Neuvostoliiton tulli Viipurissa 1985

Saimaan Kanava

Haahti oli Kotkan satamassa odottamassa merikapteenia avustamaan Viipurin ja kanavan läpipurjehduksessa. Veneitä oli laiturien täydeltä, menossa ulos, tulossa rediltä, lepäämässä ja täydennyksiä hankkimassa. Pekka antoi haulikkonsa isänsä matkaan. ”Tätä ei ole hyvä näyttää Neuvostoliiton tullissa, vie sinä se Savonlinnaan.” ”Vien kyllä, koskas te lähdette eteenpäin?” ”Heti, kun Ville tulee, ajamme yötä myöten Santion merivartioasemalle, siellä täytyy ilmoittautua tulosta Viipuriin. Antavat sitten luvan lähteä Santiosta.” Ville oli eläkkeellä, hinaajan kapteeni Laitaatsillasta Savonlinnasta. Hän oli vetänyt tukkilauttoja aina Ruotsista saakka Enzo- Gutseitin tehtaalle. Läpi kanavan oli seilannut yli kaksisataa kertaa, tunsi reitit ja tuulet. Ilta alkoi hitaan hiipumisensa yöksi ja pimeäksi. Yöpurjehdusta ei Pekka vielä ollut harjoitellut kuin muutaman kerran, siinä on omat niksinsä, ajaa valojen ja loistojen mukaan muuten täydellisessä pimeydessä. Merikortista oli pidettävä vielä enemmän huoli kuin päivänvalossa, paikan oli oltava kiperissä paikoissa just kohdalla. Ville oli kyllä seilannut yötä päivää. Aluksen kapteenina hän vastasi kaikesta, laivasta, miehistöstä, lastista. Se olikin melkoista taiteilua, lastin hinta oli yleensä miljoona markkaa. Sen menetys oli iso lovi tehtaan taseissa. Tuon vastuun lisänä tuli valta. Ville kertoili matkoistaan, ja siitä, miten nuoret johtajaklopit saattoivat soitella viikonloppuöinä hinaajaan puhuakseen kapteenin kanssa. Puhua kyllä sai, Ville nukkui eikä vastannut. Häntä oli turha herätellä. Laiturilla oli aikaa kävellä ja tavata välillä tuttuja. Syntyi keskusteluja, esiteltiin veneitä, hierottiin kauppoja, ostettiin ja myytiin. Rantaan ajoi auto, Ville saapui vävynsä Mikon kanssa. ”On sinulla melkoinen vene, en minä tämmöistä olisi uskonut.” Ville kierteli veneen ulkoa ja sisältä. ”Täällähän on keulassa rauhallinen kajuutta, patjat paikoillaan. Mehän lähdemme sitten heti. Minä menen keulaan maate, ja te saatte ajaa veneen Santioon.” Selvä suunnitelma, vaan kovin erilainen, mitä kippari oli suunnitellut. Köydet irti, moottorilla ajettaisiin kunnes aamu valkenisi ja oltaisiin taas avomerellä. Kortti kädessään ja kiikarien tiiraamisen avulla reitti oli alkuun selvä. Mentiin rannikkoreittiä. Valo väheni, näkyvyys heikkeni, loistot, reunamerkit, majakat alkoivat lähetellä valosarjojaan. Tuikki punainen, vihreä, valkoinen. Näkyi laivojen ja veneiden kylkivalot, oikealla puolella vihreä, paapuurissa punainen. Niistä oli seurattava, minne päin laiva tai vene oli menossa. Voimakkaalla lampulla kykeni heijastamaan pitkälle väylällä. Ei sillä meri näkynyt, reimareiden ja väylämerkkien heijastinnauhat loistivat pimeydessä valokeilaan joutuessaan. Lisäksi rannikon äärellä valoa tuli jokaisesta tielampusta, autosta, ikkunasta, mainosvaloista, punaisia, vihreitä, pistemäisiä ja laajoja. Tämän suman selvittämisen Pekka olisi mielellään antanut kokeneempansa käsiin. ”Kohta tulee väylän risteys, me käännymme itään päin, tähystäs nyt Mikko, tässä on kiikarit, saatko risteyksen näkyviin.” Linjataulut olivat suuria ja hyvin valaistuja, niistä näki keskiveden linjan, kunnes taas tuli aika kääntyä. Gastit tiirasivat silmät punaisina, kippari puristi pinnaa kädessään, tutkaili yhtenään merikorttia, katseli kompassia ja lokin näyttämää kuljettua matkaa, pysyi kartalla, Ville nukkui levollisena keulassa.

Santiossa, päivän jo valjettua, Ville loikki merivartioasemalle muut perässään. Siellä alkoi aikamoinen riemu. ”Ville, Ville, terve, mitä sinä täällä, missäs tukit on, muistatkos silloin kun tuuli ja sinä…” Kertailivat hauskoja ja välillä vaarallisia muistojaan. Myrskyssä niput olivat päässeet karkuun, niitä sitten yhdessä jahdattiin, tönättiin ja vedettiin yhteen lauttaan takaisin. Gastit ja kippari kuuntelivat ihmeissään. Ville nappasi kuulokkeen, päräytti Viipuriin Vihrevoin asemalle, tuttu luotsi vastasi. Alkoi yhtä riemullinen pulina, sitä haittasi vain vähän se, ettei Ville juuri venättä puhunut eikä luotsi suomea. Asia tuli selväksi, tulossa ollaan. Luotsi antoi eskaaderille luvan tulla, vaikka oli kohtalainen tuuli, luottivat Villeen. Muuten he olisivat tulleet vastaan kutterillaan, vierailijoiden oli pysyttävä reitillä. Laiturissa oli suojan puolella muitakin Saimaalle matkaajia, neljä, viisi purjevenettä. Olivat iloisia lähdöstä, saisivat seurata Villen venettä. ”Mennään.” Ville komensi, Haahdista olivat köydet irti saman tien, kokka tuuleen, seilit mastoon, Ville pinnaan, suunta Viipuriin. Muut saivat tulla miten taisivat, ei niistä Ville välittänyt, ajakoot koneella sitten, jos eivät muuten mukana pysy. Maininki oli yltynyt, tuuli lännestä, purjeet laitettiin eri puolille virsikirjaksi, fokkaan kiinni puomi, pysyisi omalla puolellaan. ”Muistakaa puomi, sitä täytyy tosissaan varoa. Se saattaa heilahtaa koska tahansa toiselle laidalle. Siinä on tappava voima tällä tuulella.” Ville nautti menosta, loki näytti parhaimmillaan yli yhdeksää solmua. Haahti ei ollut aikaisemmin surffannut näin lujaa. Mainingin huipulla kokan hieman laskiessa alamäkeen vene kykeni siinä tuulessa ja valtavassa aallossa ylittämään runkonopeutensa. Takana tulevissa veneissä oli vaikeuksia pysyä mukana. Osa tuli reivatuilla purjeilla varovaisemmin, osalla oli seilit alhaalla, he tulivat koneella. Niiden vauhti ei noussut surffiin, ei ollut tarpeeksi tuulta alla, tai koneteho oli pieni. Lisäksi koneella tullessa vene alkoi holtittomasti rullata maininkien paiskomina. Haahdin miehistöä nauratti meno. ”Katsokaas, tuolla rannikolla on valtava venäläinen laiva. Yritti kerran tuulessa omia reittejään saarten suojaan, pamahti karille. Siitä on jo monta vuotta. Me alamme lähestyä Vihrevoita, se on tuo niemi tuolla, sen takana on Viipuri.” Purjehdusohjeissa käskettiin luotsin laivaantulon jälkeen ajamaan koneella purjeet alhaalla. Valokuvaaminen oli kielletty, Viipurissa oli melkoinen sotalaivasto. Niemen pää vilahti ohi, asema näkyi, laituri ja siitä erkaantunut luotsivene. Haahti laski purjeensa, niemen suojassa otettiin luotsi. Samanlainen riemu, vielä ehompana kuin Santiossa. Vanhat tutut tervehtivät toisiaan, Ville, Ville, selkään taputtamista, käsien puristelua, hymyä. Pekka katseli uskomatonta näytelmää. Missä olivat yrmeät neuvostoliittolaiset, ei niitä kyllä kaivattukaan. Moottori oli käynnissä, gastit saivat käskyn sitoa purjeet ja puomipeitteen laittamisen. Luotsi näki sen, alkoi heiluttaa kättään Pekalle, viittoili mastoon, nosti kädellään, piirsi purjeen ilmaan, Pekka käsitti. Villen seurassa saattoi tehdä mitä mieli, purjeet nousivat heilahtaen, moottori vaikeni. Ville piteli pinnaa, luotsi istui vieressä. ”Nyt Pekka, sitä mitä sinulla on siellä pilssissä, tuopas meille.” Lasit esille, vodkapullo auki, kaato laseihin, kilistely ja kippis. ”Kippis kippis,” hymyili luotsi ja kulautti menemään. Ei irvistänyt, ei puhaltanut, katsoi vain Villeä ja hymyili. Pekka kävi uudelleen pilssissä, nyt oli värillisen juoman aika, viskipullo avattiin. Luotsin silmät muuttuivat entistä kirkkaammiksi, Ville tarjosi tupakan, polttivat molemmat. Viipuri oli äärellä, linnan torni näkyi hyvin, Papula, Panzarlahti, kivisilta. ”Ottakaa purjeet alas, menemme tulliin tuohon laituriin.” Eihän se oikeastaan laituri ollut, vaan koko rannan mittainen varustus, niin korkea, että sinne täytyi suorastaan kavuta, asfalttikenttä alkoi suoraan rannasta. Veneen paperit mukanaan kippari asteli laiturilla seisovan naissotilaan luokse. Tällä oli polvipituinen hame, suikka ja kalasnikovi lanteilla. ”No jopa, rynnäkkökivääri vastassa, varmasti kovat piipussa, tuiman näköinen typy. Onneksi en osaa venäjää, etten ala flirttailla.” Esiin astui toinenkin virkailija aseen kanssa, yhdessä tutkailivat veneen paperit, passit, viisumit, kulkuluvan. Sellainen täytyi olla, sen sai Saimaan Kanavatoimistosta etukäteen tilaamalla, samoin kuin viisumit. Pekka oli kesän alussa lähettänyt passinsa Neuvostoliiton Helsingin suurlähetystöön viisumianomuksen kanssa. Kävi sitten Helsinkiin purjehdittuaan hakemassa sitä. Hirmuisesta rautaportista pihalle, isoista ovista isoon halliin, perällä toimistoon. Siellä istui suuri tummatukkainen hymytön maatuska. Hyppäsi tuolissaan, kun kuuli kuka tuli. ”Minä olen niin odottanut ja ihmetellyt, kun tätä ei ole tultu hakemaan, hetki, se on tässä.” Maatuskan otteissa oli ystävällisyyttä, hän otti leiman ja alkoi paukutella sitä papereihin, pam, pam, tyynyyn ja paperiin, lukemattomia kertoja. Samalla vauhdilla hän viikkasi paperit, laittoi ne passin väliin ja ojensi Pekalle. ”Spasiba, spasiba, dasvidania.” Kohtelias kumarrus ja takaisin veneelle. Aseistettu tyttö kiipesi alas veneeseen, alkoi osoitella piipulla eri paikkoihin, kippari hyppi piipun tahdissa avaamaan laatikoita ja komeroita. Kaikki paikat kiinnostivat siskoa, vieläpä pilssiinkin hän halusi katsoa, antoi kuitenkin siellä olevien pullojen olla. Mutta ei hymyillyt, eikä ottanut apua, vaikka kippari sitä tarjosi ojentaen kättään rapuissa aseen kanssa kompuroivalle kapeahameiselle sotilaalle. Tarkastus oli ohi. Perässä tulijatkin ehtivät laituriin ja tarkastukseen, Haahti jatkoi ensimmäiselle sululle.

Hankoon 1985

Hätäsatamasta länteen

Rantautuminen Taalintehtaalle sujui ongelmitta, peräsin kesti, laituripaikka oli yhteysaluslaiturin kupeessa. Aallokko hiukan nosteli venettä, köli otti pohjakosketuksen jokaisen aallon pohjassa, pieni pamaus. Lepuuttaja kyljen ja laiturin välissä kiljaisi noustessaan ja laskiessaan. ”Vene täytyy siirtää,” Kiti oli huolissaan. ”Kyllä vene kestää, ja tuuli tyyntyy yötä kohti, mutta siirretään vaan pikkuisen.” Kölin alle tuli riittävästi vettä. Juotiin kahvit ja lähdettiin kävelylle, tori oli löydettävä. ”Meidän täytyy saada selville, koska täältä lähtee linja-auto, jotta pääsemme kotiin. Veskun on mentävä töihin.” Illan tuulessa katseltiin rantakatuja, vanhaa tiilenpolttimoa ja lasitehdasta. Maassa oli värillisiä kiviä, niitä muutama kopattiin taskuun. ”Tässä on, auto lähtee aamulla seitsemältä. Mennäänkö illanistujaisiin ravintolaan?” Se sopi kaikille. Muutama snapsi, hiukan ruokaa, ravintolassa ei ollut liiemmälti väkeä. Vesku lähti vessaan. ”Mene sinä Pekka katsomaan perään, tuolta lähti kaksi kaveria saman tien Veskun perään. Kyllä hän itse kykenisi puolustautumaan, mutta nyt hänellä on tuo selkä nitkahtanut.” Vessassa ei ollut hätää, äijät pissalla, vähän kävi puhekin. Palattiin pöytään. ”Tyypit tuli perässä, ja kysyivät mistä olen kotoisin. Vastasin että Porista, niin sanoivat siihen: ”Jos olisit sanonut Helsingistä, niin me olisimme heti lyöneet.” Veneellä käytiin nukkumaan. Köli oli hiljaa, lepuuttaja jatkoi kiljumistaan.

Väylällä kohti Hankoa ilma oli seestynyt, aurinko paistoi ja Haahti eteni kauniisti tuulen voimalla. Kiti otti kutimet esiin ja alkoi kilisytellä istumalaatikossa. Kipparin mielihyvä onnistuneesta päätöksestä ja manööverista edellisenä päivänä aiheutti keskustelun. ”Kyllä minä eilen katselin, että hyvin ammatttitaitoisesti sinä toimit. Ei siinä tullut hätää eikä kiirettä kellekkään, minullakin mieli pysyi rauhallisena.” ”Se oli mukava, kipparin ensimmäinen toimi on aina huolehtia matkustajista ja veneestä. Merilaki on tässä kova ja armoton. Laimin lyöntejä ei sallita. Pahinta olisi ollut peräsimen totaalinen hajoaminen. Minä sukelsin katsomassa sen vaurioita, ei siellä mitään päälle päin näkynyt. Jostain se kuitenkin oli hieman perännyt. Nostan peräsimen kuiville ja katson tarkemmin, nyt päästään hyvin Hankoon.” Ajettiin sisäreittiä Taalintehtaalta, saarien suojassa tultiin väylien risteykseen, otettiin suunta länteen. ”Tuolla suoraan takana oli se eilinen kääntymispaikka, nyt ollaan menossa samalla reitillä.” Rauhallista etenemistä pikku saarien ja luotojen väleistä, äkkikäännöksiä ja purjeiden trimmaamista aina käännöksen jälkeen. Syväväylä olisi ollut suorempi, sinne ei kuitenkaan kippari venettään vienyt, siellä seilasi isoja aluksia, joita olisi pitänyt väistellä. Toiset menivät päin Hankoa, toiset ajoivat vastaan. Tuulikin oli vastainen, joten luoviminen laivoja väistellen ei houkutellut. Pienvenereitillä oli aikaa syödä. Kiti laittoi aterian. Nöttkötti purkki auki, lihapötkö kokonaisena ulos, siitä leikattiin kolmeen pyöreään osaan, jotka Kiti paistoi pannulla molemmin puolin. Kattilassa kiehui perunat merivedessä, sekaan heitettiin sipulin varsia. Ne oli poimittu aikaisemmilla retkillä suoraan kallioiden väleistä rantauduttua autioille luodoille. Oli niissä päässä pieni ruskea sipulikin syksyisin. Hapanleipää, voita ja juustoa päälle, tölkki olutta tai vettä. Sitloorassa oli mukava tunnelma, kippari piti pinnaa, seurasi veneen etenemistä reitillä, gastit saivat rauhassa syödä ja paistatella. Tuli kipparillekin vuoronsa. Luodot alkoivat olla puuttomia ja vähäpuisia, kalliot olivat rosoisia, särkyneitä kimpaleita, väleissä silokallioitakin. Hankoon tullessa väylä kohtasi syväväylän, meni siitä läpi, samoin satama-altaasta, puikahti kapeasta kallioraosta huvivene sataman puolelle. ”Tuolla on päälaiturissa hyviä paikkoja, mennään sinne. Sieltä on lyhyt matka paviljongille, vessaan ja saunaan. Minä otan taas peräpoijuun kiinni, gasti valmiina keulassa.” Kahden isomman purjeveneen väliin, niistä katseltiin uteliaina vieraiden tuloa, tervehtivät kohteliaasti ja olivat auliina antamaan apuaan, mikäli sitä olisi tarvittu. Rantautuminen oli sujuvaa ja eleetöntä. Kipparin painottamaa hiljaisuutta ei rikottu, köydet tiesivät paikkansa, solmut oli opeteltu, oltiin satamassa. ”Mennääs katsomaan kaupunkia, käydään konttorin kautta, minä maksan laituripaikkamaksun.” Kajuutan oviluukut kiinni, lukkoa ei tointanut laittaa. Veneitä oli useita, molemmin puolin laituria. Varkaille ei olisi ollut tilaa. Purjehtijat tunsivat toisensa, pitivät huolta kaikista ja kaikkien veneistä. Yhteisöllisyys oli rikkumaton. ”Täällä opitaan oitis tietämään, kuka mistäkin veneestä on, silloin on helppo seurata, jos veneeseen menee sen miehistöön kuulumatonta väkeä. Jos  sellaista sattuu, niin sitä kyllä katsotaan tarkkaan. Yleensä kävijä heti selittää käyntinsä syyn, joka myös raportoidaan kipparille jälestä päin.” ”Onpa mukava systeemi, vähän niin kuin maalla,”  Kitiä tapa ihastutti. ”No, joskus regatan aikaan voi olla niin paljon väkeä, että menee sekaisin porukasta, kyllä se silloinkin pääsääntöisesti toimii.” Hanko oli rannoiltaan ihastuttava paikka, niemi ja satama pistivät pisimmälle mereen, itäpuolella olivat rantatiet, Kasino, hienot puutalot, huvilat. Kiti haeskeli aikatauluja, hän jäisi pois kyydistä täällä. Takaisin veneelle tullessa Pekka kuuli muilta veneilijöiltä edellisen päivän tuulesta. Luotsiasemalla oli mitattu 17 m/s puuskissa. Lukema oli melkoisen korkea heinäkuun tuuleksi. Kuitenkaan ei ollut ukkostanut.

