseen naiseen, mutta kyllä hän päästi ilmoille kovan uihuijjuin. Palasin takaisin läskikaupan tiehaaraan, pujahdin päällystetylle tielle ja survoin koneesta kaiken ulos. Kuin ampiainen kiidin tasaisesti kala-Heikkilän tiehaaraan ja siitä takaisin kaupalle. Mielissäni laskettelin Kissalammintietä numero 69 pihaan. Nostin mopon seisontajalalleen ja annoin sen käydä tyhjäkäyntiä. Menin sisälle ja kerroin Paulalle seikkailustani. - Antaa sen nyt sitten käydä pitkään. Sammutan sen sitten ja koetan uudelleen starttia.

Joimme kahvit onnellisina, pääsisimme kauppaan emmekä kuolisi nälkään, koska auto oli korjauksessa Hämeenlinnassa. Oli maanantai ja meidän mökkiviikko, ja mersun saisin vasta perjantaina. Olen autossa pitänyt superkaskoa, hyvin ovat korjanneet ja korvanneet, nytkin lasku tulisi olemaan useita tuhansia. Maksan vain omavastuun. Pieni moka siinä vakuutuksessa oli. Luulin siinä olevan myös sijaisauton korvauksen, vaan eipä ollut. Täytyy asia korjata.

Menin ja sammutin mopon, starttasin ja kuin käskystä se käynnistyiheti. Koetin uudelleen, käynnistyi. Sammutin ja menin sisälle. Paula meni pihalle ja starttasi, heti hyrisi kone. Jätin mopon seisomaan hiljaisena jäähtymään. Menin muihin askareihin, tai taisin torkahtaa päivänokosille. Herättyäni menin katsomaan mopoa. Siinä se seisoi, uljaana valmiina uuteen taistoon. Kone ei käynnistynyt, millään. Olin ilman työkaluja, en saanut edes tulppaa auki, ja aasinpotku oli Kemmolassa. Mikä siinä auttoi. Akku tyhjeni. Menin lainaamaan Paavolta laturia. Hän nosti sen laatikossa autotallin hyllyltä. Hieman häntä jo hymyilytti.

Nostin mopon liiteriin, laitoin laturin kiinni ja odotin aikani. Uuteen starttiin. Iloisesti kone pyöri, muttei käynnistynyt. Jatkoin sinnikkäästi, ja kone käynnistyikin yskien. Väänsin täydet tehot, kone vastasi hienosti. Sammutin moottorin ja jätin laturin paikoilleen yöksi. Aamulla vein laturin Paavolle. Kone ei käynnistynyt uudelleen. Näyttää siltä, että tulee vielä jatkojuttu, neljäs, vai onko se jo viides?

Tansseja ja touhuja -60 l

Oppikoulussa 1960 luvulla oli kuumaa syksyisin. Siihen vaikutti kaksi asiaa, joihin kumpaankaan emme voineet vaikuttaa. Ensimmäinen oli auringon kuuma väreily järvien pinnoilla, toinen oli alkava murrosikä. Aloimme laajentaa elinpiiriämme tytöt mielessä. Ensimmäisen kerran menimme Ellivuoren suurlavalle polkupyörillä. Matka sujui mukavasti porukassa. Jätimme pyörämme kentälle lavarakennuksen alapuolelle. Tansseja olimme käyneet katsomassa aikaisemmin Vihattulan juhannuslavalla. Silloin meille riitti kiertely lavan ympärillä ja katselu, kuinka sulavakäytöksiset herrasmiehet pokkasivat tytöille lavan ulkopuolella, maksoivat sitten kappaleen noustessaan portaita. Siihen se johti, että aloimme tapaamisissamme harjoitella tanssia. Kutsuttuna olivat tytöt ja pojat. Minä saatoin onnekkaana harjoitella askelia sisareni Kitin kanssa. Polkupyörästä hyppäsimme linja-autoon lavalle mennessämme. Reviirimme laajeni mopojen ja moottoripyörien ansiosta. Päristelimme voiman tunteessa kymmeniä kilometrejä uusia teitä, aina Lauttakylään saakka.

