Sabina, Totin ravintola Maarianhaminassa v. 1983

Eckerössä ja Maarianhaminassa

Kivinen, vaaleankeltainen kivirakennus läntisellä rannalla loistaa merelle linnana. Uljaana se piirtyi kävelijän eteen poikkeavana seudun muusta rakennuskannasta. Mukulakivinen tie johdatti sisäpihalle, sieltä ovesta oikealle kulkien tultiin vierasmajoitukseen. Mikko oli tämän paikan löytänyt Postilaitoksen kesämajoituksia tutkiessaan. Henkilökunnan omat majoittumiset olivat hyvin halvat. Huoneessa oli kerrossängyt, neljä henkeä nukkui siellä hyvin, ikkuna oli pihalle. Käytävän toisella puolella oli yhteinen keittiö, ja sen vasemmalla puolella oman sisäänkäynnin takana oli postin toimisto. Majoittumisen jälkeen lähdettiin kiertelemään autolla ja katselemaan ympäristöä. Punainen väri ja puu materiaalina oli kaikkialla. Aikoinaan maalaiset eivät saaneet edes maalata talojaan, niiden oli nökötettävä harmaina. Punainen väri oli varattu kaupunkien porvareiden puulinnojen väriksi. Ainoastaan kartanoilla saattoi olla varaa muunkin värin käyttöön. Sieltä se sitten tuli kaupunkeihin, keltainen väri. Rikkaita on aina matkittu, ja koetettu näyttää vaurautta naapureille, niin keltainen väri yleistyi. Nyt oli maalaisilla lupa käyttää muodista pois mennyttä punaväriä rakennuksiinsa. Punamultaa keiteltiin joka talossa, ruista oli itsellä, rautavihtrilliä ostettiin, ja öljy saatiin sillin liemestä. Tuo postirakennus rannalla oli pröystäilevän mahdin osoitus kahdellakin tavalla, kivenä ja värinä. Suomen Sota 1809 antoi meille yli sata vuotta kestäneen rauhan ajan, kaipuun komeaan hallintoon, mahdottoman määrän lainasanoja ja hillittömän himon vodkaan. Yritettiin olla kaikessa Ruotsia ja sen asukkaita parempia, riitti rahkeet tai ei. Vasta urheilu antoi meille mahdollisuuden pärjäämiseen.

Eckerön satama ja kylän ranta ovat perinteikkään tunnelmalliset. Kalamajoja, venetalaita, rantavajoja, kapeita teitä, kaikki hyvässä järjestyksessä ja maalissa. Punaisina valkoisine nurkkineen ja ikkunanpielineen ne nököttivät veden rajassa ikiaikaisina. Laiturit kiersivät majojen editse, pitempi laituri pisti merelle. Aallonmurtajaa ei pitkälti ollut, satama oli melko hyvässä suojassa länsituulilta. ”Täällä on välillä toripäiviä, juhannuksena tietysti komeat juhlat. Nyt ei arkena ole edes kalan myyntiä.” ”Sepä harmi, minä olisin kyllä kampelaa ostanut.” ”Mitäs kampelasta, minun tekisi mieleni turskaa. En ole sitä koskaan syönyt kuin livekalana. Äiti sitä aina jouluna laittoi.” Mikko muisteli tuota Pekan kauhua, sitä toivottoman pahaan hajua, mikä sen valmistuksesta lähti, uskomattoman urhoollista haukkapalaa, mikä oli suuhun laitettava. ”Ei saamari, paljon pahempaa en tiedäkään, no kyllä tuo Möllerin kalanmaksaöljy lusikasta paljaallaan oli vielä kaameampaa. Mahtaisiko siitä kidutuksesta saada oikeudessa mitään korvauksia? Koko kansan lapsilauma siihen pakotettiin 50-luvulla.” Mikkoa nauratti, hän ei ollut joutunut tuon Möllerin kohteeksi. ”Mistähän sekin oli valmistettu, väitettiin että valaan rasvasta, ainakin se oli pahasti eltaantunutta, hyi helvetti.” ”Kyllä ruotsalaiset vievät voiton tässäkin sodassa. Syövät sitä hapansilakkaansa, sursilliä. Siinä vasta jotain, kaasunaamari on oltava päässä sitä purkkia avattaessa, ottaako ne sitä pois edes syödessä, en tiedä.” ”Hulluja ovat ruotsalaiset.”