Yöllä ei lämmitys enää toiminut, hankaluuksia oli jo Taalintehtaalla. Vikaa oli alettava hakea. Kippari ahtautui veneen perässä olevaan pieneen tilaan luukun läpi, ja alkoi tutkailla Wallas lämmitintä. Johdot olivat kiinni, polttoainetta oli, koneen pieni pannu vaan ei käynnistynyt, käryä nousi palamattomasta öljystä. ”Ei täällä ole vikaa, katsotaas konehuoneen puolelta.” Kaikki näytti olevan kunnossa. Pekka avasi vielä akkukotelon. Siellä oli kaksi suurta lyijyakkua, keskipenkin alla maston vieressä. ”Pahus, kun ei ole mittaria, mä koetan sähköjohdon pätkällä.” Puolen metrin johdosta kuorittiin päät vapaaksi, Pekka laittoi toisen pään tiukkaan navalle ja räpsytteli johdolla toista napaa. Kipinää iski, mutta heikosti. ”Tämä on selvä, akut ovat tyhjiä, eikä lämmitin saa tarpeeksi virtaa. Meiltä on laturi rikki. Irrotan sen ja vien korjaamoon.” Raskas rautamötikkä laukussa pitkin katuja, kunnes korjaamo löytyi. ”Päivää, mun veneen laturi taitaa olla rikki, kattositteko sitä vielä tänään?” ”Kattotaan, jos ehditään, jätä se tuohon pöydälle. Voit tulla illalla kyselemään.” Niin tapahtui, uudelleen liikkeessä kippari kuuli laturin olevan aivan kunnossa. ”Kappas perkele, mitäs mä nyt teen, vika on löydyttävä, muuten en voi jatkaa matkaa, no, mitäs tämä maksaa?” Takaisin veneelle, laturi kiinni, mitäs nyt? ”Minä käskin monttööriä piirtämään sähkökaavion, katselen sitä, vaikka se oli kyllä tarkoitettu sähkärin hommia helpottamaan.” Pekka alkoi opetella kaaviota, kuinka siihen piirretty yhteys vei moottorilta akulle laturin kautta. Hiljakseen kaavio alkoi aueta, johto toisensa perään tarkastettiin, kaaviosta ja luonnossa. Lopulta sieltä löytyi johto, joka oli piirretty vaan ei ollut todellisuudessa paikallaan. ”Aah, hahhaa, minä löysin, tämä on helppo paikata, johtoa esiin, pätkä siitä, liittimet päihin noin, mutterit kiinni ja starttia. Saas nähdä jaksavatko akut, vaikka olihan niissä laturi kiinni.” Pruuum, pöt pöt pöt, pakoputkesta tuli mustaa palamatonta savua, pöt pöt, ja sitten trrrrrrr, kone käynnistyi, savu muuttui vaaleaksi ja vesi lensi putken päästä mereen. Jäähdytys toimi, laturi toimi, lämmitys toimi. ”Ihanaaa, aamulla kohti Viipuria, Saimaata ja Savonlinnaa.”

Talo Reilassa v. 1985

Kahitiilinen talo

Kandinpaperit taskussa. Tiivistunnelmainen kevät, jolloin alkoi kesä, syntyi parit kaupat, alkoi muutto ja purjehdus. Työpaikka seuraavaksi talveksi oli santsipaikka, alkaisi elokuun lopussa Normaalikoulussa. Oli aika myydä Sorkantien kerrostaloasunto ja muuttaa hieman syrjemmälle. Muutama hyvä paikka olikin kiikarissa, eivät toteutuneet. Ilmoitus lehdessä vei Pyhärantaan, 25 kilometrin päähän keskustasta. Huotoasemayrittäjä oli tehnyt konkurssin. Oli ehtinyt rakentaa itselleen asunnon, josta joutui nyt luopumaan. Rantatietä ohi Unajan, Rihtniemen, Reilan, meri väikkyi oikealla, jäi metsän taakse ja pilkahti taas näkyviin. Siinä tien vieressä se seisoi. Uusi tiilitalo, viisi huonetta, takkahuone, pukuhuone, pesuhuone, sauna, kaksi autotallia l:n muotoisessa siivessä, öljylämmitys, oma vesi ja viemäri, suuri piha. Keittiöön astuttuaan Pekka teki ratkaisun, hän ostaa talon, käveli vielä läpi muut huoneet ja ihastui yhä enemmän. Tien puoleisista ikkunoista näkyi meri, lahti pisti siinä kohtaa pitkälle sisämaahan. Ratkaisua helpotti osakkeen myynti samassa tilaisuudessa talon kauppiaalle. Mukavat naapurit, kutsuivat heti pihoisinsa, antoivat vihanneksia, lainasivat viikatettaan, ottivat omakseen. Huoneiden kalustus kävi sopuisasti, suuri olohuone, ikkunat pihalle. Sinne laitettiin sohva, kaapit, tuolit, viherkasvit. Tien puolelle nurkkahuoneeseen talonpoikaiskaapit ja keräillyt talonpoikaisesineet. Seuraavaan huoneeseen sänky, seuraava oli vierashuone. Vielä oli saatava tuolit ja pöytä takkahuoneeseen, nekin olivat valmiina tulleet muutossa. Autotalli oli suuri, kahdet ovet veivät samaan avaraan tilaan, niitä ennen oli pannuhuone. Vieraita kutsuttiin, sukulaiset, tuttavat, kaikki ihastelivat asuntoa.

Ensimmäinen kesä meni purjehtiessa Saaristomerta, vapaana aikatauluista, paikoista tai tuulista. Sinne mentiin, minne mukavasti tuulella pääsi, siellä oltiin yötä, minne matka vei, aamulla edelleen. Tuttuja purjehti mukana usein. Juhannuksena Naantalissa seuraamassa presidentin lipun nostoa Kultarannassa, kirkossa kuuntelemassa Naantalin Musiikkitapahtuman konserttia. Ulos merelle, Jurmoon ja Utööseen. Talveksi vene Rauman Pursiseuran telakalle, kippari Seminaarinmäelle luokanlehtoriksi. Toiminta ALTRY:ssä yliopistolla oli voimakasta. (Akkojen Luvalla Tai Ilman.) Pelattiin lentopalloa, pidettiin illanistujaisia, osallistuttiin eri juoksukilpailuihin, juostiin Raumalta Poriin, Karhu-viesti. Talo osoittautui hyväksi ostokseksi, kunnes ovikello soi illan kynnyksellä. Pekka avasi, päivää. ”Päivää, kukas te olette, ja mitä te teette tässä talossa?” ”Tjaa, minä ostin tämän, asun nyt sitten omassa talossani.” ”Ette te voi asua täällä, tämä on ulosmitattu.” ”Kyllä pankissa paperit tehtiin, oli ratsarit ja kaupanvahvistaja.” ”Mennääs sisälle selvittämään tätä.” Laitilan nimismies astui keittiöön, pyöritti päätään, katseli ympärilleen. ”Tätä ei olisi saanut myydä, minulla on ainoana oikeus toimia tämän ulosmitatun omaisuuden kanssa. Minä määrään teidät asumaan tässä talossa ja hoitamaan sitä huolella, kunnes pakkohuutokauppa pidetään.” ”Kyllä nyt tuli minua kovempi kaveri taloon, ei täällä olisi kukaan nimismiestä pienempi pärjännytkään. Tässä on nyt vaan sellainen asia, että minä olen tehnyt luovarit osakkeestani, tämän talon myyjälle.” ”Se on teidän ja pankin välinen asia, mutta neuvon toimimaan nopeasti, ettei osaketta kaupata edelleen, silloin se menetetään.” ”Minä soitan heti pankkiin, hetkonen.” Pekkaa vielä nauratti, kun hämmennys pankin puolella lisääntyi. Sopi kuitenkin tapaamisen heti seuraavaksi päiväksi. Nimismiehen kanssa tehtiin suunnitelma, hänen täytyi panna huutokauppa toimeksi. Näytöstä sovittiin, että se olisi juuri ennen huutokauppaa, joka sitten pidettäisiin autotallissa. Pankissa oli selvitetty asia, myyjällä oli pakkohuutokauppa edessään, talo oli hukkaamiskiellossa, mutta ennen sen voimaantuloa hän oli käynyt hakemassa ratsarin kirjaamosta. Aikaikkuna kaupalle oli kolme tuntia, sillä kaupantekotilaisuudessa ollut kaupanvahvistaja vielä soitti viime töikseen virastoon. Talo oli rasituksista vapaa, sillä hetkellä ilmoitus ei ollut vielä kirjaamossa. Osakekirjat olivat vielä pankissa, kaupat peruttiin ja kirjat otettiin haltuun. Myyjän oli lähdettävä perheineen toisaalle, osake myytiin muualle. Toista välityspalkkiota ei Pekka maksanut. Kiinteistöfirma sitä vinkui vielä kuukausia, turhaan.

Kesä oli asuttu ja purjehdittu, syksyllä oli huutokauppa. Nimismies soitti ovikelloa, astui sisälle ja veti oven perässään kiinni. Piha oli täynnä uteliaita ja ostajia. ”Olkoot nyt vielä ulkona, minä annan aikaa viisi minuuttia ennen kaupantekoa, meillä on puoli tuntia aikaa, käydään läpi, mitä tehdään.” Paikalla oli myös pankinjohtaja, hän kertoi pankin vaatimuksen: kaksisataakuusikymmentä tuhatta markkaa. ”Minä avaan, pankin edustaja ilmoittaa pohjan, sinä korotat sitä hieman, minä lyön kiinni. Onko tämä nyt selvä, aloitetaan.” Ovi avattiin, väki tuli sisälle saappaineen oven täydeltä, muut menivät autotalliin. Pekka mietti huutoaan ja muita ostajia, voisihan siellä olla kovapintaisia miehiä ostoaikeissa. Talosta hän oli maksanut kolmesataakaksikymmentä tuhatta markkaa. Se oli nyt mitätöity, joten olihan siinä varaa vielä kuusikymmentä tuhatta. ”Avaan pakkohuutokaupan,” … nimismies luki viralliset kuulutukset, nosti päätään, katsoi hitaasti joukon läpi, ”pankin vaatimus laillisista saatavistaan on kaksisataakuusikymmentä tuhatta markkaa, pankin edustaja vahvistaa sen, onko muita huutoja?” Äijät olivat hiljaa, Pekka laittoi viisituhatta päälle. Hetken katselu, kateita ei ollut, pam, Pekka sai talonsa. ”Pyydän vieraita poistumaan talostani, nimismies ja pankinjohtaja voivat vielä tulla kahville ja pieneen paperivoimisteluun.”

Kohti Hankoa v. 1985

Purjehdus jatkuu, hätäsatama

Raumalta lähtö alkoi yksinpurjehduksena. Vene oli uusi, sitä testattiin kevään mittaan lähivesillä. Purjeet olivat hyvät, venymättömät ja istuvat, juokseva riki kunnossa, köysistö uutta. Kaasupullo oli täynnä, putket pentryyn tarkastetut, lämmitys valopetroolilla Wallas 1600 koneella toimi hyvin. Polttoainetta mahtui tankkiin 50 litraa, sillä kykeni tarvittaessa ajamaan noin sata tuntia. Tunteja oli vasta muutama. Lähtö laiturista oli koruton, heilautus vain ja oltiin oman maailman keskellä. Purjeiden nosto Petäjäksen edessä kävi rutiinilla, iso ja genua 2 keulaan. Jalusvinsseinä oli Lewmarin 40. Ne Pekka oli edellisenä kesänä hakenut Tukholmasta Arin ja Ossin kanssa. Matka oli hauska ja kostea. Helsingistä noustiin laivaan, Ytty oli baarissa viinurina. Häneen oli tutustuttu, asuttiin Sorkantiellä samassa rapussa. Veneen ilmoittaminen purjevenerekisteriin puhelimitse aiheutti väärinkäsityksen. Osoitetta selittäessään hän sai vastauksen: ”En ymmärrä, mikä se on?” ”No katsos, sellaiset mitkä lehmällä on mahan alla, sorkat…” ”Minä olen ulkomaalainen, enkä tiedä mitä lehmän mahan alla on!” Haah, oli pakko nauraa ja aloittaa alusta. Rekisteriin päästiin. Laivassa miehet saivat hytin, Ytty sen hommasi, sitten baariin ja syömään. Otettiin napanterit, kuunneltiin tumman heiluvalanteisen naisen lauluja. Otettiin napanteria ja aloitettiin taputtaa laulun tahdissa. Tap tap tap tap, Pekka iski takapotkuja, Ari ja Ossi tahtia, jiihaa huudot iskivät hermoon. Kukkahattutädit yrittivät sihistellä, he muka kuuntelivat laulua, ruotsinlautalla. Syönnin jälkeen siirryttiin takaisin baariin. Ytty oli hyvällä tuulella ja kaatoi mitä tahtoi laseihin. Pullo pyörähti käsissä, korkki lensi roskikseen, pitkänokkainen valutuskorkki tilalle, lasi toisessa kädessä, mittalasi toisessa, viina osui kaarena. ”Et sinä taida tuota mittalasia tarvita.” ”No en, mutta näin alkuillasta käytän. Yhtiö pitää kirjanpitoa myydystä viinasta, mutta ei me koskaan tappiolle jouduta. Meillä on tasauslastia aina.” Baari meni kiinni, yökerho avasi. Miehet siirtyivät sinne, Yttykin, vaikka hänellä alkoi vapaa. Hän meni tiskin toiselle puolelle ja alkoi tarjota miehille. Ensin hän laittoi pyyheliinan tiskille. Otti sitten vodkapullon, laittoi kolme lasia liinan päälle ja alkoi korkealta joustavin liikkein kaataa katkaisematta laseihin. Joku juopunut toope siinä hermostui, ja sanoi ilmoittavansa päällystölle, kun viina vähän heilahti ohi. ”Kyllä vainenkin, ilmoita vaan mitä haluat. Minä täällä teen työtäni mulkuista välittämättä.” Miehiä laajemmaltikin nauratti, narisija katosi. ”Kyllä näitä aina välillä on, me sitten laitamme niitä putkaan, jos käyvät vaivaksi, vartijat kyllä ovat nopeita tarvitessa.”