Koulussa keksimme kaikkea muuta kuin opetuksen seuraamista. Kirjelappuset kiersivät kädestä käteen, suhisimme ja ilmeilimme. Opettajamme olivat varsin rauhallisia ja katsoivat sormiensa läpi touhujamme. Joskus kuitenkin kysyivät juuri siltä pulpetissa nurinpäin katselevalta veijarilta opetukseen liittyvän kysymyksen. Meille siunaantui melkoinen määrä sijaisia katederille kyselemään aluksi nimiämme. Piirsivät oppilaskartan, ja kyselivät sitten nimillä kartasta katsellen. Järvisen Pertin kanssa vaihdoimme nimiä, täydestä meni. Matematiikka meni joten kuten keskikoulussa Justuksen opettaessa. Tilanne muuttui lukiossa. Allan Friman alkoi meitä ohjata eteenpäin, mukaan tuli derivaatat, sinit, kosinit, laskutikku ja likiarvot. Pertti oli minua parempi matematiikassa, muutoinkin hulluttelimme vapaa-ajalla keskenämme, niin solahdin iltaisin tai vapaatuntisin hänen luokseen tekemään tehtäviä. Meitä oppilaita alkoi olla koulu täynnä, luokilla ei aina ollut omaa tilaa, vaan kiersimme reppujemme kanssa ympäri koulua. Tästä lukujärjestyksen tekemisen vaikeudesta kait sitten johtuivat nuo vapaatunnit päivällä. Yleensä niitä oli vain yksi, mutta muistelen joskus saaneeni kahdenkin tunnin vapaan. Menimme Pertin huoneeseen, avasimme kirjan ja aloimme pähkäillä vuorossa olevia tehtäviä. Hyvinhän siinä kävi, Pertti laski ja minä kopsasin. Joskus hän kurkkasi vastauskirjasta ratkaisun, ja se sitten johdatti maaliin.

Järvisillä oli autoliike isossa hallissa, alakerrassa oli korjaamo, ja myytävät autot olivat siisteissä riveissä ylhäällä. Siellä me usein katselimme eri pelejä ja seurasimme joskus kauppojen tekoa. Tuomo oli armoitettu kauppamies, olihan hän sitä tehnyt ruokakaupasta alkaen. Lieni veren perintöä Järvisillä tuo myynti, Järvisen urheiluliike oli tien toisella puolella.

Minä sain ensimmäisen pyöräni, satapiikkisen venäläisen Tähden. Pertti sai myös pienimoottorisen pyörän. Me sitten päristelimme Ellivuoreen lauantai-iltana. Sinne johti Vammalasta katkeamaton autoletka. Hukkasen jälkeen tie oli santainen, ja pöly nousi pyörimään puiden lehvistöön. Se ei meitä haitannut. Pirunvuorelle johtavan polun ohi, Vitikan ohi, hetki järvimaisemaa ja Ellivuoren laakso avautui eteemme. Autot jäivät riveihin alamaastoon, ja sinne sivuun mekin pyörämme jätimme. Nousimme ylös lavalle jo kovinkin kokeneina. Huimaava määrä nuoria naisia ja teinejä täyttivät takaseinän. Siinä lavan keskellä sitten seisoimme me naisten rivejä tarkkaillen. Aina kappaleen alkaessa soida minä ponkaisin ensimmäisten joukossa hakemaan tanssiin ennalta katsomaani tyttöä. Minulta sujui jo valssi, tango, jenkkakin sekä chatchaa. Kävimme Pertin kanssa jäähdyttelemässä ulkona. Katselimme vanhempien poikien touhuja ja kuuntelimme heidän juttujaan. Jokunen heistä oli hieman maistissa, autossa oli pullo piilossa. Vammalan poliisit partioivat myös paikalla kahteen mieheen, hyvin rauhallisina. Me sen sijaan kävimme juomassa limpparit.

Pois lähtiessämme illan jo tummentuessa Pertin pyörä ei lähtenyt millään käyntiin. Minun pelini käynnistyi. Mietimme mitä tehdä.

- Voisithan sinä tulla minun takana.

- En haluaisi jättää pyörää tänne. Katsellaan tuleeko tänne tuttuja, joilta saisimme apua.

Näin kävikin, yksi tutuista sitten osasi avata tulpan, putsata sen, ja pyörä pärähti käyntiin.

Minä menin seuraavana maanantaina Järvisille. Tuomo seisoi keskellä pihaa ja nauroi ääneen.

- Vai luulitte te, että joku olisi kussut tankkiin.

Ihmeellinen mopo

Keltainen kaunokainen lepäsi talven Kissalammen liiterissä. Käytin sitä hiukan aikaa ennen peittämistä. Kari sitä aiemmin korjasi Hämeenlinnassa ja Henri ajoi sen lammelle. Paula pyysi minua katsomaan sitä ennen juhannusta. Menin liiteriin, riisuin peiton päältä, laitoin virta-avaimen paikoilleen ja starttasin. Hyvin pyöri, vaan ei käynnistynyt, ja akkukin simahti. Olin varautunut takaiskuun, toin mukanani laturin. Liiterissä oli valot ja pistorasia. Laturi höyrysi täysillä. Menin nukkumaan. Aamulla uusi yritys, akku oli latautunut täyteen virtaa. Annoin kaasua moottorin pyöriessä, ei käynnistynyt. Otan tulpan irti, ajattelin. Se on tiukassa paikassa katteen suojassa. Minulla oli tulppa-avaimessa ristikko väännön apuna. Onpas tiukassa, hitto, Kari on vetänyt tulpan tiukkaan. Kämmeneni meinasi haljeta, kun laitoin peliin kaikki voimani. Mutta tulppa pysyi kiinni. Kävelin kahville ja soitin Karille. - Millä sinä sen tulpan väänsit kiinni, kun en sitä millään saa auki? - Sinun avaimellasi. - Ok, koetan huomenna uudestaan.

