Elämää -50 luvulla

Kotipihasta katsellen

Kaivon vieressä kasvoi korkea tuija ja siitä muutaman metrin päästä vankka vaahtera. Postilaiset katselivat ikkunasta kun minä vedin kaksi ohutta narua puusta toiseen. Alempaa narua pitkin kuljetin jalkojani ja ylemmästä pitelin kiinni. Aloin hinautua rotkon yli. Käänsin selkäni ikkunoihin, niin en tarvinnut katsella heidän huolestuneita katseitaan. Puolivälissä narut alkoivat heijata edes takaisin ja minä pelkäsin alanarun katkeavan painostani. Vaappuessani paikoillani saatoin olla tyytyväinen siitä, että olin sellainen laiheliini. Pääsin toiseen puuhun onnellisesti. Toimitus oli niin hurjapäinen, että minä otin narut alas, niitä tarvin muualla. Pihan keinuun minä raahasin sisältä viltin. Makasin sen lämmössä ja luin nuortenkirjaa. Niissä oli sellaisia mukavia seikkailuita, joihin omakin mieli halasi. Arvilyn tarinoita, kesäisiä soutumatkoja, pieniä metsäretkiä ja sitten jännittävämpiä kuten Amiraali Spoofin seikkailut Ruovedeltä Näsijärveä pitkin Tampereelle. Toinen sankari oli kapteeni Lööf. Talvella pihaan kertyi valtavat määrät lunta. Minä kiipesin aidalle ja katselin pehmeää lumivallia aidan vieressä. ”Tuonne on varmaan mukava hypätä pää edellä, hartiat ottaa sitten vastaan, pää menee hangen läpi.” Rohkeus kasvoi, ja minä hyppäsin. Päähäni sattui niin pirusti ja niska nitkahti. Ei tarvinnut uusia sitä temppua. Keskeltä rakennusta nousi rappuset pihasta sisälle, ensin lasikuistiin joka oli kylmä ja siitä sitten peremmälle. Minä riekuin siinä portaitten kaiteessa. Otin selkäni takaa kiinni käsilläni polvet koukussa. Päästin käteni suoriksi ja mietin:  ”Tästäpä voisi irrottaa kädet ja samalla ponnistaa jaloillaan eteenpäin ja tipahtaa jaloilleen maahan.” Taas mentiin, nenä paukahti jäiseen maahan, ai hitto kun koski, ottihan se ensimmäisenä vastaan, edessä kun oli. Tuli suoja, aloimme tehdä lumilinnaa. Siinä olivat Kiti ja Irmeli apuna, Jussi hääri jaloissa. Linnasta tuli hieno ja iso. Markkolan Maijakin käveli ohitse ja pyysi päästä mukaan, totta kai hänet otettiin siihen. Rakentamisen jälkeen kävimme selälleen maate lumihankeen ja aloimme katsella tähtiä. Taivas pakeni katseestamme äärettömyyteen tähtien tuikkiessa. Sellaista syvyyden tunnetta ei enää tavoita. Syksyisin iltojen pimennyttyä kuljimme ympäri lähikortteleita taskulamppujen kanssa. Katuvaloja ei juuri ollut, varsinkin City käytävä oli jännittävä samoin ravintola Sastamalan takusta. Leikimme piilosta ja etsijää, varjot olivat syvät ja peittävät. Puuposti saneerattiin kaksikerroksiseksi mineriittipostiksi. Pihamaamme nostettiin kadun tasalle, kadun varteen tuli panssariverkkoaita. Tuija ja Vaahtera kaadettiin, niiden edestä tehtiin luiska alakertaan. Sinne tulivat postinkantajien työhuone, varasto, aputilat ja pannuhuone. Kaurasen Eino alkoi kuljettaa postia asemalle ja takaisin pienellä avolava-autollaan. Hänen kanssaan pääsin mukaviin juttuihin, ostipa hän vielä Paulalta ja minulta kesämökin Liekosaaresta muuttaessamme Jyriin. Jussi keksi hienon pilkkalaulun Einosta. Pieni poika sanoi: ”Kauranen syö kaurapuuroa.” Mikä lie Einolla ollut huono päivä, kun ei lapsen höpötystä kestänyt, ravautti Jussia kintuille. Ville kävi sanomassa, että se oli sopimattomasti tehty. Autoa oli peruutettava alas luiskaan postin lastaamista varten. Vammalan Kirjapainon perustuksia kaivettiin. Siellä ammuttiin kalliota ja kiviä. Olin pihassa saunan edessä hirmuisen pamauksen kuuluessa. Hetken päästä siihen viereeni jalkakäytävälle jysähti iso kivimurikka halkaisten betonilaatan useaan osaan, kivi vieri kohti Puhelinlaitosta. Kirjapaino lähetti painotuotteita ympäri Suomea. Ne vietiin junalle. Talvella liukkaalla auto luisui päin isoja pariovia ja siinä särkyi panssarilasi toisesta ovesta. Hauhonsalon Onni oli paikalla. ”Siitä tuli Eino sinulle kallis pieti. Särjit särkymättömän lasin.” Meillä oli yläkerrassa pihan puolella parveke. Sieltä valokuvasin pihassa leikkiviä Ilmarannan pieniä Vesaa ja Siskoa. Heillä oli menossa santakakkuleikit. Kehitin valokuvat ja vein ne Ilmarannalle. Asta ja Tauno olivat yllättyneitä ja iloisia. Muutaman päivän päästä tyytyväisinä kiitoksista ajattelin mennä kuvaamaan lapsia uudelleen. Parvekkeelta näin heillä olevan ikkunan auki. Minä kiipesin kaiteen yli, taituroin ikkunan niin, että pääsin sisälle. Vesa ja sisko katselivat minua totisina. Napsin kuvat heistä ja poistuin samaa tietä. Kovasti varoittelin, että eivät saa tulla perässä. Kuvat vein sitten ovesta perille.