Keltainen vaakkuva auto miehet kyydissään alkoivat ajaa Tukholmaa mielensä mukaan. ”Kyllä me sopiva kauppa löydetään, kattokaas vaan.” Pekka ajoi. Löytyihän se, venevarustekauppa. Vinssit maksoivat noin puolet Suomen hinnoista. Niillä saatiin hyvin matka maksettua. ”Kattokaas nyt, tonne meidän pitäisi päästä, mistäs me löydetään oikea ramppi.” Ajoivat väärään ramppiin. ”No perkele, kyllä me takaisin pääsemme.” Pekka pyöräytti auton takaisinpäin, matkaa oli parikymmentä metriä yksisuuntaista vastavirtaan. Melkein pääsivät perille, kun sieltä tuli riikinruotsalainen herrasmies, pysäytti autonsa ja alkoi viittoilla. ”Älä äijä siinä viittoile, me mennään nyt sinne, kunhan menet edestä pois.” Ruotsalainen viittoili nyt kahdella kädellä, tuonne, tuonne, ditåt, ditåt. Muuta liikennettä ei ollut, miehet antoivat periksi, Pekka käänsi taas auton. Pääsivät takaisin laivalle. Helsingissä autokannella jono heidän takana oli pitkä, viereiset jonot olivat  jo menneet. Torvet alkoivat soida hätähousujen piipatessa. Rauhallinen startti ja ohjeen tullessa ulos ramppia pitkin. Laiturilla oli poliisit. Syvä sisäänhengitys, tarkkana ajo, eivät pysäyttäneet, muita näyttivät puhalluttavan, olivat kai juopon näköisiä.

Ensimmäinen yö veneessä yksin. Pujon jälkeen mutkaisessa salmessa oli Merenkävijöiden poiju. Siihen sopi pysähtyä, saattoi kuitenkin joutua lähtemään, jos merenkävijä sattui poijua tarvitsemaan. Se ei kipparia huolettanut, tuulen alta oli hyvä lähestyä, kevyessä vedossa iso alas ja sen painaminen kannelle sujui nopsaan. Genua vielä hieman veti, arviointi vauhdin hidastuessa, jalus irti, tuuli päästi otteensa purjeesta, nopea astelu keulaan puoshaka sekä ankkuriköysi kädessä, kumarrus poijun kohdalla, haka kiinni lenkkiin, köyden pään haka kiinni poijuun. Veneen vauhti pysähtyi, tuuli alkoi painaa hieman takaisinpäin. Ankkuriköyttä päästettiin muutama metri poijusta, sitten knaapiin kiinni. Keulapurje laskettiin kannelle löysään kasaan, se muutamalla mustekalalla kiinni mantookiin, vielä ison laskostaminen puomille, jota dirkki, puomin perässä oleva nostin, piti vaakatasossa irti kannesta. Muutamalla lenkillä iso kiinni, ja kippari pääsi valmistamaan illallista. Kajuutassa, oma vene, varustus, proviantti, onnistunut manööveri, lämmin ruoka, yksi olut. Makuupussissa nukuttiin heti kuin kehdossa, kevyessä keikutuksessa. Lokkien kirkuna neljän aikaan herätti matkaajan. Nautinnolliset venytykset, ulos lämmöstä, laidalle ja loikka mereen. Vesi puristi unen, suola pesi silmät, levät haisivat uuteen päivään.

Paraisilla pysähdys, oli tulossa etappimatkaajia. Vesku ja Kirsi purjehtisivat Hankoon mukana. Yksi yö oli jo mennyt tuulta pidellessä. Vähäisessä satamassa oli muitakin odottajia, isotkaan moottoriveneet eivät liikkuneet. Uudet matkaajat saivat keulahytin omakseen, tavarat oli purettava kasseista kaappeihin. Pekka ei sallinut punkkien ja sohvan päällä olevan irrallisia esineitä. Kaapeissa ja laatikoissa ne pysyisivät kovassakin kelissä Paikoillaan, eivätkä pyörisi pitkin pilssiä ja turkkia jaloissa. Kiti tuli myös, hän sai kajuutan sohvan omakseen yöksi. ”Tässä olen katsellut jo yhden yön, aika tuuli on. Kuunnellaan vielä kahdentoista sää, päätän sen jälkeen.” Samoin tekivät muissakin veneissä. Tiedotus lupasi tuulta kymmenen solmua, se oli kovahko, mutta vene kestäisi sen hyvin. ”Keulaköysi irti Vesku, minä hoidan perän.” Moottori pyörähti hiljaiseen käyntiinsä, pieni nykäys ja peräkin oli irti. ”Ajamme ensin koneella tuon salmen läpi, tutkailen ja katselen sen jälkeen, nostammeko purjeet.” Aallot olivat nousseet parin päivän ajan, ajautuneet salmeen, työnsivät harjoillaan vaahtoa, joka tuulessa pärskähti keulasta veneilijöiden niskaan. Kaikilla oli pelastusliivit päällään, istuivat sitloorassa molemmin puolin, Kippari seisoi pinna kädessään, kartta toisessa ja kiikarit kaulassa. ”Katsos, nostavat purjeita käännyttyään vasemmalle saarten suojaan,” Vesku olisi mieluusti käynyt myös purjeiden nostoon. ”Mennääs ny ensin tonne käännökseen saakka, niin nähdään.” Edessä oli aukko, tuuli painoi kaakosta, saaret antoivat hieman suojaa. ”Nostetaan purjeet.” Gastit hoitivat hommansa, vene ohjattiin suoraan tuuleen, ison nyörit puomilta irti, kajuutan katon takareunalla oli ison nostinvinssi. Siihen nostinta kaksi kierrosta ympäri ja vetoa molemmin käsin. Mastolla ratsastajat nousivat uraansa myöten, ison ylähelan reiässä oli nostin aina kiinni, siitä se kulki maston huipun helaan, sieltä alas maston juureen, plokin kautta kantta pitkin kajuutan vinssille. Viimeiset tiukkaukset, nyt oli käytettävä vinssin voimaa, jottei purje olisi jäänyt roikkumaan vekeille tuulen paineesta. Keulaan nostettiin tavallinen fokka, sen jalustus tiukkaan, kokan kääntö alaspäin niin että tuuli pääsi kiinni purjeisiin, kaallistus, moottori seis. Kuului tuulen huuto, kokan kohina, tuntui veneen keinunta, sen vahva selviytyminen aalloista, paine peräsimessä. Kaikki siirtyivät tuulen puoleiselle sivulle sitloorassa, istuivat kannen korokkeella jalat penkeillä. Haahti saavutti seitsemän solmun nopeuden. ”Aika vauhti, vaikka ollaan näin kallellaan.” ”Tuulta on tarpeeksi puskemaan pulleaa kylkeä veden läpi, hiukan lisää, ja meidän täytyy reivata.” Kippari valmistautui ison reivaamiseen yhdellä reivillä. Sitä varten oli asennettu valmiiksi yksiköysijärjestelmä. Siinä köysi kulki purjeen maston vieressä olevasta vahvistetusta reiästä kajuutan kannen takaosaan vinssille. Toinen köysi kulki purjeen takaliesmassa olevan vahvistetun reiän kautta puomin takaosan plokiin, maston plokiin ja kannen takaosan vinssille. Näin kippari saattoi irrottaa isopurjeen nostimen paikaltaan, kiskoa purjeen alas mastoa pitkin ensimmäiseen reiviin. Vielä täytyi kiristää puomiliesma, sekin kävi samoilta jaloilta. Näin ei kenenkään tarvinnut nousta kannelle. Veneen kulku tasottui hieman, tuuli yltyi. Jatkettiin muitten veneitten perässä, sielläkin toiset reivasivat purjeitaan pienemmiksi. ”Valmistautukaa keulapurjeen vaihtoon, laitetaan myrskyfokka.” Gastit hyppäsivät hakemaan myrskypurjeen. Se oli vahvasta kankaasta neulottu tavallista paljon pienempi purje. Sitä ei ollut aikaisemmin tarvittu tositoimissa. ”Nyt ylimääräiset kajuttaan, ettette ole tiellä.” Kiti ja Kirsi laskeutuivat kajuutan vinossa olevia portaita alas, päät jäivät näkyviin aukosta, ilmeet olivat jännittyneitä. Kippari tarkasteli merikorttia. Täytyi katsoa reitiltä sellainen kohta, missä vene voitaisiin kääntää tuuleen. Siinä kohtaa ei saanut olla kareja tai kiviä, Vapaata vettä tarvittiin, koska heti käännöksestä vene syöksyisi vauhdilla reitin sivuun, ennen kuin vauhti hidastuisi ja keulapurje voitaisiin vaihtaa. Vielä tarvittiin vapaata vettä reitille palaamiseen. ”Tuon karin jälkeen on käännös, tarviitte vielä turvavaljaat, ne on laitettava liivien päälle. Mantookiin ei saa kiinnittää, mastolla on sopiva hela, siitä ylettyy hyvin, keulamies laittaa kiinni etuhelaan.” Kaikki oli valmiina, Pekka käänsi veneen tuuleen, gastit astuivat suoristuneelle kannelle, valjaat kiinni ja sitloorasta kippari irrotti keulan nostimen. Nopsaan purjeen kääriminen jalkoihin, irrottaminen ja purjeen työntäminen sitlooraan ja kannen alle ketjussa. Myrskypurje kiinni nostimeen, jaluksien sitominen paalusolmuilla ja paluu mastolle. Purje alkoi nousta, vene oli käännettävä tuuleen, se tarttui kiinni, läväytti sen voimalla vekille. Vesku käytti voimiaan nostossa, jalka lipesi märällä kannella, selkä nitkahti. Ei hän peräksi antanut, vaan nosti keulan ylös. Kippari oli tuntenut käännöksessä peräsimen jumittuvan hieman. Se oli puukkoperäsin, laakeroitu yläpäästään, alapää vedessä oli vapaana. Peräsimen edessä oli pieni evä, skegi. ”Saas nyt nähdä, antoiko siellä jokin periksi, vai oliko se vaan jotain muuta.” Pekka palasi väylälle. Merikorttia katsottuaan näki reitin kääntyilevän hyvin kapeissa karikoissa ennen Hankoa. Tuuli lisääntyi, vene kallistui taas entiseen mittaan, alapuolen parras alkoi kastua. Eteen kiikaroidessaan kippari näki pärskeiden ylittävän karit reitin molemmin puolin. Pinna tuntui taas jäävän kiinni tuulen kaikella voimallaan vääntäessä venettä kallelleen, peräsimestä oli pidettävä kaksin käsin vastaan, selvä kynnys tuntui. ”Kuunnelkaas kaikki. Olen päättänyt keskeyttää etenemisen, laskemme purjeet ja ajamme koneella hätäsatamaan. Peräsimessä tuntuu olevan jotakin vikaa, en tiedä vielä mitä, mutta eteneminen tuohon tuuleen edes koneella on liian riskipeliä.” Niin tehtiin, kone käyntiin, saaren suojaan, tiivis tarkastelu merikortista. Hätäsatamia olisi kaksi lähellä, toinen mantereella, lähempi saaressa. Oli valittava mantereen puoleinen, jotta Vesku ja Kirsi voisivat seuraavana päivänä jatkaa bussilla eteenpäin. Taalintehdas odotti.

Haahti veteen v. 1984

Vene vesille Haahti ui

Tuhat hoidettavaa asiaa, tuhat hoidettuna. Osmo oli lainannut ison vinssin, jolla aloitettiin veneen veto ulos vesisäiliön pariovista. Vinssi kiinni puuhun pihan perällä, pitkä terästanko kiinni vinssiin ja nytkyttely alkoi. Ensin kiristyi vaijeri, sitten nytkähti vene pukkeineen, liikkui kynnykselle saakka, ja pysähtyi. Kynnys oli liian korkealla, se oli kaivettava pois tieltä. Betoni laittoi vastaan, mutta taipui lopulta. Vinssaus eteni kunnes Haahti oli kokonaan ulkona. Siellä sitä odotti jo nosturiauto, hetken ähellystä ja vene nousi lavalle. Matka merelle alkoi. Satamassa Osmo piti ohjat käsissään, antoi komentoja ja valvoi veneen kulkua veden päälle. Pekka piti keulan puoleisesta köydestä kiinni estäen veneen heijaamisen, Osmo valvoi peräköyttä. ”Laske nyt veteen saakka, mutta pysäytä, kun käsken.” Nosturia hoitava mies liikautteli muutamaa vipua, ja valkokylkinen pullukka alkoi aleta, köli otti veteen. ”Vielä vaan, että menevät läpiviennit veden alle, siihen seis, no nyt. Minä menen tarkastamaan sisältä, että paatti pysyy kuivana.” Kuului vain suhahdus ja kolahdus, Osmo oli veneen uumenissa, nosteli luukkuja, katsoi komeroihin, kurkkasi moottoritilaan. ”Kaikki kunnossa, laske veteen!” Siinä se oli, monen vuoden hillitön työ, uskomattoman kauniina kipparin mielestä. Hän nousi sitlooraan, käynnisti Volvon uuden dieselin, vähäinen kaukainen putputus kuului veden alkaessa rytmikkäästi roiskua pakoputkesta. ”Tulkaa mukaan, ajamme maston nostopaikalle.” Apurit loikkasivat varovasti kannelle, kengissä ei saanut olla hiekka tai kiviä, eikä niissä saanut olla mustaa pohjaa. Juuri hiottu teakkansi ei kärsinyt runnomista, musta jalkine olisi jättänyt mustat viirut kanteen ja myös sisätiloihin. Masto laskettiin myös kannelle väliaikaisten tukien varaan, sen vaijerit ja nostimet oli kiinnitetty siihen köysillä, etteivät ne valtoimenaan heiluessaan olisi aiheuttanut vahinkoa. Nostopaikalla oli eteenpäin nojaava korkea puomi ja siinä jalustassa vinssi. Osmo toimi mestarina, Pekan edellisestä maston nostosta oli kaksikymmentä vuotta. Silloin puumasto laskettiin kannen aukon läpi veneen kölin päällä olevaan mastonjalkaan. Haahdin masto tuettiin kannelle. ”Takavantit kiinni, sitten etuvantti, ei tarvii olla tiukassa, masto on vielä nosturin varassa.” Apurit kävivät kiinnittämässä vanttiruuvit, kävivät sitten sivuvanttien kiinnitykseen. Maston seisomista tarkkailtiin, keulasta perään katsottaessa sen oli oltava aivan suorassa, taaksepäin sitä kallistettiin hieman. Purjeet nostettiin mukaan, Pekka katsoi merikortista reittiä sataman halki. ”Tuossa on karimerkki, sen ympärillä on vapaata vettä, minä ohjaan tästä näin.” Osmokin katseli suunnitelmaa, moottori kävi tyhjäkäynnillä. Tuulta ei juuri ollut, satamassa oli kyllä liikennettä. Aivan karimerkin tasalla, tarpeeksi kaukana kuitenkin, luuli Pekka, vene karahti kiville ja pysähtyi. ”No helvetti näiden raumalaisten merkintöjä, tässä piti olla selvää vettä.” Kaikki hieman säikähtivät, moottori sammutettiin ja alettiin tutkailla irtipääsyä. Keikuttivat venettä sivuttain, koettivat tavoittaa pohjaa airolla, roikkuivat ja kiroilivat. Ainoa tulos oli se, että Osmon lompakko putosi takataskusta mereen. ”Se on saatava takaisin, minulla kun sattui olemaan siellä rahaakin, ja kaikki kortit.” Viereen ajoi avoveneen kuljettaja. ”Ette ole ensimmäiset tähän ajaneet, on tässä katkottu mastojakin. Minä koetan vetää teitä irti.” Eihän se onnistunut. Osmo pyysi miestä viemään hänet rantaan, menisi hakemaan sukeltajaa apuun lompakon hakuun. Vene jäi paikoilleen odottamaan.