Ajelimme kotiin yöksi, minä kasasin lisää työkaluja mukaani uutta yritystä varten. Liiterissä laitoin lenkkiavaimen ristikon jatkoksi ja pusersin. - No nyt heltisi. Koetin tulppaa, se oli edelleen tiukassa. Katselin sitten avaintani. Sen päässä oleva ristikko oli irronnut eräti poikki, sormen vahvuinen tanko. Paula tuli katsomaan, kun istuin rappusilla ja mietin seuraavaa siirtoa. - En saa tulppaa auki, oliskohan Paavolla parempia avaimia. - Menenkö minä kysymään? - Mene vaan.

Paavo tuli kantamuksellisen kera, tulppa-avaimia ja hylsy vääntövarrella. - No mitä se Pekka, eikö tulppa aukene? - No ei, minun avaimeni murtui. Paikka oli ahdas, sinne katsominen vaati erityisiä selfie taipumuksia. Käsin tunnustelemalla tulppa löytyi, vaan ei auennut. - Saisikos näitä katteita irti, tuossa ainakin on ruuvi, Paavo tuumi ja sovitti hylsyn taas paikoilleen tulpan ympärille. Vääntää ei mahtunut oikein millään. Lopulta Paavo onnistui. - No nyt se taisi irrota, juu tämä tulee käsin. Se pieni nytkähdys vaadittiin irrotukseen. Tulppa oli tieten aivan märkä. Putsasin sen, ja koetin tuleeko kipinää, tuli kyllä. Uudelleen tulppa kiinni ja uusi yritys. Irrotus ja kiinnitys ja moottorin pyöritys, kunnes akku alkoi tyhjetä. Menin sisälle. - Menen huoltoasemalle Pälkäneelle, ostan uuden tulpan ja pienkonebensaa. Soitan ensin Karille.

- No jopas, osta sitten samalla jarrujen puhdistusta varten tehtyä kaasua, se on paukkupullo. Ruiskauta sitä imuaukkoon samalla kun starttaat. Se on siellä mopon sivulla.

Jäätelöjuna Aapiskukkoon lähti. Paula tuli mukaan. Minä hain hirmuisen kahden pallon rommirusina jäätelöannoksen. Kysyin jarrujen puhdistukseen paukkupulloa. Myyjä ei tiennyt, mutta paikalla ollut rahtari tiesi. Nappasi pullon hyllystä. - Tämä on siihen parasta. - Kyllä varmaan, mutta kun minä tarviin sen starttiavuksi. - Kyllä se varmaan siihenkin käy. Istuin autossa lusikoimassa jäätelöä. Kieleni jäätyi jäätelön edessä, ajoimme nukkumaan.

Päivä alkoi taas kotireissulla. Koskissa poikkesin Masan autotarvikeliikkeeseen. - Morjens, mitä nyt saa olla? - Aasin potkua mopoa varten. - No sitä on täällä. - Sitten vielä käsien puhdistusainetta. Sain tarvitsemani tuotteet ja karautin uuteen otatukseen mopon kanssa. Päivän valossa kurkkasin tuohon imuaukkoon. Siinä oli muoviritilä neljällä ruuvilla kiinni. Aloin irrotta ruuveja ja keplottelin sen irti. Ahdas paikka, päätin seuraavaksi irrottaa katteita. Katsoin sitten ihmeen puhdasta tuuletuspyörää, se oli alumiininen tuuletin koneen jäähdytykseen. Jarrujen puhdistusainen oli toiminut hyvin. Kampesin mopon seinän vierestä vähän irti, että pääsin mopon toiselle puolelle. Saunasta hain matalan pallin, istahdin sille katselemaan, missä imuaukko olisi. Musta pitkänomainen muovikotelo päässä aukko, osittain katteen suojassa, odotti löytäjäänsä. Tällä kertaa päätin voittaa taistelun. Aloitin irrottaa katteita, ensin keltainen ovaalinen muovisuoja, sitten sininen sivusuoja, osittain lattiakin täytyi irrottaa. Ilmanpuhdistin imukotelo oli kiinni kahdeksalla ruuvilla. Tiputtelin ne lasipurkkiin. Muut ruuvit asettelin pesuvatiin. Kansi irtosi ja pääsin aivan kaasuttimen aukolle.

