Vene nimeltä Haahti v. 1983

Uusi vene, sen  varustaminen

Hai purjehti Timon kipparoimana Luvialle, eikä Pekka sitä enää nähnyt. Timokin myi sen, ja purjehti vastaan H veneellä muutamaa vuotta myöhemmin. Silloin kipparillakin oli allaan oma veneensä. Sitä oli jouduttu raahaamaan paikasta toiseen ja veistäjältä toiselle ennen kuin se valmistui. Ahvenanmaan kierron jälkeen syksyn koittaessa käytiin ties monettako kertaa Suodenniemellä katsomassa Askon touhuja. Oli miltei ylivoimaista katsoa, etteivät lupaukset ja suunnitelmat pitäneet paikkaansa, rahaakin oli mennyt, mikään ei auttanut. Ensimmäinen muotista tullut runko oli saanut kannen. Sitäkään ei keritty laminoida kiinni, ennen kuin vene nostettiin pihalle. Pekalle oli luvattu valmis vene toisesta valusta. Askon puhelin soi. ”Pekka täällä, terve. Minä tulen hakemaan sen ensimmäisen rungon nyt heti. Minulla on mukanani sellaiset isännät, että kyllä siirtyy.” Ei siihen ollut lisäämistä. Kuorma-auto oli ennalta tilattu, siinä oli sopiva nosturi. Harri, aina mukana kun tapahtui, oli lähtenyt katsomaan siirtoa. Autossa oli vielä Hannu ja Ari. Kuormuri ajoi perässä, tultiin veistämön pihaan. Miehet purkautuivat autosta, katselivat ja kiertelivät venettä, Pekka meni sisälle. Asko löytyi toimistosta ärtyneen näköisenä. ”Morjens, nyt se viedään, tuletko katsomaan vai jäätkö tänne?” ”Ei, minä, en minä tule.” Kuorma-auto ajettiin aivan veneen viereen, nostoliinat vedettiin veneen alta, varovainen nosto alkuun, kaikki kesti, olihan siinä pelkkä runko. Vene kiilattiin lavalle ja liinoilla vedettiin kiinni. Raumalla se vietiin Petäjäksen telakalle, sinne oli sovittu sille kuivanmaan paikka. Rauman keskuksesta purettiin vanha hirsitalo. Pekka kävi työmaalta ostamassa puutavaraa venepukin rakentamista varten. Hirsistä kehikko ja hirsistä sivutuet. Eihän niitä olisi niin vankasta tavarasta tarvinnut laittaa, sopivampaa ei vain ollut. Pukki oli valmiina, muutama säätö, siinä se seisoi, meren äärellä.