Ennen kannen laminointia kiinni oli moottori saatava paikoilleen. Kyllähän se olisi ollut mahdollista oviaukosta myöhemminkin, mutta kovin hankalaa. Rytkösen Pekalla oli sopiva moottori. Hän piti sitä hieman isonakin pieneen veneeseen, se oli 23 hv diesel Volvo. Siitä tehtiin kaupat, käyttämätön kun oli. Kippari olikin jo ajatellut, ettei hänen veneeseensä laiteta pientä 5 hv kahvimyllyä, vaikka sellaiset kaikissa uusissa veneissä olivatkin. Kyllähän sillä tyynessä pääsi etenemään, mutta kuinka kävisi tuulessa ja myrskyssä. Pekka muisti tapauksen, jolloin Raumalta lähti eskaaderi veneitä purjehtimaan Ruotsiin. Ennen perille pääsyä tuuli nostatti viiden metrin korkuiset aallot, veneitä kaatui, mastoja katkesi, ajautui rantaan, yksi mies hukkui. Niissä oloissa ei veneiden myllyillä tehnyt mitään. Keulaa ei edes saanut tuuleen hirmuaaltojen ja tuulen yli. Kippari kysyi monttööriltä, joka oli tehnyt sähköt jo Eräveneeseen, josko hän tekisi myös tämän koneasennuksen sähkötyöt. Tekihän hän, omassa aikataulussaan, mutta perusteellisesti ja hyvin. Vain yksi aivan pieni moka tuli. Se selvisi Hangossa. Helsingin venemessuilta Pekka yhytti maston ja rikin tekijän. Veneen rikipiirustukset olivat mukana, kauppaa neuvoteltiin valmiiksi, varmistettiin puhelimessa. Postista alkoi tulla tavaroita, ensin puomi. Se haettiin ja sijoitettiin Sorkantielle asuntoon odottamaan. Kun masto saapui, se oli sijoitettava vesisäiliöön veneen vierelle. Hyvin mitat pitivät, melkein. Keulavanttia jouduttiin jatkamaan. Uusi olisi ollut kallis, Pekka hitsasi koululla vanttiruuvin päähän lisäsakkelin. Se siinä palveli kaikki purjehdukset ja karilleajot repeämättä.

Osmo saapui sukeltajan veneellä. Nopeasti varustus kuntoon, sukellus ja saman tien ponkaisu pintaan lompakko kädessä. ”Minä kiskaisen vielä teidät irti, kiinnitä köysi perään niin että se kestää. Hyvä, ja sitten kaikki seisomaan perälaidalle ja kurottamaan vielä ulos.” Pruut pruut, prääh. Haahti ui taas vapaassa vedessä. Kiitokset, käden heilautukset, matka jatkui satamasta ulos. ”Kokeillaanko purjeita?” ”Tietenkin, minä nostan kokan tuuleen.” Ensimmäistä kertaa Haahti sai siipensä. Tuuli ei ollut kummoinen, mutta purjeet täyttyivät, katseltiin mastoa, vanttien kireyttä, säädettiin niitä, tarkkailtiin muutoksia takavanttia kiristämällä. Siihen oli rikattu ns. kukonjalka. Toisen puolen vantti oli kiinteä, toiseen oli asennettu talja. Sitä kiristämällä saatiin mastoa hieman taipumaan taaksepäin huipustaan. Se taas vaikutti purjeen pulleuteen ja siten veneen kulkuun. Karilleajo harmitti, tyytyväisyys alkoi kuitenkin nousta, kippari oli pinnassa, ohjasi menoa, gastit säätivät purjeita. Satamasta lähestyi purjevene. Pekka ei sitä vielä tuntenut, heilauttivat tervehdyksen. Toinen vene tunnisti heti uuden veneen, kääntyi ja alkoi purjehtia Haahtia kiinni. ”Nyt kaikki hiljaa, asettukaa vastalaidalle istumaan, minä hoidan fokkaa.” Vähäinen tuuli kallisti hieman venettä, lisäpaino laidalla auttoi hieman. Vieras vene lähestyi, sen kuuli keulan kohinasta. kippari asettui alalaidalle, irrotti genuan, ison keulapurjeen jaluksen vinssistä, piti kiinni jaluksesta laidan ulkopuolella niin pitkällä kuin ylettyi. Kohina takana alkoi vaimentua. Vieras vene tajusi jäävänsä jälkeen, käänsi keulansa takaisin alkuperäiseen suuntaan. Tuo jaluksen kädessä pitäminen käänsi keulapurjetta ulommas, niin että siihen pääsi enemmän tuulta isopurjeen takaa. ”Joko saa puhua?” ”Kyllä, mutta ei kiljua, purjevene etenee ääneti.” ”Olet sinä aika poika pinnassa,” tuumi Osmo.

Vene nimeltä Haahti v. 1983

Uusi vene, sen  varustaminen

Hai purjehti Timon kipparoimana Luvialle, eikä Pekka sitä enää nähnyt. Timokin myi sen, ja purjehti vastaan H veneellä muutamaa vuotta myöhemmin. Silloin kipparillakin oli allaan oma veneensä. Sitä oli jouduttu raahaamaan paikasta toiseen ja veistäjältä toiselle ennen kuin se valmistui. Ahvenanmaan kierron jälkeen syksyn koittaessa käytiin ties monettako kertaa Suodenniemellä katsomassa Askon touhuja. Oli miltei ylivoimaista katsoa, etteivät lupaukset ja suunnitelmat pitäneet paikkaansa, rahaakin oli mennyt, mikään ei auttanut. Ensimmäinen muotista tullut runko oli saanut kannen. Sitäkään ei keritty laminoida kiinni, ennen kuin vene nostettiin pihalle. Pekalle oli luvattu valmis vene toisesta valusta. Askon puhelin soi. ”Pekka täällä, terve. Minä tulen hakemaan sen ensimmäisen rungon nyt heti. Minulla on mukanani sellaiset isännät, että kyllä siirtyy.” Ei siihen ollut lisäämistä. Kuorma-auto oli ennalta tilattu, siinä oli sopiva nosturi. Harri, aina mukana kun tapahtui, oli lähtenyt katsomaan siirtoa. Autossa oli vielä Hannu ja Ari. Kuormuri ajoi perässä, tultiin veistämön pihaan. Miehet purkautuivat autosta, katselivat ja kiertelivät venettä, Pekka meni sisälle. Asko löytyi toimistosta ärtyneen näköisenä. ”Morjens, nyt se viedään, tuletko katsomaan vai jäätkö tänne?” ”Ei, minä, en minä tule.” Kuorma-auto ajettiin aivan veneen viereen, nostoliinat vedettiin veneen alta, varovainen nosto alkuun, kaikki kesti, olihan siinä pelkkä runko. Vene kiilattiin lavalle ja liinoilla vedettiin kiinni. Raumalla se vietiin Petäjäksen telakalle, sinne oli sovittu sille kuivanmaan paikka. Rauman keskuksesta purettiin vanha hirsitalo. Pekka kävi työmaalta ostamassa puutavaraa venepukin rakentamista varten. Hirsistä kehikko ja hirsistä sivutuet. Eihän niitä olisi niin vankasta tavarasta tarvinnut laittaa, sopivampaa ei vain ollut. Pukki oli valmiina, muutama säätö, siinä se seisoi, meren äärellä.

Yliopistolla Pekka kysyi apua Vaahtorannan Eholta. ”Terve, katsos, minulla on tällainen vene, jos sinulla on aikaa katsoa piirustuksia?” Eho oli heti kiinnostunut. ”Katsos vaan, yli kahdeksanmetrinen purjevene, mitäs sinä haluat?” ”Ajattelin sinulla olevan tietoa raumalaisista veneenveistäjistä. Minä antaisin tämän tehtäväksi purjehdusvalmiiksi asti.” Eho käveli puhelimeen, hän veivasi numeron ja alkoi puhua. Sellaista Rauman giält, ettei sitä oltu kuultukaan. Sen kuunteleminen hiveli korvaa, sen nousu ja lasku, lyhyet sanat. ”Tätilä”, sieltä kuului, ”sit määki.” Pekka sai yhteystiedot, toimi heti. Tätilän veljekset olivat ikänsä rakentaneet veneitä, puusta. Laminointikin kävi. MP veneitä tehtiin viiluista epoksilla liimaten, niitä veljekset puskivat useampia vuodessa. Lisäksi moottoriveneitä ja erilaisia korjauksia. ”Kyl mar se käy, koskas sen pit olla valmis?”  ”Nyt on syksy, ensi kesäksi, mahtaako sopia?” Kysyessään tiesi hyvin, että kaikilla oli sama tavoite, paat vesil ens kesäks. Tätilä lupasi, näytti samalla isossa hallissaan jo olevia veneitä. Pekka katseli ja mietti niiden valmistumista ennen omaa venettä. Veistämöllä kyllä tapahtui, veljekset saivat aikaan paljon, mutta oma vene pysyi ulkona. Kävi taas kerran katsomassa, kuinka yhtä venettä laitettiin, se ei ollut aikaisemmin veistämöllä. Taas kysyttäessä kiireistä parkaisi tuon uuden veneen omistaja, että minun veneeni kyllä tehdään ensin. Mistä niitä riittikin, puolivalmiita veneitä. Oli antanut Rytkösen Pekalle tehtävän, pitää silmällä hänen venettään ollessaan poissa. Takaisin tullessaan laiturilla tapasivat, Rytkönen sanoi Tätilän menneen konkurssiin. ”Voi perkele, ja minullakin on siellä vakuudeksi kaksi tonnia sisällä.” ”No, ei tämä ole ensimmäinen kerta Tätilöillä, jatkavat samassa paikassa samoilla vehkeillä eri nimellä.” Kippari oli kysellyt muitakin mahdollisia veistäjiä. Yksi oli Rauman vanhassa vesisäiliössä. Osmo Jäkkö siellä varusti moottorivenettä, oli käynyt Savonlinnassa veneenveistäjän ammattikoulun. Sisustaminen oli kyseessä tuohon moottoriveneeseen, mikä hallissa oli. Siitä pikkuhiljaa edettiin, lopulta sopimukseen päästiin. Pekka päätti hakea veneensä Tätilästä pois ja tuoda sen Osmolle. ”Pekka täällä terve, sinun työsi ei etene ollenkaan minun veneellä, et ole ottanut sitä edes sisälle vielä, ja alkaa olla jo talvi. Minä haen veneeni pois.” ”Ei sitä voi hakea, minulla on laki puolellani, käsityöläisen oikeus tekemäänsä työhön.” ”Et sinä mitään ole tehnyt, paatti makaa raatona pihalla.” Mennessään seuraavana päivänä veistämölle, huomasi hän veneen hävinneen ulkoa. Se oli siirretty yhdessä yössä sisälle. ”Terve, ei tämä käy, et sinä mitään ole vieläkään tehnyt, tämmöinen siirtely ei ole lain edellyttämää työtä.” ”Varmasti on, ja kahta tonnia et kuitenkaan saa takaisin.” ”Kyllä minä saan, parempi vaan antaa rahat ja vene hyvällä.” Ei antanut. Pekka marssi asianajajansa puheille. ”Hei, hoidakkos mulle tollasen homman, Tätilä koukkuilee ilman voimaa. Ei hän ole puolta tuntia veneeseen työtään laittanut.” ”Minä hoidan työn, älä mene sinne aikaisemmin, minä soitan sinulle.” Päivä meni, tai kaksi, asianajaja soitti: ”Terve, asia on selvä, hae veneesi ja kaksitonnisesi pois, Tätilä lupasi maksaa.” ”Kiitti, oliko hankaluuksia?” ”No ei paljoa, yritti ensin huutaa lankoja pitkin, mutta totteli selvää lakia.” ”Sitä minäkin, voimaa ei hällä ollut takanaan.”

Vene siirrettiin vesisäiliön vierelle. Pekka ja Osmo tekivät sopimuksen, vene kuntoon muuten kuin rikin osalta, sen kippari hankkisi itse. Työn tekisi Osmo, Pekka oli siinä sisällä 250 tunnilla, kaikkeen mihin  osoitettiin ja tarvittiin. Moottorivene meni ulos ja Haahti sisään. Ensimmäisenä laminoitiin laipiot paikoilleen runkoon, sitten kansi kiinni ja korjattiin hieman keulasaumaa sisäpuolelta ristiin kudotulla laminaatilla. Lasikuitutyöt olivat puuveneen veistäjälle ikävää työtä. Hartsi haisi, oli epäterveellistä hengittää, ja vaati aina työkalujen tarkan pesun asetonilla käytön jälkeen. Sisusta tehtiin mahongista, laipiot vanerista, kokopuu mahongista ja kansi sekä sitloora päällystettiin teakilla. Pekka oli illat telakalla, teki mitä osasi, Osmo neuvoi loppuja. Laipioiden sahaaminen mittauksen jälkeen mahonkivaneerista oli tarkkaa työtä, hirvitti oikein katsella kuinka Osmo otti käsillään mittaa kannen puoleisesta kaaresta. Hyvin se sopi paikoilleen. Mahdoton oli urakka. Puuta pilpottiin sirkkelillä, lankuista suuria määriä, käytettiin höylää, liimaa, ruuveja, lopulta lakkaa litratolkulla. Koko sisusta lakattiin useaan kertaan, silkinhohtoiseksi. Paapuurin puolelle tehtiin u-sohva, eteen iso taittopöytä, styrpuurin puolelle tuli pentry, veneen keittiö. Salongista keulaan päin paapuuriin wessa Porta Potilla, styrpuuriin komero sadevaatteille. Keulapiikkiin mahtui vielä hyvin nukkumaan kaksi aikuista, kyljet karneerattiin mahonkirimoilla, yläosaan molemmin puolin tuli laatikot. Salongin sohvan sai kahden maattavaksi vuoteeksi, vielä molemmissa laidoissa sitlooran alla oli pistopunkat. Näin veneeseen mahtui kuusi aikuista hyvin nukkumaan. Pentterissä oli kaksiliekkinen kaasuhella, jääboksi, tiskialtaat. Suunnistajalle oli styrpuurissa portaiden vieressä karttapöytä ja sen alla neljä vetolaatikkoa. Suunnistaja saattoi istua pistopunkan päässä. Karttapöytä oli taittuva.

Kannella oli kahden tehtävä työ. Ensin sirkelöitiin lankusta rimat, valtava määrä. Sitten aloitettiin rimojen asennus kanteen kiinni. Siinä täytyi olla kaksi, jotta saatiin taivutetuksi rimat kyljen kaartuvuuden mukaiseksi, toinen taivutti, toinen ruuvasi. Seisovan rikin vetotankojen päät oli laminoitu kannen läpi, ne täytyi kiertää. Keulaboksin kaksiosainen kansi täytyi erikseen taiteilla. Keulaan keskelle asetettiin leveämpi lankku, jonka kylkiin tehtyihin koloihin rimojen päät kauniisti asettuivat. Ruuvattiin käsin, pallopäisellä ruuvimeisselillä. Näin ei kämmenet puhjenneet, pallo kiersi toiseen suuntaan vapaasti. Lopuksi vielä istumalaatikon teak. Se sujui jo helpommin, rimat olivat lyhyitä, reunarimat sahattiin jiiriin. Istumalaatikon päällä oli kannet alla oleviin laatikoihin, niihinkin tuli jiirisahaus. Oi, miten kauniina kansi olikaan, ruuvejä pitkälti toista tuhatta. Sitten se purettiin. Jokainen ruuvi irti, jokainen rima irti. Ne täytyi merkitä. Nyt voitiin kansi puhdistaa puun ja lasikuidun purusta. ”Tässä on aineet, joista on sekoitettava musta massa, mikä tulee rimojen saumoihin, ohjeissa on 15 minuuttia sekoitusta, se on sun työ.” Osmo kaatoi aineet isoon astiaan, Pekka alkoi sekoittaa. Aine oli aika litkua ensin, mutta alkoi sakeutua sekoituksen kuluessa. Lopulta keppiä oli hankalaa heiluttaa, 15 minuuttia tuli täyteen. Puhdistuksen jälkeen rimat oli taas ruuvattu käsin kiinni, toistatuhatta ruuvia. Jokainen ruuvin kanta oli upotettu, niihin lyötiin teak-tapit. Niitä Pekka porakoneella teki hukkalankun pätkistä. Sen jälkeen taltalla varovasti lyötiin jokainen tappi irti riman tasalta. Osmo oli niin tarkka, että käski asettaa jokaisen tapin syyt samaan suuntaan riman kanssa. Kansi hohti komeana, vaaleana, nyt sen päälle Osmo alkoi vetää sauma-ainetta. Voi helvetti, kuinka se sotki. Kaikki, mihin lasta osui tahriintui mustaksi. Rimat oli ruuvattu parin millin saumalla toisiinsa, tökötti oli tarkasti lastalla levitettävä ja painettava jokaiseen saumaan pohjaan saakka. Rumempaa venettä ei olisikaan, kuin miltä Haahti nyt näytti. Tullessaan seuraavalla kerralla telakalle haistoi Pekka teakin purun tuoksun, kipaistessaan rappuja ylös silmissä hohti uusi, entistä kauniimpi kansi. Vaalea teakki ja mustat saumat sopivat hyvin toisiinsa, Osmon työ oli taiturillista. Hän oli hionut mustan pois ja tasoittanut koko kannen. ”Katsos vaan, kylläpä on hieno, millä tämän saa pysymään tällaisena, öljyänkö minä sen?” ”Ei purjeveneen kantta voi öljytä, siitä tulee liukas. Kansi aikanaan harmaantuu, sitä hoidetaan harjaamalla vedellä.” ”Niinpä tietysti, olen vaan katsellut kuvia, missä kansi näyttää aivan lakatulta, mutta ne kyllä olivat moottoriveneitä.” ”Kuules, kohta on aika hankkia köli ja asentaa se veneen alle, mitäs oli ajatellut?” ”Sinulla on varmaan valimo mielessäsi, lyijyköli jää nyt hankkimatta, ei minulla ole lyijyä. Tulee liian kallis ostettava, tehdään valuraudasta.” ”Tampereen valimo kyllä suorittaa valamisen, minä olen jo tehnyt mittapiirustuksen.”