- Tules Paula taas starttaamaan, nyt löytyi oikea aukko. Odotellessani sidoin etujarrukahvan narulla kiinni. Se oli tappokytkin, ilman sen vetämistä kone ei satrttaa. Paula tuli ja painoi starttia, moottori pyöri ja minä riuskaisin aasin potkua kaasariin. Pruut prööt ja mootori pärähti käyntiin ja sammui. Uudelleen ja sama tulos vaikka kuinka yritin. Tulppaa ostaessani otin myös kaksitahtista bensaa neljän litran kannullisen. Päättelin mopon tankissa olevan sakkaumia, katselin muoviletkuja, joita oli kaasarin vieressä. Yksi niistä tuli tankista. Keplottelin sen irtyi ja työnsin sen päähän toisen paksumman letkun ja toisen pään kanisteriin. Parisen litraa siellä oli. Kaadoin sitten ostamaani kaksitahtista bensaa muutaman lorauksen tankkiin ja aloitin taas starttaamisen ja potkun ruiskuttamisen. Kone kävi sytytysnesteellä, mutta ei saanut lainkaan bensaa, eikä siten käynnistynyt kunnolla. Menin sisälle. - Kuules, minun konstini ovat käytetyt. En ala kaasutinta enää irrottelemaan. Vien mopon korjaajalle. - Mistä sellaisen nyt saa. - Katsellaan netistä, kyllä sieltä löytyy. Soitin ensimmäiselle, aikoja olisi vasta heinäkuun puolivälin jälkeen. Lähdimme Pälkäneen torille ostamaa kalapojalta savulohta. Minä istuin autossa ja Paula kävi juttelemaan savustajan kanssa. Hän osasi neuvoa Kaukkosen Epaalasta päättyvän tien päässä. Löysimme netistä paikan. Soitin ja Pekka sieltä lupasi korjata mopon. Vein sen kyljellään katteen alla peräkärryssä. Vähän se vuoti bensaa. Katselimme navista mihin se nyt meitä ohjaisi. Käänny ja käänny, opasti aivan oikein. Touhusin hevostilan pihassa mopon lavalta maahan, ja talosta tuli Pekka ja lupasi korjata sen samana päivänä. Lupasipa vielä soittaa kun tulisi valmista.

Ajoimme kotiin Kemmolaan, tv:stä tuli puoli yhdeksän uutiset, ja minä soitin. - Kyllä, mopo on valmis, sen kaasutin oli aivan tukossa ja se savutti kovasti. Vaihdoin tankin bensat. Kaasarissa oli yksi suutin ihan toimimaton.

Taas lähti auto Kemmolasta. Hirmuinen oli toiminnan määrä yhdelle päivälle. Korjasin iltapäivällä postilaatikkotelinettä. Vetelin porakoneen teräsharjalla isoimmat jäkälät pois päällilaudoista. Naapurikin tuli siihen ja alkoi autella. Irrotimme laatikot ja minä aloi maalata. Rytköseltä olin ostanut mustan ja sinisen paukkupullon ja kaksi mustaa muoviämpäriä. Jätimme telineen kuivumaan, ja ikkunasta huomasin Mikon kiinnittäneen laatikot paikoilleen, niinkuin puhe oli.

Uutisten jälkeen soitin Pekalle. Mopo oli valmis. Peräkärrystä irrotin kannen ja otin kiinnitysliinat mukaan. Ajoimme Epaalaan. Mopo ja Pekka olivat pihassa, hän starttasi, hienoa, kone kävi hyvin.

- Tämä on tuorevoitelukone, bensaa tankkiin ja oljyä toiseen. - Kyllä minä sen nyt opin.

Ohraa ja heinää -70 l

Pellot alkoivat kuivua. Posion Martti opetti, kuinka piti kävellä kumisaappaissa sarkaa pitkin. Jos saappaisiin ei tarttunut savea, oli maa kiimassa. Silloin viljelijä alkoi sitä siementää. Ajoin pakettiautollani Kaukolan myllylle. Nostin säkkini myllyn lastauslaiturille ja nousin muutaman rapun myllyyn sisälle. Siellä oli Hohkon tilan isäntä. Juttelimme kevään tulosta ja kyselin kuinka maat ovat kuivuneet.

- Ei vielä pääse pellolle, menee ainakin kuukausi.

Minä sitä hieman epäilin, mutten sanonut mitään. Kotona menin pelloille katselemaan ja kokeilemaan saappaillani ja käteen kouraisemalla saven märkyyttä. Kyllä Hohkon isäntä oikeassa oli, ei sinne vielä ollut asiaa. Savi linttaantui. Minulla se kiima oli, mutta vielä oli maltettava. Hankkijalta olin tilannut lannoitteet, ne tuotiin kuorma-autolla. Navetan päädyssä oli sopiva paikka, lastasin 50 kg säkit isoksi kasaksi. Olin tehnyt kylvösuunnitelmat eri lohkoille. Lähinnä pihaa olerville lohkoille kylväisin ohraa. Niiltä kynnin syksyllä nurmimaat nurin. Hyvin heinä siinä kasvoi, mutta nyt oli laitettava tuottavampi kasvusto alulle. Heinämaita jäi vielä sellaiset kolmisen hehtaaria kotilohkolle.

- Jokos sinulle kuume nousee, Paulaa hymyilytti minun kevään touhuni.

- No kyllä, käyn taas huomenna katsomassa, josko saisin lannoitteet ajettua pelloille valmiiksi.

- Ei pellot vielä kestä, uppoat sinne.