Päätettiin lähteä ravintola Sabinaan Maarianhaminaan illalla. Pekan ja Mikon serkku Totti sitä piti. Keittiömestarina taas toimi Totin veli Tapani. ”Onpa mukava nähdä niitä veijareita, tänne Ahvenanmaalle ei suomalainen juuri pääse asumaan, ovat siitä tiukkoja. On vielä osattava ruotsin kielikin, maata ei millään myydä.” ”Pääsivät veljet tänne, kun Totti osti työpaikan.” Pakkautuivat autoon iltapäivällä. Tarkoituksena oli kierrellä ja katsella, ensin mentäisi Ahvenanmaan korkeimmalle paikalle. Maisema erosi suomen mantereen ilmeestä. Männyt kasvoivat lyhyinä ja vantterina, lehtipuita oli paljon, tammikin kasvoi villinä. Saarnea, tuomea, koivua, katajia, pajuja ja sitten omenapuita. Suuret omenatarhat olivat ruokkineet ja antaneet varallisuutta jo vuosikymmenten ajan. Omenapuut olivat suorissa riveissä, satoja ja ehkä tuhansiakin suurimmissa tarhoissa. Metsäkauris niitä sitten verotti parhaansa mukaan, omenavarkaissa ei tainnut käydä kukaan. Koivikot olivat ihmeellisiä tursaita. Niitä oli aina vuosittain vesottu ja oksastettu lampaiden ravinnoksi. Tie kaarteli kallioiden väleissä, alkoi kohota, punagraniitti hehkui molemmin puolin heidän noustessa Getan vuorelle. Laella oli matkailijoille rakennus, sieltä sai muonituksen ja kahvia hampaaseen. Pohjoiseen avautui avomeri. Noustiin autosta ja käveltiin katsomaan maisemaa ja merta. ”Tästä näkee ainakin kolmekymmentä kilometriä, ehkä pidemmällekin. Huikea paikka.” ”Oi kuinka meri kiiltelee, katsokaa, miten pieniltä nuo veneet näyttävätkään.” ”Me kohta purjehdimme tuolla. Kun lähdemme, niin voisimme purjehtia ulkomerta pitkin suoraan Raumalle. Mennään kuitenkin mantereelle ensin ja sisäsaariston suojissa pohjoiseen, silloin meillä on enemmän katseltavaa.” ”Niin, ja on se suojaisempaa, jos tuuli nousee.” ”Toki, ja saa siellä aina rantauduttaessa ostaa tuoretta provianttia.”

Totti otti vieraat vastaan. ”Terve, onpa hauska nähdä, morjens, morjens.” ”Käykää sisälle, minä esittelen paikkoja.” Sabina oli aivan keskellä kaupunkia, viehättävä ravintola, paljon pöytiä ja suuri tanssilattia. Kävivät istumaan ja Totti alkoi esitellä ruokalistaa. ”Minä varsinaisesti avaan vasta huomenna, nyt on sellainen kenraali. Teidät saattoi hyvin ottaa tänne. Tulee sitten toinenkin seurue, pari pöydällistä, niin emme ole aivan yksin. Mietittiin ruokavaihtoehtoja, päädyttiin härän pihveihin. Keittiömestari Tapani tuli tervehtimään komeassa pystyssä valkoisessa kokin hatussaan. ”Hei, minä sitten valmistan sen, mitä te syötte. Toivottavasti se maistuu, tervetuloa.” ”Kiitos kiitos, mukava nähdä ja maistaa.” Totti laittoi vaimeaa musiikkia taustalle soimaan, toi pöytään juomia, vettä ja olutta. Naiset ottivat viiniä, Pekka vodkaa paukun. Ruoka tuli höyryävänä, liha punaisena, kastike ruskeana ja väkevänä. ”Hyvää ruokahalua!” Skoolasivat ja alkoivat nauttia. Totti ja Tapani katsoivat ja kyselivät. ”Aah, tämä on niin hyvää, pihvi juuri sellainen medium, hiukan raw:n suuntaan, kuin minä haluan. Kastike on aivan loistavaa, ja valkosipuliperunat, otetaas napsit.” Vahva ruoka, vahva snapsi, väkevä tunnelma kietoivat ruokailijat makujen sisään. Juttu kulki, Tapanikin ehti keittiöstään mukaan istumaan. Toinenkin seurue oli saapunut. Ohjaajiensa mukana iltaa viettämään tuli pari pöydällistä nuoria miehiä. He katselivat ja kuuntelivat tuosta ilakoivasta pöydästä kuuluvia turinoita. Harvoin he näin ravintolaan pääsivät. Totti oli heidät ottanut näin kenraali-iltana. Musiikki koveni hieman, alkoi tanssien aika. Mikko ja Pekka pyörähtivät lavalla naisineen. Kilpatanssiksihan se meni. Sitä pyörimistä, yhdessä ja erikseen. Tilaa oli, vauhti kohosi, taivutukset, käden ali meneminen, selän takaa, ja taas yhteen liimautuneina, pyöri, pyöri. Toisista pöydistä katsottiin kaihoisasti, taputettiin hurjasti kappaleen loputtua, naurettiin silmät ilosta tuikkien. Palattiin pöytään, otettiin napsu, heleijaa vaan. Pojat toisesta pöydästä nousivat epävarmoina, hieman horjuen, ei alkoholista. Astuivat tyttöjen eteen ja kumarsivat. ”Tottakait, sehän on mukavaa.” Miehet antoivat luvan pyörittää naisiaan. Nyt alkoi lavalla tapahtua, musiikin rytmi veti puoleensa, nuorukaiset ylittivät itsensä, koettivat väliin saada jokusen sanankin. Päät heiluivat tahdissa, pakkoliikkeet sulautuivat riemuun, he saivat tanssia ja tanssia, yhä uudelleen he hakivat, kaikki pääsivät osallisiksi itseilmaisusta, pöydissä naurettiin ja taputettiin. Voimakas hyvänolon tunne valtasi kaikki. ”Hienoa Totti, että otit heidät tänne meidän kanssamme, saivat varmasti ikimuistoisen illan, he pääsivät tasavertaisina ilman pilkkaa ja väheksyviä katseita osallistumaan yhteiseen riemuun.” ”Joo, hyvin tämä meni, minä arvasin, että te olette yhtä hulluja kuin toisetkin, tai sinustahan minä sen jo tiesinkin.”