Yliopistolla oli menossa musiikin opiskelu, luennoimaan tuli Rauman musiikkielämän Elmo. Takatukka ja vooki otsalla hän puhui niin innostavasti, että hänen luennoilleen tultiin suurin joukoin. Pekka oli hänen kanssaan jutellut viulusta. Se oli hänellä edelleen mukana, ei kuitenkaan sama, millä hän oli opettelun aloittanut Ullan kanssa -74. Alkeisviulu vaihtui parempaan, sitä oli käytetty viulunrakentajalla Helsingissä. Hän oli sitä hieman trimmannut, purkanut ja koonnut. Hänen mielestään se oli käsin tehty. Silloin sen arvo nousi, tehtaalaisena se oli ostettu. Nyt oli aika vaihtaa viulu köliksi. Luennoitsijalla oli tuttu kauppias, jonka tytär tarvitsi paremman viulun, oli joulu tulossa, ja se lahja oli jo luvattu. Elmo oli viulua kokeillut viikon, ja suositti sitä. ”Soita sitten itse ostajalle, tässä on nimi ja numero.” ”Terve, sinä olet ostamassa viulua.” ”Kyllä siitä oli puhetta, olen sen jo luvannut hankkia, mitäs se maksaa?” ”Tämä on hyvä käsin tehty viulu, sen hinta on kolme ja puoli tuhatta markkaa.” ”Älä, ei se niin kallis, mitä se sellainen hinta, en saa enää jouluksi mistään viulua, lasketko yhtään.” Kauppias parka lateli kaikki valtit Pekan käteen, hinta ei pudonnut. Köli tuli Tampereelta, sen hinta oli kolme ja puoli tuhatta.

Sabina, Totin ravintola Maarianhaminassa v. 1983

Eckerössä ja Maarianhaminassa

Kivinen, vaaleankeltainen kivirakennus läntisellä rannalla loistaa merelle linnana. Uljaana se piirtyi kävelijän eteen poikkeavana seudun muusta rakennuskannasta. Mukulakivinen tie johdatti sisäpihalle, sieltä ovesta oikealle kulkien tultiin vierasmajoitukseen. Mikko oli tämän paikan löytänyt Postilaitoksen kesämajoituksia tutkiessaan. Henkilökunnan omat majoittumiset olivat hyvin halvat. Huoneessa oli kerrossängyt, neljä henkeä nukkui siellä hyvin, ikkuna oli pihalle. Käytävän toisella puolella oli yhteinen keittiö, ja sen vasemmalla puolella oman sisäänkäynnin takana oli postin toimisto. Majoittumisen jälkeen lähdettiin kiertelemään autolla ja katselemaan ympäristöä. Punainen väri ja puu materiaalina oli kaikkialla. Aikoinaan maalaiset eivät saaneet edes maalata talojaan, niiden oli nökötettävä harmaina. Punainen väri oli varattu kaupunkien porvareiden puulinnojen väriksi. Ainoastaan kartanoilla saattoi olla varaa muunkin värin käyttöön. Sieltä se sitten tuli kaupunkeihin, keltainen väri. Rikkaita on aina matkittu, ja koetettu näyttää vaurautta naapureille, niin keltainen väri yleistyi. Nyt oli maalaisilla lupa käyttää muodista pois mennyttä punaväriä rakennuksiinsa. Punamultaa keiteltiin joka talossa, ruista oli itsellä, rautavihtrilliä ostettiin, ja öljy saatiin sillin liemestä. Tuo postirakennus rannalla oli pröystäilevän mahdin osoitus kahdellakin tavalla, kivenä ja värinä. Suomen Sota 1809 antoi meille yli sata vuotta kestäneen rauhan ajan, kaipuun komeaan hallintoon, mahdottoman määrän lainasanoja ja hillittömän himon vodkaan. Yritettiin olla kaikessa Ruotsia ja sen asukkaita parempia, riitti rahkeet tai ei. Vasta urheilu antoi meille mahdollisuuden pärjäämiseen.

Eckerön satama ja kylän ranta ovat perinteikkään tunnelmalliset. Kalamajoja, venetalaita, rantavajoja, kapeita teitä, kaikki hyvässä järjestyksessä ja maalissa. Punaisina valkoisine nurkkineen ja ikkunanpielineen ne nököttivät veden rajassa ikiaikaisina. Laiturit kiersivät majojen editse, pitempi laituri pisti merelle. Aallonmurtajaa ei pitkälti ollut, satama oli melko hyvässä suojassa länsituulilta. ”Täällä on välillä toripäiviä, juhannuksena tietysti komeat juhlat. Nyt ei arkena ole edes kalan myyntiä.” ”Sepä harmi, minä olisin kyllä kampelaa ostanut.” ”Mitäs kampelasta, minun tekisi mieleni turskaa. En ole sitä koskaan syönyt kuin livekalana. Äiti sitä aina jouluna laittoi.” Mikko muisteli tuota Pekan kauhua, sitä toivottoman pahaan hajua, mikä sen valmistuksesta lähti, uskomattoman urhoollista haukkapalaa, mikä oli suuhun laitettava. ”Ei saamari, paljon pahempaa en tiedäkään, no kyllä tuo Möllerin kalanmaksaöljy lusikasta paljaallaan oli vielä kaameampaa. Mahtaisiko siitä kidutuksesta saada oikeudessa mitään korvauksia? Koko kansan lapsilauma siihen pakotettiin 50-luvulla.” Mikkoa nauratti, hän ei ollut joutunut tuon Möllerin kohteeksi. ”Mistähän sekin oli valmistettu, väitettiin että valaan rasvasta, ainakin se oli pahasti eltaantunutta, hyi helvetti.” ”Kyllä ruotsalaiset vievät voiton tässäkin sodassa. Syövät sitä hapansilakkaansa, sursilliä. Siinä vasta jotain, kaasunaamari on oltava päässä sitä purkkia avattaessa, ottaako ne sitä pois edes syödessä, en tiedä.” ”Hulluja ovat ruotsalaiset.”

Päätettiin lähteä ravintola Sabinaan Maarianhaminaan illalla. Pekan ja Mikon serkku Totti sitä piti. Keittiömestarina taas toimi Totin veli Tapani. ”Onpa mukava nähdä niitä veijareita, tänne Ahvenanmaalle ei suomalainen juuri pääse asumaan, ovat siitä tiukkoja. On vielä osattava ruotsin kielikin, maata ei millään myydä.” ”Pääsivät veljet tänne, kun Totti osti työpaikan.” Pakkautuivat autoon iltapäivällä. Tarkoituksena oli kierrellä ja katsella, ensin mentäisi Ahvenanmaan korkeimmalle paikalle. Maisema erosi suomen mantereen ilmeestä. Männyt kasvoivat lyhyinä ja vantterina, lehtipuita oli paljon, tammikin kasvoi villinä. Saarnea, tuomea, koivua, katajia, pajuja ja sitten omenapuita. Suuret omenatarhat olivat ruokkineet ja antaneet varallisuutta jo vuosikymmenten ajan. Omenapuut olivat suorissa riveissä, satoja ja ehkä tuhansiakin suurimmissa tarhoissa. Metsäkauris niitä sitten verotti parhaansa mukaan, omenavarkaissa ei tainnut käydä kukaan. Koivikot olivat ihmeellisiä tursaita. Niitä oli aina vuosittain vesottu ja oksastettu lampaiden ravinnoksi. Tie kaarteli kallioiden väleissä, alkoi kohota, punagraniitti hehkui molemmin puolin heidän noustessa Getan vuorelle. Laella oli matkailijoille rakennus, sieltä sai muonituksen ja kahvia hampaaseen. Pohjoiseen avautui avomeri. Noustiin autosta ja käveltiin katsomaan maisemaa ja merta. ”Tästä näkee ainakin kolmekymmentä kilometriä, ehkä pidemmällekin. Huikea paikka.” ”Oi kuinka meri kiiltelee, katsokaa, miten pieniltä nuo veneet näyttävätkään.” ”Me kohta purjehdimme tuolla. Kun lähdemme, niin voisimme purjehtia ulkomerta pitkin suoraan Raumalle. Mennään kuitenkin mantereelle ensin ja sisäsaariston suojissa pohjoiseen, silloin meillä on enemmän katseltavaa.” ”Niin, ja on se suojaisempaa, jos tuuli nousee.” ”Toki, ja saa siellä aina rantauduttaessa ostaa tuoretta provianttia.”

Totti otti vieraat vastaan. ”Terve, onpa hauska nähdä, morjens, morjens.” ”Käykää sisälle, minä esittelen paikkoja.” Sabina oli aivan keskellä kaupunkia, viehättävä ravintola, paljon pöytiä ja suuri tanssilattia. Kävivät istumaan ja Totti alkoi esitellä ruokalistaa. ”Minä varsinaisesti avaan vasta huomenna, nyt on sellainen kenraali. Teidät saattoi hyvin ottaa tänne. Tulee sitten toinenkin seurue, pari pöydällistä, niin emme ole aivan yksin. Mietittiin ruokavaihtoehtoja, päädyttiin härän pihveihin. Keittiömestari Tapani tuli tervehtimään komeassa pystyssä valkoisessa kokin hatussaan. ”Hei, minä sitten valmistan sen, mitä te syötte. Toivottavasti se maistuu, tervetuloa.” ”Kiitos kiitos, mukava nähdä ja maistaa.” Totti laittoi vaimeaa musiikkia taustalle soimaan, toi pöytään juomia, vettä ja olutta. Naiset ottivat viiniä, Pekka vodkaa paukun. Ruoka tuli höyryävänä, liha punaisena, kastike ruskeana ja väkevänä. ”Hyvää ruokahalua!” Skoolasivat ja alkoivat nauttia. Totti ja Tapani katsoivat ja kyselivät. ”Aah, tämä on niin hyvää, pihvi juuri sellainen medium, hiukan raw:n suuntaan, kuin minä haluan. Kastike on aivan loistavaa, ja valkosipuliperunat, otetaas napsit.” Vahva ruoka, vahva snapsi, väkevä tunnelma kietoivat ruokailijat makujen sisään. Juttu kulki, Tapanikin ehti keittiöstään mukaan istumaan. Toinenkin seurue oli saapunut. Ohjaajiensa mukana iltaa viettämään tuli pari pöydällistä nuoria miehiä. He katselivat ja kuuntelivat tuosta ilakoivasta pöydästä kuuluvia turinoita. Harvoin he näin ravintolaan pääsivät. Totti oli heidät ottanut näin kenraali-iltana. Musiikki koveni hieman, alkoi tanssien aika. Mikko ja Pekka pyörähtivät lavalla naisineen. Kilpatanssiksihan se meni. Sitä pyörimistä, yhdessä ja erikseen. Tilaa oli, vauhti kohosi, taivutukset, käden ali meneminen, selän takaa, ja taas yhteen liimautuneina, pyöri, pyöri. Toisista pöydistä katsottiin kaihoisasti, taputettiin hurjasti kappaleen loputtua, naurettiin silmät ilosta tuikkien. Palattiin pöytään, otettiin napsu, heleijaa vaan. Pojat toisesta pöydästä nousivat epävarmoina, hieman horjuen, ei alkoholista. Astuivat tyttöjen eteen ja kumarsivat. ”Tottakait, sehän on mukavaa.” Miehet antoivat luvan pyörittää naisiaan. Nyt alkoi lavalla tapahtua, musiikin rytmi veti puoleensa, nuorukaiset ylittivät itsensä, koettivat väliin saada jokusen sanankin. Päät heiluivat tahdissa, pakkoliikkeet sulautuivat riemuun, he saivat tanssia ja tanssia, yhä uudelleen he hakivat, kaikki pääsivät osallisiksi itseilmaisusta, pöydissä naurettiin ja taputettiin. Voimakas hyvänolon tunne valtasi kaikki. ”Hienoa Totti, että otit heidät tänne meidän kanssamme, saivat varmasti ikimuistoisen illan, he pääsivät tasavertaisina ilman pilkkaa ja väheksyviä katseita osallistumaan yhteiseen riemuun.” ”Joo, hyvin tämä meni, minä arvasin, että te olette yhtä hulluja kuin toisetkin, tai sinustahan minä sen jo tiesinkin.”

Maarianhaminassa v. 1983

Maarianhaminaan

Elonpiiri pieneni, loputon tuuli ajoi meren liikkeeseen. Oli vain seuraava aalto, miten maininki sitä keikutti, miten vene sen selvitti. Tiukat purjeet, maston korkeus, kapea vene, ei muuta. Loputon keinahtelu, maailma ei muuttunut. Kapeana viiruna saaret näkyivät aallon harjalta, häipyivät taas, ja siinä se oli reitti kahden saaren välistä, Kihti oli voitettu. Tuuli puuskahteli kallioiden väleistä, vene painui kyljelleen, vesi huuhtoi jo kantta, meno kiihtyi, vene oikeni hieman kallistuakseen seuraavan kallion takana. Vastaan purjehti heiluttavia veneilijöitä, puolet lipuista oli ruotsalaisia, jokunen ahvenanmaalainen, hejssan heijssan, trevligt resa! Kaikki eteen tuleva oli uutta, vain purjehtiminen säilyi. Aurinko alkoi painua saarten väleihin, valo riitti vielä tunteja. Lopulta, aivan mantereen jo näkyessä täytyi sytyttää purjehdusvalot, keulassa, perässä ja mastossa. ”Tuolla on satamapaikka, aivan eteläpäässä Lemlandia, siellä on yöpymispaikkamme, kunhan sinne vaan osutaan.” Mantere alkoi häipyä illan tummuuteen, joku harva valo välkkyi, oli pakko laskea purjeet ja kiskasta peräprutku, veneen perään kiikutettu ja kiinnitetty, haisevaan käyntiinsä. ”Nyt mennään varovasti, taitaa olla kylänranta, kun ei ole virallisia valoja missään.” Molemmat tähystivät silmät viivana merta edessä. Ei siitä mitään selvää saanut ennen kuin aivan veneen keulassa. Rannan harva valopiste ohjasi suuntaa. Laituria suojasi mereltä aallonmurtaja, se näkyi vasta aivan aukon kohdalla. Nyt tuli esiin valaistu laituri ja veneet siellä. Kiinnittyminen oli helppoa, nopeat iltatoimet, heti nukkumaan.

Timon kysyttyä Pekkaa kimppaan alkoi Eräveneen myynti. Ilmoitus poiki ostoporukan, isä, poikia ja oliko isoisäkin siinä touhuamassa. Vene oli kunnossa, moottori uusi, puutyöt ensiluokkaiset, varusteet runsaat. Sovittiin uudesta tapaamisesta, raha ei vielä liikkunut. Puhelin soi, ostajat alkoivat vänkyttää, oli sellaista ja ei ollut tällaista, Pekka hermostui, muttei sanonut mitään. Soitto Mikolle, haluaisiko hän veneen Saimaalle. Ei käynyt sinne, uusi yhteydenotto toiseen ostajaan, vaikutti hyvältä. Ensimmäinen ostaja saapui innokkaana, olivat jo ostaneet erilaisia varusteitakin, aikoivat vielä valittaa jostakin. Kutsuttiin sisälle, pyydettiin istumaan. Pekka ilmoitti, ettei hän myy venettä heille. ”Mitä, me olemme ostaneet jo varusteita, mihin me niiden kanssa, mihin me ne panemme, ei näin voi tehdä.” ”Minä teen niin kuin haluan ja myyn omaisuuttani kenelle haluan. Ei meillä ollut mitään sopimusta, eikä raha ole vaihtanut omistajaa.” Ei viitsinyt sanoa, että voisivat työntää varusteensa …seensä. Mitäs vänkyttivät selvässä asiassa. Uusi ostaja sai hyvän veneen sopuhintaan.