- Ajattelin viedä lannoitteet tanhuan tien varteen, ja sitten ratastietä riihen ohi niin pitkälle kuin tie kestää.

Aamulla joimme kahvit keittiössä. Valtterikin tuli siihen juttelemaan ja kahvittelemaan.

- Kylvöjäkös suunnittelet?

- Niitä, muttei nyt vielä. Vien hieman lannotteita valmiiksi.

Paula lähti töihin Vammalaan, ja minä aloin lastata säkkejä tavaratilaan. Ensimmäiset säkit pinon päältä tuntuivat kevyiltä. Tila alkoi täyttyä ja säkit tulivat raskaimmiksi. Viimeinen säkki maassa oli littaantunut levyksi. Sisus oli kovettunut, eikä säkin reunoista saanut enää kunnolla otetta kouraan. Työnsin käteni pitemmälle säkin alle ja nostin tuon lannoitelevyn ilmaan. Sen nostamiseen autoon täytyi taas ponnistaa varpailleen ja työntää säkkiä pallealla ja rinnalla ylöspäin. Puuh, olkoon tässä, ajattelin, haen sitten lisää. Kunhan saan nämä ensin vietyä.

Iltasella Paula katseli pienentynyttä kasaa navetan päädyssä. Kaksi kolmannesta siitä oli pellolla neljässä paikassa.

- No sinulla kävi työt kuitenkin.

- Kävi hyvin, en mennyt ollenkaan pellon päälle, siellä ne nyt ovat, kaksi kasaa Tanhualla ja kaksi ratastiellä. Sydänmaalle en vielä mennyt, kuivuu hitaammin. Siellä täytyy kaivattaa piiriojat auki ja salaojittaa lohkot, jotta sinne hyvin pääsee. Melkoinen raivaus on pajupuskista, niitä kasvaa sarkaojissakin. Olen jo soittanut Ojasen Mikolle, aloitamme ensi vuonna urakan.

Hyrkin tilalla oli kaksi traktoria keväällä kylvöillä. Tauno ajoi kylvinkonetta, renki kylvi ensin toisella traktorilla apulannan. Hyvin kävi työ niinkin, mutta minulla ei ollut toista traktoria, eikä olisi ollut varaakaan palkata ajuria. Ostin Hankkijasta koneen, jolla kävi molemmat yhdellä ajolla. Siinä oli kaksi erillistä kaukaloa, toinen lannoitteelle, ja toinen siemenelle. Näin pääsin yhdellä ajokerralla kylvön osalta. Potilan jousipiikkiäkeellä pienensin pellot.

Ohraa tuli suulin takaiselle lohkolle, siitä riihen taitse heinämaan laitaan. Riihen ja tien väliin tuli samaten ohraa. Metsäsaarekkeen ympärille kylvin kauraa aina Saunanojan rajalle asti.

Heinäkuussa oli kuuma, aurinko paistoi päivä toisensa perään. Heinätyöt odottivat. Avuksi sain kylän poikia ja Heinot, Raunon ja Mervin. Seivästimme heinät viimeistä kertaa Innanmaan pelloilla. Aamuisin pellolle kävellessä ilma melkein ritisi kuivuuttaan auringon räkityksessä. Minulta paloi kalju, aivan tulipunaiseksi ja kipeäksi. Hain sopivaa hattua suojaksi. Kaikki olivat liian karkeita palaneelle iholle. Lopulta löysin keltaisen sydvestini. Sen sisus oli niin pehmeää kangasta, että sitä saatoin pitää. Raunoa nauratti hattuni, ja ehkä muitakin.

Sirkkelin rakentaminen -70 l

Pienkoneita

Vanhalla isännällä oli lypsykone. Siihen kuului sähkömoottori, joka pyöriti varsinaista alipainekonetta. Se oli kuin auton moottori, jossa männät kulkivat ja saivat aikaan alipaineen alatahdilla, siis männän liikkuessa alas. Kovin voimakas alipaine ei ollut, mutta riittävä putkistoa varten. Ne taas oli pultattu navetan kattoon, ja niistä tuli alas kuhunkin parteen alasveto, johon sitten kannettava löypsykone liitettiin. Maito suihkusi kannettavaan kannuun. Siinä taas oli ilmatiivis kansi, jossa oli liitäntä lypsyä varten. Katselin konetta ja tarkastelin putkia navetan katossa. Putket olivat vanhoja ja ruosteisia, niistä ei olisi mihinkään. Lypsykoneen voisi korjata ilmapumpuksi. Puhuin asiasta Virtasen miehille. Hannu tuumi sen kyllä onnistuvan, tarvittaisiin vain vahva sähkömoottori ja muutama venttiili. Asia jäi hautumaan.

Päätin tehdä sirkkelin. Moottori oli jo valmiina. Sen akselilla oli kiilahihna, josta saisin voiman välittymään sirkkelin akselille. Sopivaa akselia joiuduin etsimään nurkista ja tavarakasoista. Ei löytynyt. Soitin Osmolle.