Pihasta katsoen tien toisella puolella oli SMK:n kauppa ja kaupanhoitajan asunto. Kaupan vieressä oli ulkovarastoja. Siellä me pojat pompimme, Maarasen Pekka ja kaupanhoitajan poika. Siellä haisi erilaiselta, voimakkaalta. Väkilannoitteen ja siemenien tuoksut sekoittuivat rotanmyrkyn hajuun. Kaupan vieressä ja vähän takana oli Rukoushuone, suuri kesälläkin viileä rakennus. Joitain kertoja sielläkin olimme mukana. Rukoushuoneen sivuitse pääsi alas Rautaveden rantaan. Syksyllä olimme siellä katselemassa rantojen jäätymistä, Kiti ja Irmeli olivat lähteneet mukaan. Kävelimme Tammisen rantaan ja venelaiturille. Jää kiilsi tasaisena ja läpikuultavana. Istahdin laiturille ja aloin jaloin koetella jään kestävyyttä. Astuin edemmäs käsi vielä laiturin reunassa, jää risahti rikki. Kiti ja Irmeli alkoivat juosta kovaa kotiin kertomaan. Minä sain vedettyä itseni laiturille istumaan takaisin, toiseen saappaaseen meni vettä, kaadoin sen pois. Äitini tuli juosten Kitin kanssa katsomaan, Kiti oli sanonut peloissaan: ”Pekka putosi jäihin.” Meitä oli siitä tietysti kovasti kielletty. Sillä kertaa en saanut selkääni, taisivat olla helpottuneempia kuin kiukkuisia. Vammalan asema vesien ympäröimänä oli vaarallinen, sula virta sitä vielä lisäsi. Puhelinyhtiöllä oli asentajana töissä nuori perheellinen mies. Hänellä oli kaksi poikaa, molemmat meitä nuorempia. Useita kertoja lähdin vanhempaa poikaa hakemaan lähikortteleista, hänellä oli tapana kävellä ja katsella ympäriinsä. Äkkiä Markku yleensä löydettiin. Taas kerran talvella minua pyydettiin hakemaan häntä, vanhemmat eivät olleet itse löytäneet poikaa. En löytänyt minäkään, vaikka kolusin kaikki mahdolliset paikat. Metsolan Eero liittyi hakijoihin. Hän käveli jäälle kirkkorannasta, yhytti Markun jäljet ja alkoi seurata niitä. Jokisilla oli rannassa avanto, josta he ottivat saunaveden. Eero katseli jälkien menevän avannolle, sen pinta oli jäätynyt riitteeseen. Markku oli hukkunut.  Tullessaan meille seuraavana päivänä kuulin Eeron selostavan isälle: ”Minä näin jäljistä, että siellä se Markku on. Oli kait mennyt siihen avannon päälle pomppimaan, siinä oli varmasti ohut jää silloin. Jää petti ja Markku hulahti jään alle. Minä menin rannasta katselemaan sellaista pitkää seivästä, löysinkin sellaisen. Löin sen päähän naulan vinoon ja koettelin pohjasta. Hetihän se tarttui vaatteisiin kiinni. Minä kannoin Markun kotiin, vanhemmat murtuivat täysin.” Minun oli paettava muualle itkemään.