Ruotsinlaivat seilasivat redillä, kohtasivat toisensa, menivät toinen sisään, toinen ulos, pienemmät veneet siinä välissä, myös Hai. ”Meidän laituripaikkamme on tuolla purjelaivan takana, lähes lahden perällä, siellä näkyy mastomeri ja kymmeniä veneitä.” Sigyn, vanha vehnäklipperi, oli saanut viimeisen paikkansa oikeasta paikasta. Ahvenanmaalla oli ollut maailman suurin purjelaivojen laivasto vuosisadan alkuvuosikymmeninä. Merikapteenin valtakirjan suorittaminen vaati purjelaivakokemusta, eikä sitä saanut mistään muualta. Mikko ja Hanna heiluttelivat Mikan kanssa laiturilla. ”Hyvinkö te pääsitte, tervetuloa, oliko hyvä matka?” Halattiin ja juteltiin, päätettiin käydä vain syömässä ja sitten takaisin merelle Mikko ja pikku Mika mukana. Gasti ajoi auton takaisin Eckeröön Hannan ja pikku Tiinan kanssa. Lähtö kuvattiin kaitafilmille, kuinka Hai luovi muutamaan otteeseen satama-altaassa, ennen kuin se suuntasi kulkunsa merelle. Mainingit ottivat keikutukseensa, kierrettiin länteen manner koko ajan oikealla. Mika nukahti kuin kehtoon, heräsi Eckerön kyläsatamaan tultaessa. Komea postitalo otti tulijat huomaansa.

Yli Ahvenanmeren v. 1983

Kihdin ja Teilin ylitys

”Saaristomeri on maailman ihmeellisimpiä paikkoja. Välimeri häviää saarien määrässä ja monimuotoisuudessa, Karibian merialue samoin. Ainoastaan Tyynen meren saaristot, Melanesia ja Micronesia vetävät sille vertoja. Meidän onneksemme vuoden keskilämpötila on liian kylmä suurelle turismille, saamme melko rauhallisina purjehtia uskomatonta saaristoamme.” Gasti kuunteli kiinnostuneena kipparin selostusta. He olivat vielä sisäsaariston suojissa, päivän päätyttyä he olisivat Ahvenanmaalla. Tuuli oli taas laskenut. Kauniilla ilmoilla keskikesällä niin tapahtuu usein. Väylä oli kapea saarien salmissa. Hai kulki juuri ja juuri ohjattavissa, mentiin saaren rantaa ympäri, toinen saari oli aivan vieressä, kallioineen. Gasti istuskeli maston etupuolella siihen nojaten, he näkivät sen yhtaikaa. Valtava Ruotsinlaiva tuli vastaan. Sen punainen kylki kohosi huimana veden rajassa istujien silmissä. ”Katoppa, onneksi olemme aivan väylän reunalla,” Pekka kohottautui hiukan, käänsi vielä keulaa kulkemaan kauemmas laivasta. Lähes äänettömästi jättiläinen kääntyi saaren takaa väylää nuollen purjehtijoiden suuntaan. Hetken näytti siltä, että täytyisi kolauttaa kuiville, jotta pääsisi alta pois. Moottorin ääni kuului vain vähäisenä suhinana, paksua mustaa savua tuprusi piipusta, ketään ei näkynyt, kukaan ei vilkuttanut. Pekka katsoi laivan nostattamia aaltoja, ne nousivat korkeina laivan sivulta, alkoivat nopeasti lähestyä venettä. ”Pois sieltä kannelta! Heti tänne sitlooraan, minä otan aallot kohtisuoraan. Muuten vene heiluisi holtittomasti sivuttain.” Gasti loikkasi suojaan, kippari käänsi heti laivan perän ohitettua heidät, jyrkästi vasempaan. ”Onneksi meillä on edes vähän vauhtia, nyt ne tulee!” Veneen keula oli suoraan aaltoja vastaan, etummainen nosti keulaa kuin hississä, aalto meni alta, vene suoristui ja nyökkäsi uudelleen aallon mennessä ohi. Samassa seuraava aalto nosti keulaa, seuraava, ja seuraava. Vettä roiskui hiukan sivuille, sitä pärski kannellekin, aallot menivät kohti rantaa aiheuttaen siellä myrskyn kaltaisen veden pyörteilyn ja raastamisen. Kippari käänsi veneen taas väylän suuntaan, sieltä lähestyivät peräaallot, nyt väylän suuntaisina, mutta pyöreämpinä. Hai selviytyi niistä vaivatta. ”Hyvin kävi, se oli opetus tähystyksen tärkeydestä.”

Purjehdus eteni Houtskärin eteläpuolelta kohti länttä, saaret alkoivat vähetä, merialueet laajeta. Suunniteltu reitti meni Jungfruskärille Storlandetin eteläpuolelta. Kihdin selkä pystyttiin näin ylittämään saarelta toiselle purjehtien. Tuuli alkoi nousta, vauhti lisääntyi, samoin toive päästä illaksi Ahvenanmaan mantereelle. Pitkillä osuuksilla täytyi suunta olla selvillä, saaret saattoivat näkyä hyvinkin matalana metsäketjuna taivaanrannassa. Kompassin mukaan mentiin. ”Ennen purjehtijat tekivät merkintälaskua edetessään, korttiin merkittiin suunta, ajoaika ja etäisyys. Loki mittasi etäisyyttä, kello aikaa ja kompassi suuntaa. Lisäksi otettiin vähän väliä suuntimia kiinteisiin kohteisiin, jotka löytyivät myös kortista. Se tapahtui suuntakehällä, meillä tykistössäkin oli sellaisia.” ”Mikset sitten nyt tee niin?” ”Täällä kykenee pitkälti ajamaan kompassin ja merikortin avulla, kunhan vaan lukee korttia oikein. Joskus on vaikea äkkiä sanoa, mikä saari tai niemi on kyseessä jossakin horisontissa. Me joudumme merkintälaskuun Teilin ylityksessä, silloin ei vastarantaa näy, kun me lähdemme Junfruskäriltä.” Eteneminen oli vauhdikasta joskin kiireetöntä. Heidän matkansa tulisi kyllä taitetuksi, muutama lisäpäivä ei haittaisi mitään. Haissa meren tuntu oli vahva, siinä oltiin niin lähellä vettä, että kättä riiputtamalla sen sai sormiinsa. Vielä yksi syy ohjasi heitä tuohon puolimatkan saareen. Siellä olisi saaristopuhelin. Niitä oli ympäri saaristoa, ne olivat veneilijöiden käytettävissä ilmaiseksi yhteydenpitoon mantereelle. Berghamnin kohdalla reitti teki tiukan mutkan komeiden kallioiden väleissä. ”Tuossa on kalastajatila, hänellä on hyvä laituri, siihen saattaa kulkijakin seisahtua, katso noita kallioita. Me jatkamme tuota solaa pitkin. Sitten edessä onkin taas isompi aukko, jonka toisella laidalla välietappimme on.” Tuuli oli pysynyt kohtalaisena, pilviä oli, mutta kevyitä ja vaaleita. Aukon ylitys oli helppoa, suunnan saattoi hyvin pitää sivuvastaisessa tuulessa. Maininki nousi hieman korkeammaksi, vene keinahteli niiden yli kauniisti purjeiden painaessa  ja vakauttaessa kulkua. Maininkien päällä aaltoilivat tuulen nostamat pienemmät aallot eri suuntaan tehden etenemisestä meripurjehdusta. Tuo äänetön, voimakas kulku ja aaltojen selättäminen antoi voimakkaan tyytyväisyyden. Purjehtiminen näytti parhaimman luonteensa, aallokko, vene ja tuuli, kaikki hallinnassa, taivutettavissa ihmisen tahtoon. Maapallon pyöreys ja äärettömyys kiteytyivät veneilijän silmissä näkyvään siniseen ympyrään ja omaan sisimpäänsä. Maa, ihmiset, kiireet ja huolet kaukana, olemattomuudessa, vene oli kaikki tarvittava.

Vähäinen lahti näyttäytyi äkisti veneen purjehtiessa viimeisiä satoja metrejä ennen kiinnittymistä laituriin. Lahden rannat olivat asumattomat lukuun ottamatta vastarannalla olevaa taloa. Sen edessä rannassa oli puinen laituri, pyöreät tolpat pohjaan iskettyinä, arkun vaakapaalut niiden väleissä ja kivet niiden sisäpuolella. Muunlainen rakenne ei meren rannoilla pitänytkään jään valtavaa painetta, eikä oikein tämäkään. Siitä olivat näkyvissä laitureiden kansirakennelmien kallistumat ja tolppien vinoudet. Talon vieressä maa oli ruohon, ketokukkien ja katajien peittämää, puita oli vain lahden pohjukassa. Lampaat pitivät maisemaa avoinna viikatteiden ja sirppien koristaessa enää seinällä ruosteisina työteliästä aikaa. ”Katsos, meduusoja, oletkos ennen nähnyt?” ”En, ja noin paljon, voiko niitä koskea?” ”Toki, näissä ei ole poltinkarvoja, ainakaan vaarallisia ne eivät ole, limamöykkyjä ja läpinäkyviä.” ”Ota ämpärillä niitä kiinni.” ”Mitä varten, näethän ne täältä.” ”Ota nyt, saan minäkin yhtä koskea.” Kippari haki ämpärin, sen sangassa olikin jo köysi valmiina. Sitä käytettiin kannen harjauksessa veden nostamiseen merestä. Tuo työ oli aina gastin ensimmäinen kunhan purjeet olivat ensin vedossa. Hän koukkasi merestä, sai heti komean meduusan saaliikseen, nosti ämpärin kannelle ja katseli tuon otuksen uintiliikkeitä sen helmojaan nostellessaan. ”God dag, kan ja ringa?” ”Godaa, jovist, här är telefonen.” ”Tack, vi ska segla till Åland, min bro är i Eckerö, ja ska hälsa han.” Kippari väänsi numeron keisari Aleksanterin rakennuttamaan postirakennukseen. ”Godaa, är min bro Mikko där?” ”Nej, han är i Marienhamn just nu, ska ja sägä hälsingar?” ”Järna, tack, ja ska segla i dag till Lemland ock sova där. Sen seglar ja till hamnen i Marienhamn.” Kippari maksoi pyydetyn summan, vaikka tiesikin puhelun olleen maksuton, ei halunnut rettelöidä. Kuuntelivat vielä yhdessä säätiedotuksen. Luvassa oli iltaan mennessä kovia tuulia lännestä. Tämä ratkaisi asian, matkaan lähdettiin heti syönnin jälkeen. Nyt avautui rannaton meri, ei maata etelässä, pohjoisessa, edessä taivas ja meri yhtyivät.

Naantaliin ja länttä kohden v. 1983

Naantali ja insinööri Pettersson

Teersalon satama jäi taakse, Hai eteni sisäväylää. Oltiin sisäsaaristossa, väylä oli kapea ja mutkikas. Leppoisat rannat ruokoineen, jotka välillä peittivät laajoja vesialueita, välillä kallioiksi muuttuen, vaihtelivat eloisasti. Mökkejä ja huviloita saunoineen oli joka paikassa, mihin vaan oli mahdollista rakentaa. Veneitä, erimuotoisia ja erikokoisia ajeli väylää ylös ja alas, kaikista niistä tervehdittiin, kyydissä ihmiset olivat kuin Välimereltä tulleita, hymyileviä, aurinkoisia, juttelevia. Suomalaisten metamorfoosi oli täydellisimmillään kesäisin. Talvella bussissa tai ratikassa, kassajonossa tai teatterin lämpiössä jokainen muuttui toisensa mahdolliseksi viholliseksi, jolle ei puhuttu saati tervehditty.

 Merimasku ja lossi olivat edessä. ”Topataan tuonne rantaan, siellä on jo veneitä, taitaa olla kylän satama.” ”Poiketaan vaan, kato, siellä on kauppakin.” Hai kiinnitettiin perästä ja keulasta, miehistö poistui ensin rannan kuppilaan syömään. Ikkunasta näkyi väylälle ja lossille. Muutama muukin purjehtija oli valinnut sisäväylän, jokunen pysähtyi tässäkin tankkaamaan provianttia tai polttoainetta. Myyntipiste oli kaupan pihassa, siitä oli lyhyt matka laiturille ja veneeseen. Lossitien toisella puolella aivan rannan kivillä lämpeni sauna. Kippari katseli alastomien uijien polskimista ja edes takaisin menoa saunaan. Heitä ei lainkaan haitannut lossiliikenne tai autoilijat, jotka odottivat vuoroaan rannassa. Hai oli tankattu, purjehtijat samoin. Köydet irti, purjeet ylös ja matkaan. Lossi näytti olevan tulossa mantereelle, purjeissa oli liikaa vetoa. Kippari hellitti ison jalusta, näin veneen vauhti hiljeni, ei kokonaan loppunut. Lossi kiskoi itseään vaijereitten avulla yli virran, etupuolella vaijerit nousivat kohti veden pintaa ja aivan lossin edessä ne näkyivätkin muutaman metrin matkalta. ”Meidän on odotettava lossin menoa, etupuolelta ei saa mennä.” ”Miksei, olisihan siinä tilaa?” ”On kyllä, mutta voi siinä olla vaijerikin, lossin takana se taas nopeasti putoaa syvälle.” Jaluksen kiristys, purje täyttyi tuulesta, vene keinahti kyljelleen ja kiiruhti eteenpäin. Lossin moottori päästi voimakkaan äänen ohi mennessään, keulan leveä palle nostatti kuohuja kohisemaan, Hai puikahti ääneti sen taitse. Edessä tuli näkyviin kapenevan väylän vähäinen sola, molemmin puolin laajat ruovikot monisatametrisine kasvustoineen. Kaita oli pitkä kapea saari aivan aukon päässä, sen pohjoispuolelta mentiin, nyt alkoi Naantali näkyä. Tässä oli väylien risteys, etelään Luonnonmaan sivuitse johti syväväylä kohti Paraista, ja Luonnonmaan eteläkärjestä kohti Turkua. Itäinen väylä ohjasi Naantaliin. Luonnonmaan pohjoiskärjessä hieman rannan yläpuolella oli taas sauna. Siitä johti laituri mereen, päässä oli kohtisuorat rappuset käsikaiteineen. Kippari otti suunnan aivan laiturin editse, jossa täytyisi tehdä käännös paapuuriin. Silloin saunasta laskeutui alaston nainen, asteli ylväästi laituria myöten veteen, ja nousi rappusille aivan veneen edessä, ja käveli taakseen katsomatta takaisin saunaan. ”On tämä toista kuin katsella toppapukuja joulukuussa ja hikoilla kaupoissa.” Gasti hymähti.

Sataman edustalla oli vilskettä, kippari kiikaroi vieraslaiturille, olisiko siellä vapaita paikkoja. Huviveneistä ei tarvinnut välittää, ne antoivat kauniisti tilaa, jokunen jollapurjehtija harjoitteli sivummalla. Laituri oli aivan keskellä kuulua Naantalin satamaa, sen eteläpuolella. Tuuli tuli hyvin leutona takaviistosta, kippari komensi keulapurjeen alas. ”Peräpoijuun köysi, näyttää tuolla rannan puolella olevan vapaa paikka, pääsen purjeilla komeasti laituriin, hiljaa vaan on mentävä, jotta ennätän poijuhaan kiinnittää.” Kippari mietti ääneti manööveriä, otti kauempaa laiturista suunnan kohti poijua, päästi ison jaluksen melkein vapaaksi, vene kulki hitaasti. ”Juuri sopiva vauhti, ehdin kumartua laidalle ja iskeä poijuhaan kiinni ohi mennessä. Gasti keulaan, touvi irti ja valmiina kiinnittämään,” kipparilla oli haka ja köysi valmiina toisessa kädessä. Silloin soi laivan pilli lyhyen vaativan töräyksen. Pekka käänsi päätään ja näki Ukko-Pekan lähestyvän suoraan kohti suunnatessaan laituripaikalleen. ”No helvetti!” Jaluksesta hieman sisään, tuuli kiskaisi veneen eteenpäin, poijuhaka kolahti vauhdissa hieman syrjällään lenkkiin, eikä tarttunut. Samassa jaluksen löysäys, vene meni vanhalla vauhdilla liian lujaa kohti laituria. Siellä seisoi katselijoita arvostelemassa rantautumista, jännittivät mitä tuleman pitää. Kippari irrotti pinnasta, harppoi reippain askelin gastin viereen keulaan, istahti jalat harallaan keulan etupuolelle, ehti juuri ja juuri vaimentaa jaloillaan veneen vauhdin ennen törmäämistä. Gasti hyppäsi laiturille köysi kädessään, solmi sen laiturin pollariin kiinni, hyppäsi takaisin veneeseen. ”Mitäs nyt tehdään?” ”Kiinnitä vaan vene sopivalle etäisyydelle, että päästään maihin, minä kiinnitän poijuun.” Kippari silpaisi paidan päältään, otti farmarit pois, köyden ja poijuhaan käteensä ja hyppäsi arvelematta pää edellä mereen kohti poijua. Muutama kauhaisu, haka kiinni lenkkiin ja uinti takaisin. Gasti kiristi peräköyden veneeseen, uija nousi laidalta ylös ja astui kajuuttaan sisälle. Vaatteet vaihtuivat nopeasti, yhdessä laskivat ison, viikkasivat sen puomille, solmivat sen kiinni ja kävelivät laituriparlamentin läpi rannan kahvilaan. Hyväksyvästi katselijat väistivät, ei aivan onnistunut operaatio, mutta ei kolhittu omaa eikä muiden veneitä.