- Terve, olisikos sinulla aikaa lähteä Vauranojalle?

- Kyyllä, jos ei nyt heti tarvi mennä. Mitä me haetaan?

-Sopivaa akselia, johon saan päähän hihnapyörän. Siinä saisi olla valmiiksi laakerit päissä. Siihen keskelle ajattelin sovittaa sirkkelin terän.

- Vauranoja on oikea paikka, kyllä me sieltä sellainen löydetään, mennäänkö aamusta.

Aamulla hyppäsin Volkkariin, toppasin Osmon kohdalla ja otin kaverini kyytiin.

- Kyllä meillä on aina jokin yritys menossa.

- Niin on, mutta se on elämää. Täytyy rahattoman koettaa tulla romuilla toimeen. Vaikka hyvinhän me olemme onnistuneet hankkeissamme.

- Vauranojalla on aina hauska poiketa ja lkatsella, mitä siellä nyt on tarjolla.

Ajoimme portista sisään. Kesä kuumotti ja kentän kuiva hiekka pölysi. Moikkasimme myyjää kopissa, ja Osmo kysyi hiukan neuvoa.

- Mistäs voisimme katsella akselia, jossa on laakerit paikoillaan, tai sellaisen, mihin sitten voisi asentaa laakerit. Saimme neuvon edetä peremmälle ja kääntyä katokseen oikealla puolella. Voi pojat, kuinka siellä oli tavaraa, maassa, hyllyillä, katoksen sivuilla ja takana. Kopistelimme sisälle ja aloimme kulkea hyllyrivejä katsellen. Vähän väliä Osmo pysähtyi, otti käteensä jonkin väkkärän.

- Tästä saisi hyvän..

Niin saisi, mutta ei sitä nyt tarvittu. Minäkin katselin kasoja akselia etsien. Näin kyllä tavarat, mutta ei minun silmäni osannut asettaa romuja osaksi hyödyllistä rakennelmaa. Osmolla oli auton asentajan koulutus, siksi hänellä lähtökohtaisesti oli parempi silmä esineille.

- Kuinka pitkä sun akselin tarvii olla? Tossa on aika pitkä, laakeritkin päissä.

- Vajaa metrinen käy hyvin. Tuo kävisi kyllä, mutta sun täytyisi katkaista se ja taas hitsata pätkät yhteen. Vaikka kyllä se sinulta käy.

- Kyllä, mutta olisi parempi, kun olisi yhtenäinen, ei tule sitten värinöitä niin helposti.

- Sitä minäkin ajattelin, kun meillä ei vielä ole metallisorvia.

Sitä hyllyä aloimme tarkemmin tonkia. Siinä oli lattarautaa, pyörörautaa, putkea, levyn kappaleita. Seuraavasta välistä se akseli sitten löytyi.

- Katsos tätä, tämä on hyvä, pituus on sopiva ja laakerit paikoillaan. Onneksi ne eivät ole aivan päissä, niin saamme siihen sovitettua hihnapyörän. Sekin täytyisi sitten löytää.

- Katellaan eteenpäin, pyörä voi olla melkein minkä kokoinen tahansa, kunhan reikä sopii ilman eri töitä paikalleen.

- Täytyy siihen akselin päähän saada kiilakin.

- Kyllä sinä sen helposti siihen juotat. Ei siihen iso rasitus kohdistu.

Jatkoimme etsimistä. Katoksessa ei sopivaa osaa ollut. Palailimme kopin suuntaan. Siinä seinustalla olikin kasa hihnapyöriä. Osmo innostui kaivelemaan kasaa, löysikin joitain ehdokkaita. Koetti sitten niitä akselin päähän. Niitä oli liian isoja, liian pieniä, liian leveitä moniuraisia ja lopulta kaksi, joiden reiät vastasivat akselin kokoa. Otimme niistä toisen. Kävelimme vaakalle, laskimme ostoksemme siihen. Osmolla oli omiakin ostojaan. Erityisesti laivateräs kiinnosti. Se kun oli nriittävän kovaa ja sitkeää metsäkoneiden korjauksiin. Myyjä tuli katselemaan ostoksiamme, määräsi hinnan. Sen verran meillä oli rahaa, että pääsimme portista ulos.

- Mistäs sitten ajattelit tehdä sirkkelin päydän ja rungon?

- Teen puusta, sen ei tarvitse olla niin mittatarkka. Yleensä sahaan vain poikki, ja ehkä joitain listan pätkiä.

- Et sitten laita siihen puukkoa terän taakse?

- En, olkoon se, sirkkelöin varovasti.

Osmo sovitti kotona hihnapyörän akselin päähän. Minä sillä välin suunnittelin sirkkelin runkoa. Siihen tarvitsin kakkosnelosta ja lautaa. Minulla oli navetan päädyssä pieni lautatapuli kuivumassa. Suulista löysin vahvempaa tavaraa. Kannoin pari lankkua talliin. Sahasin neljä yhtä pitkää pätkää. Asetin ne ristiinn naulasin kiinni ja asetin ristikon päälle toiset pätkät ja naulasin samaan kulmaan. Katselin pöydän sopivaa kokoa, kun asetin ristikot ensin malliksi paikoilleen. En kovin isoa pöytää tarvinnut, sahasin laudasta pöydän pituiset kaksi lautaa ja naulasin ne ristikkoon kiinni. Katselin tuotostani kauempaa tallin perältä. Isosta pöydästä tulisi painava ja hankala siirtää. Sahasin ja naulasin ristikkoihin laudat vaakasuoraan. Seuraavaksi sahasin laudat, ja aloin naulata niitä pöydän pinnaksi. Siihen keskelle jätin sirkkelin terän menevän raon. Pöydän alle ristikkoon suunnittelin petiä sähkömoottorille. Sitä en voinut vielä naulata, koska tarvitsin tarkan mitan. Sen saisin vasta akselin asennuksen jälkeen. Lypsykoneessa oli ollut kiilahihnat, niistä saisin sopivan sovittamalla.

Kävin kahvilla sisällä ja hyppäsin Volkkariin. Ajelin Osmolle katsomaan, mitä hän oli saanut aikaiseksi.

Seurustelua talven tullen -60 l

Liekosaaresta palasimme mukavan reissun tehneinä. Hauskaa meillä oli. Katselimme ja ihmettelimme toisiamme, rauhallisesti uivaa virtaa, hiljaisuutta.

- Lähdetäänkös takaisin, minun on mentävä laittamaan ruokaa,

- Mennään vaan, pian tästä suoriudutaan. Teltta nurin ja reput mukaan. Nostin tavarat veneen kokkaan. Paula meni perässä ja minä tönäisin veneen irti. Muutaman kerran jouduin vetämään käynnistysnarusta ennen kuin moottori pörähti käyntiin. Kaarsin Torran salmesta kohti Vammalaa. Kirkko näkyi edessä, oikealla Roismalan lahti. Saaren jälkeen käänsin suunnan vaneritehtaalle. Koivujen säilytysaltaassa oli isot kasat puita. Niiden tuohet alkoivat irtoilla ja näljääntyä pitkässä säilytyksessä. Aikoinaan allasta pääsi kiertämään jalkaisin, mutta ei enää, sillä pystytukkien päälle rakennettu lautapolku oli kovin lahonnut.

- Tuossa me olemme poikien kanssa usein olleet ongella. Tuo tukkikasa ja aita vetävät kaloja, kai ne saavat niistä jotain suojaakin. Ahvenet olivat punaisia. Joku sitä oli kysynytkin Helsingistä, mutta ei siihen selvyyttä tullut. Me mietimme, että se voisi olla koivun nila.

- Söittekös te niitä ahvenia?

- Syötiin, ei se maussa tuntunut. Paistettaessa se väri katosi.

Vene putkutteli ruokojen väleissä, lumpeitakin siinä oli, ja ulpukoita. Vesi madaltui, rannan padot aukesivat rautatiesillan alla meidän ajaessamme Vaunujokeen.

- Kävimme Kuoppalan Jukan kanssa viime kesänä ajelemassa tätä jokea ylös niin pitkälle kuin pääsimme, siihen lisäjoen haaraan, mihin nytkin menemme. Ensimmäinen kerta oli erikoinen, mutta kävimme täällä sitten usein. Emme kuitenkaan ajaneet enää pitkälle.

- Täällä on rannoilla paljon katiskoja, osuitteko niihin.

- Ei, mutta ei siellä ollut yhtäkään polaa esissä.

- Ei kukaan laita polaa merkiksi kalavarkaille. Kaikkien katiskat vaan heitetään ilman merkkejä niin syvälle, ettei niitä näe.

- Mites ne sitten koetaan?

- Kokijalla on sellainen pitkä seiväs, sillä sitten haroo katiskan esille ja rannalle. Täällä on muutama kaveri, jotka sitten harovat rantoja koettaen kokea kaikki löytämänsä katiskat. Vähän siinä täytyy salailla kulkemisiaan.

- Jaa, no tiedätkös ketkä niitä varkaita sitten on?

- Osan tiedän, ja tietävät muutkin.

- No jo on merkillistä touhua, eihän täältä kummoista saalista saa.

Seurustelumme kulki vakaasti eteenpäin. Päivät koulussa ja viikonloput olin usein Innanmaassa. Kävelimme Vaununperällä tietä ja polkuja myöten. Paula kertoili talojen asukkaista ja sukulaisistaan. Innanmaata vastapäätä oli Inna, Vammalaan päin Innanmaan Veikko. Hänen isänsä oli Lauri, Valtterin veli. Veikon tytär kävi Yhteislyseota samaan aikaan kuin minä. Putajan tien varressa asuivat Innan sisarukset, Vaununperän perällä taas Lehtimäet, Heikki ja Ilmi. Valtterin vaimo oli Heikin sisko. Niitä sitten opettelin muistamaan, Santamäki, Virtanen, Alanko, Kaukoset, Mäkiset, Riutta. Olihan niitä asukkaita, isossa kylässä.