Kävelyllä kirkon puoleisella laiturilla veneitä katsellen kippari yhytti veneessään istuvan nuorukaisen. ”Terve, sinä olet näämmä paikallisia.” ”Kyllä vaan.” ”Kuules, kun minulla on ongelma, olen menossa Ahvenanmaalle, ja minulta puuttuu yksi karttalehti tuosta insinööri Petterssonista etelään. Nyt on sunnuntai, kaupat kiinni. Raumallakaan ei ollut kyseistä lehteä.” ”Minulla on, mutta se on kotona, mennään hakemaan.” Nuorukainen olikin avulias, johdatti kulkijat rantatielle ohi kirkon ja pitkin nupulakivikatua. ”Minä olen aloittanut lainelautailusta, teimme kaverini kanssa niihin purjeet, ja siitä sitten muutkin alkoivat tilata meiltä purjeita. Olemme tehneet niitä pari vuotta, nyt alamme neuloa isompiin veneisiin.” ”Sepä mielenkiintoista, minulle on tulossa uusi vene, sinne en ole vielä rikiä enkä purjeita tilannut.” Pekka sai nimen ja osoitteen sekä puhelinnumeron. ”Olemme perillä, käydään sisälle.” Pienen etsinnän jälkeen karttalehti löytyi. ”Minulla on kyllä pienoismerikorttisarja, mutta se ei yllä aivan kattamaan aukkoa, olin kyllä varma, että täältä sen saan.” ”Katsos tässä, insinööri Pettersson on tässä, reitti siitä etelään haarautuu noin.” Monien kiitosten jälkeen palasivat satamaan.

”Katsos, tuossa on kuuluisa silta, kaariaukko on kolmetoista metriä, siksi isommat veneet joutuvat kiertämään etelään päästäkseen. Sillan nimi on Ukko Pekka. Sitä pitkin presidenttikin kulkee Kultarantaan, se on tuolla oikealla. Pikku luodolla siinä edessä on Kekkosen rakennuttama sauna. Päärakennuksen graniittitornissa näkyy olevan presidentin leijonalippu.” Mastoa tarkkaillen ajoivat Hain sillan alle korkeimmasta kohdasta, oli siinä varaa. Jalusta tiukkaamalla vauhti kohosi, alkoi Luonnonmaan kierto mantereen puolelta. Väylä oli aivan täynnä veneitä, useimmat moottoriveneitä, joukossa kymmeniä purjeveneitä. Sopuisasti siitä kapeikosta selvittiin, nostettiin taas kättä tervehdykseen, otettiin tuuli poskelle ja suunnattiin etelään. Vielä oli omassa kortissa reittiä, luonnonmaan eteläkärkeen saakka. Pekka vaihtoi taskuun uuden lehden, erkani väylältä länteen menevälle reitille ja näki edessään suuren merimerkin, insinööri Petterssonin.

Kohti Naantalia v. 1983

Uudestakaupungista Naantaliin

Lyökin kohdalla väylä etelään kapenee, luotsiaseman komea torni vahtii kulkijoiden menoa. Kippari muisti pikkupoikana ohjanneensa Göi nimistä Metsolan Eeron puuvenettä. Eero oli itse mennyt veneen takakannelle katselemaan ja kiikaroimaan luotsiaseman suuntaan. Edessä oli vähäinen kari, ja reimari. tuolloin reimari näytti karin paikan. Nykyään reimari näyttää reitin. Merikorttia katseltuaan Pekka päätti reitin menevän karin vasemmalta puolelta, suuntasi sinne, kun kuuli ankaran karjahduksen: ”Mitä helvettiä, sinä ajat väärin, ja luotsitkin katselevat meitä.” Vähäinen vastarinta kaatui. "No voi hemmetti, taas väärin, mikä tässä oikein on.” Hai vene kulki tällä kerralla oikeaa reittiä. Uuteenkaupunkiin vei kaksikin eri reittiä, Hai ohjattiin ensimmäiseen, toinen olisi alkanut hieman etelämmästä, isoille laivoille tarkoitettu syväväylä.

Pakkahuoneen ranta oli erinomainen satamapaikka, suojaisa lahti, jonne ei tuuli mistään päässyt yllättämään. Kahvila ja veneilijöiden palvelupiste olivat kaikkien veneilijöiden suosiossa, etelästä pohjoiseen ja toisinpäin matkattaessa. Kippari ja gasti jättivät veneen laituriin ja kävivät kaupungissa kävellen. Matka suuntautui kauppaan ja provianttia ostamaan. Kahvien juonnin jälkeen pakkahuone jäi vanaveteen, samoin Iso- Vehanen ja vähä-Vehanen, suuret saaret avomeren laidalla. Kippari oli ensimmäistä kertaa oudoilla vesillä. Reitti oli tullut tutuksi ainoastaan merikorteista. Ilma oli kesäinen, maatuuli puhalsi kohtalaisella voimalla, neljää-viittä solmua. Hai nyökkäsi oikealle kapean kylkensä varaan, kippari istui sitlooran sivusarjan kapean laidan päällä pinna kädessään. Polvilla oli merikortti, muovitaskuun taiteltuna, penkillä kiikari ja kolmiolevy suunnan mittaamista varten. Hyvissä oloissa sitä ei monesti tarvittu, mutta nyt oli sekin tehtävä. Veneen looran etuseinässä oli kompassi, josta sitten katsottiin veneen kulkema suunta, asetettiin keula kartalta mitatun suunnan mukaisesti. Suunnan pitäminen sivutuulessa oli helppoa, pinna oli kevyt käsitellä, vene oli hyvin suuntavakaa pitkän ja raskaan kölinsä ansiosta. Merikortista katsottiin kuin suunnistuksessa saaret, salmet, merimerkit, reimarit, linjataulut. Niistä oli koko ajan oltava selvillä, ajaa ei voinut, ellei tiennyt missä vene oli. Linjataulut ovat maalle rakennetut puiset taulut, jotka päällekkäin ollessaan näyttävät reitin, väylän keskilinjan. Tauluissa on keskellä leveä pystysuora punainen raita, laidat ovat keltaiset. Veneestä katsottiin tauluja, siirryttiin sivuttain sen verran, että punaiset linjat tauluissa osuivat päällekkäin. Silloin varmuudella oltiin oikeassa ja turvallisessa paikassa väylällä. Niin kauan, kunnes reitti taas kääntyi, ja sehän kääntyy Suomen rikkonaisessa saaristossa jatkuvasti. Uudet linjataulut olivat joko edessä väylällä tai väylän takana. Kortista oli etukäteen katsottava, missä taulut olivat. Moottoriveneellä ajo oli helppoa, purjeveneellä aina silloin, kun saattoi purjehtia luovimatta. Vastatuulessa tilanne muuttui, se olisi edessä Kustavin Ströömiin tullessa. Iso Hylkimys ja Iso Varestus ohitettiin, kohta edessä oli Katkuru ja Katanpää, joiden välistä Ströömi alkaa. Se on pitkä ja kapea kalliovajoama, kaakon suuntaan. Rannalla pohjoispäässä on Lypyrtti ja kirjallisuudesta kuulu Alastalon talo. ”Katsos, tuolla tuo valkoinen iso talo, sen pirtissä laivaisännät istuivat kokouksiaan pitämässä, päättämässä laivan rakentamisesta. Kustavin kirjastonhoitaja Volter Kilpi siitä kirjoitti menestysromaanin.” ”Ei näytä niin merkittävältä paikalta, kiva tieto.” ”Meillä alkaa hieman purjejumppaa, tuuli ei ole kokonaan vastainen vielä, päästään ohi tuosta kapeasta salmesta ja sen jälkeen voidaan vetää Katanpään rantaa kohti ennen vendaa.” Hai kallistui hieman syvempään, maininki loppui kapeikkoon. Auringonottajat kallioilla nousivat istumaan purjeet nähdessään ja vilkuttivat iloisesti. ”Kääntyy, nyt!” Pekka painoi pinnan kädellään styyrpuuriin mennessään puomin ali toiselle laidalle. Gasti irrotti keulapurjeen jaluksen just silloin, kun paine fokasta hellitti, kumartui salamana puomin alta paapuurin laidalle ja alkoi kiskoa jalusta sisään, ensin vapaana, sitten jalus vinssin ympärille kaksi kierrosta kiertäen. Vinssin päälle kampi, jolla veivaten fokka kiristettiin tiukkaan, löysä pää jaluksesta kiinni knaapiin. Isopurjetta ei tarvinnut jalustaa, se kääntyi puominsa varassa, ja puomi oli kiinni jaluksella levangissa. Jalus oli vedetty tiukkaan jo Ströömiin ajettaessa. ”Katso virtauslankoja!” Kippari komensi gastia. Molemmissa purjeissa oli keveitä lankoja kiinni molemmilla puolilla. Niistä näki miten tuuli kulki purjeen pinnan ohi. Yleinen ohje oli, että lankojen täytyi osoittaa suorana taaksepäin. Silloin ohi virtaava tuuli kulki aivan pinnan suuntaisesti ja antoi maksimivoiman veneen eteenpäin viemiseksi. Lankojen erilaisesta kiemurtelusta, tai peräti eteenpäin lepattamisesta trimmaaja osasi säätää purjeiden kireyksiä. Vastatuuleen ajettaessa molemmat purjeet vedettiin niin tiukalle keskilinjalle kuin mahdollista. ”Ylemmät langat fokassa lepattavat, alemmat ovat oikein.” ”Emme nyt välitä siitä, alalangat ovat tärkeimmät.” Vene syöksyi tuulessa noin viittä solmua, lokit sen edessä nousivat laiskasti siivilleen, Tiirat leijailivat mereen laskeutumatta, muutama tavi ja sotka pyörrälsi sulavasti pinnan alle. ”Uusi käännös tulossa, kääntyy nyt!” Samat manööverit, laidalta toiselle sujahdettiin peräjälkeen, vene halukkaasti kääntyi takaisin toiselle halssille, kumartui kyljelleen ja lisäsi vauhtiaan. ”Onneksi tämä Ströömi on niin syvä aina rannoille saakka, että tässä pystyy kryssimään melko vapaasti. Tarkkana vaan täytyy olla muiden veneilijöiden takia, he eivät osaa ennakoida purjehtijan käännöksiä, paitsi purjehtijat.” ”Mites sitten väistetään, jos ollaan törmäämässä?” ”Se on aika selvää, moottorilla kulkija väistää aina purjeilla kulkevaa, paitsi siinä tapauksessa, että purjevene menee kovempaa ja on ohittamassa moottoria. Silloin purjehtija väistää.” ”Jaa isoja laivojakin, että ne väistää?” ”Periaatteessa kyllä, mutta en minä lähtisi ruotsinlaivaa luffaamaan kivikkoon, samoin ammattikalastajat ja yleensäkin ammattiliikenteessä asia on toisin. Enempi siihen on tullut sellainen käytäntö.”

Tuuli alkoi moinata yllättäen Kustavin kylälaiturin kohdalla, pitkässä salmessa tuulen puolen ranta kohosi korkeaksi, esti puhurien pääsyn alas rantaan. Edessä lossi vei kulkijoita salmen yli. Purjehtijoiden vauhti vei vielä eteenpäin, korkealla mastossa iso keräsi vähäiset puuskat tehokkaasti, ja he pystyivät ohittamaan lossin reitin turvallisesti. Tämän jälkeen eteneminen oli ehkä solmun, puolentoista luokkaa. Lisäksi tuuli alkoi ennakoimattomasti pyöriä, meri alkoi tyyntyä, maininkeja ei ollut. ”Jahas, katsotaas nyt sitten, pääsemmekö illaksi Naantaliin, ehkä Iniön aukosta saamme taas tuulta. Minä koetan päästä tuonne vasemmalle lahden pohjukkaan, siellä näyttää olevan talas ja laituri, vähän ränstyneet kylläkin. Sitten ei tarvi pelätä häätäjiä.” Hai kulki aivan pystyssä, tuulella ei ollut voimaa kallistaa venettä, matka kuitenkin jatkui. Takaa alkoi kuulua moottorin ääni. Se läheni, miehet heiluttivat, huusivat ja ajoivat vauhdilla laituriin, jonne pysähtyivät. ”No niin, siinä meni sen paikan rauha, olkoon, mennään muualle. Minä otan kuitenkin legin aivan siitä edestä.” Moottorimiehet eivät älynneet kipparin aikomuksia myös pysähtyä samalle laiturille. Katselivat vain ihaillen äänettömän kulkijan balettimaista liikehdintää yhä lähemmäs. ”Terve, minnes olette menossa?” ”Koetamme olla illalla Naantalissa.” ”Me menemme kanssa sinne, olemme parin tunnin kuluttua perillä.” ”Tavataan sitten siellä,” sanoi Pekka ja suoritti vendan aivan laiturin varpailla. ”Kyllä menette äänettömästi,” ihailivat valkopurjeen liikkeitä. ”Se onkin tässä ylittämätön puoli.” Moottorimiesten mekastus kuului vielä pitkään, kunnes he starttasivat ja mörinä ja kohina saavutti purjeet, painui edelle ja häipyi.

Ströömi loppui, suuri merenselkä avautui, Laupusen luotsiasema nousi näkyviin, tuuli heräsi. Vene sai vauhtia, etuviistosta puhalsi. Pitkä aukea jatkui etelään ja Iniöön, matka jatkui Pukholman pohjoispuolelta Länsiaukkoon. ”Huomattavan suuri saari, niin komealla paikalla ettei muusta väliä, näkyy siellä mökkejä olevan. Me painummekin nyt samalla vauhdilla Velkualle ja Taivassalon rantaan. Siellä syödään, ja katsotaan jatkammeko vielä tänään Naantaliin. Rannassa saisimme saunoakin, jos sinne mennään, niin sitten olemme yötä.”