Polkupyörä oli sopiva kulkuväline, pian Innanmaahan polkaisi, parikymmentä minuuttia. Syksyn tullen ilmojen viilennyttyä menomatka oli vielä lämmin, mutta yöllä takaisin polkiessa viileys sai pelkässä paidassa kulkevan värisemään. Tien noustessa ylös mäkeä alkoi ilmakin lämmetä.

Lunta alkoi sataa. Pian tiet olivat lumisia. Silloin otin potkukelkan ja laskettelin sillä tuon viiden kilometrin matkan. Sidoin koiran kaulapannan toiseen jalkaan, sain siitä hyvän pidon potkuihin. Hiljalleen jalaksella oleva jalka väsyi, ja sillä täytyi potkia muutama kerta että veri kiersi.

- Miten tänne tulee linja-autoja sunnuntaisin? Potkukelkka ei enää oikein kulje.

- Kyllä tänne kulkee, aamupäivällä ei pääse, mutta puolen päivän jälkeen kyllä. Mutta se menee Putajan tietä. Sinun täytyy kävellä Vaununperän tietä.

-Onhan tuossa tanhua, siinä on jokunen jalan piirto, kait siitä pääsee.

- Kyllä, mutta siinä on tiellä valtava auravalli. Ei siitä jalkaisin pääse yli. Enhän sitä uskonut, ajattelin seuraavalla kerralla tulla siitä.

Kävelin torille, sieltä linjuri lähti Putajaan ja Suodenniemelle. Istuin oikealle puolella ikkuna viereen ja katselin lunta vainioilla. Nuupalan kohdalla auravalli häipyi, Vaununperän tiehaaran jälkeen se taas nousi. Tuomen Topin jälkeen valli pompahti valtavaksi. Innanmaan suunnasta oli vapaata peltoa tuulen kerätä lunta. Aura sitten nosti lumen tien pinnasta yhä korkeammaksi keoksi. Linjuri pysähtyi, minä hyppäsin ulos. Katselin epäuskoisena lumikasaa, minkä yli minun oli päästävä. Aloin kavuta. Jalassa minulla oli nahkasaappaat, poljin lunta saadakseni askeleeseen pitoa ja ponnistin toisella jalalla seuraavaan koetukseen. Lumi oli pakkasesta kevyttä höttöä. Vallissa se hieman tiivistyi, joten jälkeä alkoi syntyä. Hitaasti pääni nousi vallin yli ja sitten keskiruumis, kunnes olin vallin päällä. - Hitto kun oli tarpomista, mutta maali näkyy. Tanhuaa oli helppo kulkea. Lunta ei ollut kuin puoleen saappaan varresta.

- Hui, joko sinä tulit, minä katselin ikkunasta tielle.

- Tulin Tanhuaa pitkin. Hiukan siinä oli vallia aluksi.

- Hullu, ei siitä kukaan kulje. Minä keitän kahvit.

Kotosalla olivat muutkin sisarukset, Markus, Päivi ja Antti. Kahvit tuukattiin keittiön pöytään. Maito oli kannussa, Paula kaatoi siitä paksua kermaista päällismaitoa pienempään nekkaan, nosti pöytään voita tassilla ja siihen kakkoa viereen. Lisäksi tuoretta nisusta. Leivonnaiset Paula oli lauantaina leiponut. Leivinuuni antoi vielä lämpöä.

- Minä haen isän myös kahville. Valtteri tuli kammaristaan, hymyillen tervehti ja istui pöytään. Markus oli hyvällä tuulella, hän alkoi kertoilla juttujaan.

- Osaatkos sinä ryypätä tassilta? Se sinun täytyy opetella, jos tänne meinaat asettua. Hän kaatoi tassille ja alkoi ryypätä ryystäen. - Vanhat ämmät täällä ryyppäävät kahvin suuhunsa monen sentin päästä. Parhaat kannattavat ryystöä lusikalla ja pääsevät melekein kahteenkymmeneen senttiin.

- Ole höpsimättä, Paulaa harmitti veljensä esitys. Päivi hihitteli esitykselle, Antti ei alkanut kokeilla, tunsi veljensä.

- Kyllä maar joskus ryypätään kuumaa kahvia tassilta, mutta ei kylässä, Valtteri puuttui puheeseen.

Kahvit juotuamme menimme kamariin. Me istuimme vierekkäin sängylle, Markus otti keinutuolin alleen ja Antti ja Päivi istuivat toiselle sängylle. Juttelimme aikamme, pojat tekivät lähtöä, Päivi jäi meidän kanssamme kamariin. Ilta alkoi hämärtyä, kävimme vielä juomassa maitoa keittiössä. Talo hiljeni yön edessä. Minun oli aika lähteä takaisin Vammalaan.