Ahvenanmaan purjehdus alkaa v. 1983

Purjein Ahvenanmaalle

Edessä oli useita reimareita. Väylä oli kapea, ja sen molemmin puolin tyrskyivät aallot kareihin. Itä, länsi, niiden välistä, pohjoinen, sen edestä, käännös kapeikon keskeltä etelään, itä ja Rihtniemi jäi ensimmäistä kertaa taakse Pekan kipparoidessa Hai venettään gastin kanssa. Tuuli painoi mukavasti lanteelle, saattoi ajaa pitkän legin, matkan, samoilla purjeiden asetuksilla. Ainoastaan maininkien vähäinen aaltoilu aiheutti pieniä korjauksia pinnaan. Kesä oli avautunut kauneimmilleen, muutamat pilvet eivät kauaa varjostaneet, veneessä oli suloisen lämmintä. ”Tästä matka oikeasti alkaa, etelään mennään, nyt voisimme vaikka juoda kahvit ja haukata vähän.” Gasti ryntäsi kajuuttaan polvilleen, ei siellä suorana mahtunut seisomaan. Pienellä kaksiliekkisellä Primus keittimellä vesi kiehahti äkisti. Vielä leivän leikkaaminen ja juustonviipaleet päälle, kahvi oli valmista. Pannu jätettiin sammutetun keittimen päälle, sen päällä oli kattilanpitimet astian paikoillaan pysymiseksi. Keitin oli kardaani ripustettu, se keikkui kahteen suuntaan veneen liikkeitten mukaan, joten kovemmassakin kelissä oli ruoan laitto mahdollista. Pinna sidottiin kiinni, kiepautus nuoraa sen ympäri ja sitten sen molemmat päät kiinni knaapeihin laidoilla. Kevyessä tuulessa peräsin hieman painalsi maininkien vyöryessä matalana veneen ohi. Pinnan nuora vaimensi tätä liikettä, joten molemmat saattoivat keskittyä kuppeihinsa ja juomiseen. ”Oikeasti meidän pitäisi nyt korkata pullo matkan alkamisen kunniaksi, mutta säästetään se iltaan. Minä olen katsellut meille satamapaikan tästä kapeikosta tuon saaren rannasta. Siinä on syvää vettä, niin pääsemme kokasta maihin helposti.” Katselivat merikortista suunniteltua paikkaa. Purjehdus oli kuivilla jo tehty, reitti oli käyty läpi alusta loppuun, päivämatkat oli arvioitu, yöpymispaikat valittu ja saapumisaika Maarianhaminaan oli tiedossa sekä heillä että vastaanottajilla. Reila jäi sivulle ja lipui taakse. Siellä harjoitettiin rannikkotykistön ammuntoja. Pyhämaalle vievä reitti erkani heti Reilan jälkeen. Siellä Pekka oli usein käynyt Waseniusten kesämökillä Ollin kanssa. ”Olisi nytkin mukava poiketa, siellä on kylärannassa kunnon laituri ja syvää vettä. Mökki on sen vähäisen lahden päässä aivan rannassa.” Tuuli alkoi heiketä, veneen kokan sihinä vaimeni, muttei loppunut. Oli aika nostaa spinaakkeri. ”Tehdään se tässä Meri Ihamon ja Pujon suojassa. Laske fokka, minä ojennan spinnun sinulle.” Työ kävi joutuisasti. Keulapurje laskettiin kannelle, muutama kiepaus nuoralla sen ympäri, nostin kiinni pallopurjeen purjerenkaaseen, jalustimien solmiminen paalusolmuilla molempiin alanurkkiin. ”Auta hiukan kulmista, minä nostan.” Kippari alkoi hilata spinnua ylös. Purje lepatti aluksi kasassa, mutta reipas auttaminen toisella jaluksella sai tuulen tarttumaan ja täyttämään spinnun kauniiseen vetoon. Haissa oli pieni keulapurje, sen vetovoima ei ollut läheskään valtavan spinaakkerin pinta-alaan verrattuna. Sihinä keulasta muuttui solinaksi. Vene valpastui ja kohensi kuin ryhtiään. Valkoiset purjeet herättivät ihastusta ohi ajavien veneiden miehistöissä. Kuului selvästi heidän kommettejaan heidän huutaessaan toisilleen moottorin melun yli. Aallot kantoivat äänettömästi etenevään veneeseen välillä aivan hupaisia kommentteja, purjesanasto kun oli heille yleensä aivan tuntematonta. Lapsuuden purjehduksilla Eeron ja vaimonsa Leenan ollessa mukana heillä oli tapana tervehtiä ohiajavia moottoreita heilutuksilla ja huudoilla: ”Olette rumia!” Leena selitti, etteivät he mitään kuulleet. Pikkupoikia se huvitti.

Pujo oli komea punagraniittinen pyöreä luoto, se jäi styyrpuuriin samoin kuin Laitakarit, Letonmaa ja manner taas paapuuriin. Päätettiin yöpyä suunnitelman mukaisesti saaren rantaan, siinä sijaitsi yksi mökki, se oli saaren avomeren puolella, eikä sitä näkynyt korkean kallion takaa. ”Minä lasken ankkurin kohta, otetaan spinnu alas, tuuli on niin heikko, että iso laskee kyllä tästäkin suunnasta.” Vene liukui vanhalla voimalla hitaasti kohti rantaa, Pekka soljutti ankkuritouvia sormien lävitse jarruttamatta, ranta oli aivan äärellä. Hän saattoi laskea touvin käsistään, kävellä rauhassa kannen yli kokkaan ottamaan vastaan jaloillaan kallioon tukien ja pysäyttää vauhdin. ”Käyn ensin kiinnittämässä keulan kallioon kiinni, katso sinä, ettei keula hakkaa.” Sopivaan kallionkoloon lyötiin suuri ja paksu naula, joka oli otettu talteen aikaisemmilta retkiltä. Siihen solmu, ja kippari palasi veneeseen. ”Kiristän nyt ankkurinarun sopivaksi, että pääsemme loikkaamaan maihin. Yöksi sitten löysään keulaa, ja vedän veneen hieman kauemmas.” Nousivat kävelemään ja katselemaan saarta. Katajia ja muutamia mäntyjä kasvoi keskemmällä saarta painanteen suojassa. Niiden toisella puolen oli mökki, edelleen näkymättömissä. Meri oli peilityyni, tuuli oli täysin laantunut, sääennuste lupasi samanlaista keliä seuraavallekin päivälle. Takaisin veneellä alkoivat iltatoimiin, tavarat veneeseen, pesu laidan yli kurottaen. Silloin paikalle asteli nuorehko pariskunta. ”Iltaa,” aloitti Pekka arvaten heidän olevan mökkiläisiä. ”Iltaa, me olemme iltakävelyllä.” ”Häiritsemmekö jos olemme tässä yötä, aamulla aikaiseen lähdemme?” ”Ei lainkaan, meillä on vaan tapana joka päivä kiertää saari, on mukava katsella ja ehkä joskus löytää jotain meren tuomaa. Me omistamme tämän koko saaren. Siksi täällä ei ole muita kuin me.” ”Onpa teillä komea paikka.” Jatkoivat vielä hetken jutustelua, veneilijät kömpivät nukkumaan pieneen ja matalaan kajuuttaan.

Merikalastusta v. 1982

Kalastusta merellä

Erävene osoittautui hyväksi ostokseksi. Se kantoi hyvin kuusikin miestä varusteineen, jos mukana oli neljä, niin kaikki saattoivat kalastaakin. Ari toi ystävänsä Matin Raumalle viikonlopuksi. Matti asui Hyrylässä, kuului paikalliseen metsästysseuraan ja oli innokas kalastaja. Hän teki itse uistimensa ja pilkkinsä, maalasi ja koristeli ne mieleisekseen. Tuusulanjärvi oli matala savipohjainen sameakin vesi, jossa kuitenkin kuhat viihtyivät. Kunnon kalastaja kierteli ympäri Suomea aina sesongin mukaan, keväällä aloitettiin tulvivissa joissa onkiminen, edettiin etelästä pohjoiseen, säyne oli himoittu saalis. Siitä edettiin aina syyskalaan saakka, siikoja myrskykalastuksessa Helsingin rannoilla ja saarissa. Heinäkuussa kuhaa verkoilla, syksyllä hirvenmetsästykseen, sitä ennen fasaanien ja sorsien ampumiseen, joskus kyyhkyjäkin koetettiin. Riistahoitotyöt päälle.

Ovikello soi. ”Terve, tultiin kalaan.” ”Morjens morjens, sisälle, olipa kiva kun tulit, ja Arikin mukana.” ”Joo, tultiin miehissä, meillä on nyt ilta aikaa, kun aamulla lähdetään merelle.” Tulivat sisälle, juotiin kahvit ja otettiin napanterit. ”Kyllä sinulla on täällä erikoista, tuo lamppukin. Tai eihän se lamppu ole vaan kruunu. Siinä poltetaan vain kynttilöitä, näkeekö niillä mitään?” Vartoos vähän, kun ilta tummuu, mä olen poistanut lamput valaistuksesta miltei kokonaan, tuolla katonrajassa kuvun alla on yksi, sellainen pikainen yleisvalo. Muuten täällä poltetaan kynttilöitä. Niitä on yleensä sellaiset 10-12 kappaletta, antavat kodikkaan valon. Tuossa seinällä on kynttilälampetit sohvan päällä, kumpaankin menee kaksi kynttilää.” ”No jo on, missäs telkkari on, katsellaanko sitäkin kynttilällä.?” ”Sitä laitetta ei meillä ole.” ”Ihanko totta?” ”Kyllä, minä en itse kerkiä sitä katselemaan kun opiskelen, ja meille kun tulee vieraita, niin me seurustelemme keskenämme.” Istuivat kerrostalon kuudennessa kerroksessa, ikkunoista näki kauas itään, länteen päin oli keskustan rakennuksia ja linja-autoasema. Pekka nosteli sohvan edessä olevalle pöydälle lasit, aluset niiden alle ja vodkapullon tuolin jalan viereen. Sopivat siivut kaadettiin lasiin, kukin sai lantrata halunsa mukaan. ”Kippis, kalaonnea ei saakaan toivottaa.” ”Minnes me mennään aamulla?” ”Minä ajattelin tuonne saariston avomeren puolelle, siellä on sellaiset salmet ja saarien välit, että sieltä pilkillä ahventa.” ”Näytäs merikortista, minä vähän katselen.” Pekka toi kortin, se levitettiin pöydälle ja kaikki kumartuivat sen puoleen. ”Tuossa kaupungin laiturissa on vene, Poroholman vieressä. Siitä lähdetään etenemään länttä kohti tästä, näiden saarien vieritse. Tullessa koetaan verkot, ne ovat täällä.”

Aamu oli sees ja kirpakka. Kadut olivat autioita aikaisten kulkijoiden ajella. Auto pysähtyi hietikolle laitureiden viereen. Nosteltiin eväät ja onget laiturille. ”Onhan sulla tässä näpsäkkä vene, mikäs moottori sulla siinä on?” ”Volvo diesel, kymmenen hevosvoimaa, kesä ajettu.” ”Se vie tätä venettä vielä pitkälle.” Astukaas veneeseen, Ari keulaan, Matti keskelle ja minä jään kippariksi. Liivit päälle ja mennään.” Avainta kääntämällä Volvo hyrähti ja kevyt putputus alkoi kuulua. ”Ari, keulaköysi irti.” Vene peruutti ulos toisten veneitten välistä, Pekka veti peräköyttä sisään, irrotti sen poijusta ja kasasi köyden tuhdon alle pois tieltä. Suunnattiin kokka ulos, satama jäi vasemmalle, Heinästä tavoitettiin ja Nurmesta. Reitti oli tuttu, merikorttia seurattiin, saaret lipuivat sivuitse. ”Tähän minä ajattelin ensimmäiseksi, tässä on sopivasti , karikko alla.” Matti pyysi saada kortin käteensä, katseli sitä ja tiirasi ympärilleen. ”Ajetaas vielä, tässä on liian matalaa. Mennään eteenpäin niin, että tämä salmi ja mereltä tuleva aukko ovat kohdakkoin. Siinä näyttää olevan vettäkin tarpeeksi.” ”Matti on kova poika näissä hommissa,” tuumi Ari hymyillen. Valittuun kohtaan osui hieman tuulen nostattamaa aallokkoa, vene köykki ankkurin varassa. Kilpailu alkoi. Pilkit uitettiin veteen, syvälle. Virtaus vei keveitä pilkkejä mukanaan. Arin ja Pekan oli vaihdettava raskaampiin saadakseen vieheen laskeutumaan tarpeeksi. Matti kiskaisi ensimmäisen ahvenen ylös. ”Kas tässä, aika peto, olisiko yli kaksisataa grammaa.” Puhuessaan hän jo irrotti kalan ja saman tien viehe oli taas pyynnissä ennen kuin toiset olivat saaneet omiaan veteen. Nykyttivät, hiljaa ja kovaa, lyhyitä ja pitkiä vetoja, aivan sama. Matti veti kalat. ”Tällaista se on aina Matin kanssa,” tuumi Ari, samassa hänelläkin tärppäsi. Tulos siltä paikalta oli kahdeksan vastaan neljä, Matti vastaan muut. ”Tämä paikka on tyhjä, mennään eteenpäin.” Ankkuri ylös, alkoi ajo kohti etelää. Saalista tuli hiljakseen, ämpäri oli puolillaan ahvenia. ”Tässä voisi kokeilla heitellä vähän, tuosta kaislikon reunasta voisi saada hauen.” Pilkit nostettiin vedestä, muilla ei heitto-onkea ollutkaan, Matti kasasi onkensa. ”Nyt hiljaa, anna veneen mennä tuulen myötä, Ari, voit hieman olla airoissa.” Vaihtoivat paikkaa, Ari tuli keskipenkille. Vapa heilui, siima viuhui, tarkat heitot haravoivat kaislikon reunaa veneen lipuessa Arin auttamana. ”No ei, eipä tässä ollut, heitän vielä.” Silloin pieni puikkari tarrasi kiinni. Se sai armon mennä kasvamaan. ”Mä lasken ankkurin, tässä on hyvä paikka, haluatteko syödä veneessä, vai menemmekö maihin?” ”Mennään maihin, on tukevampi istua.” ”Kattele sinä vähän pohjaa keulasta, minä päästän ankkuriköydestä hiljalleen, kait siitä pääsee.” Nousivat rantaan, kalliota ja kiviä. Aurinko paistoi siihen kalliolle, olivat vähäisessä salmessa, kahden saaren välissä. Kahvit juotiin termareista, valmiit voileivät upposivat, söivät kylläkseen. Matti ja Pekka kävivät kyljelleen lämpimälle kalliolle, torkkuivat siinä, haistoivat meren, levän ja tunsivat auringon, kuulivat lokit. Rannasta kuului huuto: ”Minä sain, mulla on kiinni iso!” Ari oli alkanut virvelöidä ja kohta oli hauki kiinni. menivät toiset siihen jännittämään saaliin saantia. Ari kelasi ja päästi siimaa, hiljalleen selkä alkoi näkyä kirkkaassa vedessä. ”Kävele ylemmäs maihin, minä otan siimasta kiinni.” Pekka tarrasi siimaan, alkoi vetää siitä kiihtyvällä voimalla, tasaisella vedolla, veden pinta rikkoutui, hauki sinkoutui kivikkoon. ”Katos, taitaa olla kaksi kiloinen,” Matti arvioi. ”On se ainakin kolme,” Tuumi Ari.

Kesä oli kulunut, opiskelu jatkui, syys eteni, veneet vähenivät laitureista. Ari ja Pekka jatkoivat kalastamista. Koettiin verkkoja, vedettiin uistinta. Vedet viilenivät, alkoi saada turskaa uistimella. Se oli äärimmäisen jännittävää. Tavallisesti turskaa sai vain juksaamalla syvänteistä, vanhan kansan haudoista. Niitä saattoi olla yhdellä kalastajalla tiedossa yli satakin, mistä hän elantonsa veti ylös. Ne olivat varjeltuja paikkoja. Syksyisin vähän pienemmät turskat tulivat matalampaan veteen. Ne kävivät hanakasti kiinni. Isku oli voimakas kuin pohjaan olisi jäänyt, hetken valtava rypistely ja sitten helposti antautuivat ylös. Kalastus himoitti niin, että luennoilta jäätiin pois. Se ei haitannut, pakkoa ei ollut, kyllä ne kirjoista ja muistiinpanoista selvitettiin. Aina siellä joitain istui niitä tekemässä. Sen sijaan jos oli poissa harjoituksista, ne oli korvattava. Pienessä riitteessä olivat lahdet, syvät vedet olivat vielä avoinna. Kunnes tuli pakkanen, ja yksinäinen vene killui jäihin jäätyneenä laiturissa. ”Voi perkele, tietenkin, mutta ei tässä hätää, katsotaas, joo näkyy olevan sellaista kolme-neljä senttiä vahvaa terästä, muutama kaveri apuun, ja kiskaistaan vene maalle jään päältä." Ari, Matti, Kapu, Ossi ja Pekka lähestyivät venettä kirves kourassa. ”Mä kopsuttelen ensin veneen irti, olkaa te muut vielä laiturilla.” Irroitus oli helppoa, jääkin kantoi iskijän. ”Nyt tulette tänne, levittäytykää vähän erilleen, kiskotaan näistä touveista, Ari ja Kapu olkaa te siellä laiturin päässä.” Ähellettiin, painoi se vene muutaman sata kiloa, nyt se oli saatava jään päälle. Perä kyllä nousi mukavasti, mutta sitten ahdisti. Köysillä vetäen ei jäästä saanut jaloilleen otetta, veneen laidasta nostaen jää helposti murtui. Ei auttanut, kaksi perän molemmin puolin, keulasta työntöä ja köyden kiristystä. Vene pulpahti kuin sorsa jään päälle. ”Oukkei, kovin työ on tehty, nyt vain tasapainoillaan köliraudan päällä paatti maihin. Urahdus vaan kuului, kun miehet saivat paatin liikkeelle. Vauhti nousi, joku otti jo juoksuaskeleitakin. ”Ptruu ptruu, rauhallisesti, ettei jää murru.” Ossi meni jään läpi vyötäisiään myöten, kiskaisi siitä itsensä jään päälle. Venettä vietiin vauhdilla, ettei sekin olisi pudonnut. Rantaan päästiin. ”Minä tästä lähdenkin, mulla on kotona, otan viskimoukun, etten vilustu.” ”Lähde vaan, menikö se vesi läpi asti?” ”Aivan märkä olen vyötäisiin saakka.”