Yliopistolla Pekka kysyi apua Vaahtorannan Eholta. ”Terve, katsos, minulla on tällainen vene, jos sinulla on aikaa katsoa piirustuksia?” Eho oli heti kiinnostunut. ”Katsos vaan, yli kahdeksanmetrinen purjevene, mitäs sinä haluat?” ”Ajattelin sinulla olevan tietoa raumalaisista veneenveistäjistä. Minä antaisin tämän tehtäväksi purjehdusvalmiiksi asti.” Eho käveli puhelimeen, hän veivasi numeron ja alkoi puhua. Sellaista Rauman giält, ettei sitä oltu kuultukaan. Sen kuunteleminen hiveli korvaa, sen nousu ja lasku, lyhyet sanat. ”Tätilä”, sieltä kuului, ”sit määki.” Pekka sai yhteystiedot, toimi heti. Tätilän veljekset olivat ikänsä rakentaneet veneitä, puusta. Laminointikin kävi. MP veneitä tehtiin viiluista epoksilla liimaten, niitä veljekset puskivat useampia vuodessa. Lisäksi moottoriveneitä ja erilaisia korjauksia. ”Kyl mar se käy, koskas sen pit olla valmis?”  ”Nyt on syksy, ensi kesäksi, mahtaako sopia?” Kysyessään tiesi hyvin, että kaikilla oli sama tavoite, paat vesil ens kesäks. Tätilä lupasi, näytti samalla isossa hallissaan jo olevia veneitä. Pekka katseli ja mietti niiden valmistumista ennen omaa venettä. Veistämöllä kyllä tapahtui, veljekset saivat aikaan paljon, mutta oma vene pysyi ulkona. Kävi taas kerran katsomassa, kuinka yhtä venettä laitettiin, se ei ollut aikaisemmin veistämöllä. Taas kysyttäessä kiireistä parkaisi tuon uuden veneen omistaja, että minun veneeni kyllä tehdään ensin. Mistä niitä riittikin, puolivalmiita veneitä. Oli antanut Rytkösen Pekalle tehtävän, pitää silmällä hänen venettään ollessaan poissa. Takaisin tullessaan laiturilla tapasivat, Rytkönen sanoi Tätilän menneen konkurssiin. ”Voi perkele, ja minullakin on siellä vakuudeksi kaksi tonnia sisällä.” ”No, ei tämä ole ensimmäinen kerta Tätilöillä, jatkavat samassa paikassa samoilla vehkeillä eri nimellä.” Kippari oli kysellyt muitakin mahdollisia veistäjiä. Yksi oli Rauman vanhassa vesisäiliössä. Osmo Jäkkö siellä varusti moottorivenettä, oli käynyt Savonlinnassa veneenveistäjän ammattikoulun. Sisustaminen oli kyseessä tuohon moottoriveneeseen, mikä hallissa oli. Siitä pikkuhiljaa edettiin, lopulta sopimukseen päästiin. Pekka päätti hakea veneensä Tätilästä pois ja tuoda sen Osmolle. ”Pekka täällä terve, sinun työsi ei etene ollenkaan minun veneellä, et ole ottanut sitä edes sisälle vielä, ja alkaa olla jo talvi. Minä haen veneeni pois.” ”Ei sitä voi hakea, minulla on laki puolellani, käsityöläisen oikeus tekemäänsä työhön.” ”Et sinä mitään ole tehnyt, paatti makaa raatona pihalla.” Mennessään seuraavana päivänä veistämölle, huomasi hän veneen hävinneen ulkoa. Se oli siirretty yhdessä yössä sisälle. ”Terve, ei tämä käy, et sinä mitään ole vieläkään tehnyt, tämmöinen siirtely ei ole lain edellyttämää työtä.” ”Varmasti on, ja kahta tonnia et kuitenkaan saa takaisin.” ”Kyllä minä saan, parempi vaan antaa rahat ja vene hyvällä.” Ei antanut. Pekka marssi asianajajansa puheille. ”Hei, hoidakkos mulle tollasen homman, Tätilä koukkuilee ilman voimaa. Ei hän ole puolta tuntia veneeseen työtään laittanut.” ”Minä hoidan työn, älä mene sinne aikaisemmin, minä soitan sinulle.” Päivä meni, tai kaksi, asianajaja soitti: ”Terve, asia on selvä, hae veneesi ja kaksitonnisesi pois, Tätilä lupasi maksaa.” ”Kiitti, oliko hankaluuksia?” ”No ei paljoa, yritti ensin huutaa lankoja pitkin, mutta totteli selvää lakia.” ”Sitä minäkin, voimaa ei hällä ollut takanaan.”

Vene siirrettiin vesisäiliön vierelle. Pekka ja Osmo tekivät sopimuksen, vene kuntoon muuten kuin rikin osalta, sen kippari hankkisi itse. Työn tekisi Osmo, Pekka oli siinä sisällä 250 tunnilla, kaikkeen mihin  osoitettiin ja tarvittiin. Moottorivene meni ulos ja Haahti sisään. Ensimmäisenä laminoitiin laipiot paikoilleen runkoon, sitten kansi kiinni ja korjattiin hieman keulasaumaa sisäpuolelta ristiin kudotulla laminaatilla. Lasikuitutyöt olivat puuveneen veistäjälle ikävää työtä. Hartsi haisi, oli epäterveellistä hengittää, ja vaati aina työkalujen tarkan pesun asetonilla käytön jälkeen. Sisusta tehtiin mahongista, laipiot vanerista, kokopuu mahongista ja kansi sekä sitloora päällystettiin teakilla. Pekka oli illat telakalla, teki mitä osasi, Osmo neuvoi loppuja. Laipioiden sahaaminen mittauksen jälkeen mahonkivaneerista oli tarkkaa työtä, hirvitti oikein katsella kuinka Osmo otti käsillään mittaa kannen puoleisesta kaaresta. Hyvin se sopi paikoilleen. Mahdoton oli urakka. Puuta pilpottiin sirkkelillä, lankuista suuria määriä, käytettiin höylää, liimaa, ruuveja, lopulta lakkaa litratolkulla. Koko sisusta lakattiin useaan kertaan, silkinhohtoiseksi. Paapuurin puolelle tehtiin u-sohva, eteen iso taittopöytä, styrpuurin puolelle tuli pentry, veneen keittiö. Salongista keulaan päin paapuuriin wessa Porta Potilla, styrpuuriin komero sadevaatteille. Keulapiikkiin mahtui vielä hyvin nukkumaan kaksi aikuista, kyljet karneerattiin mahonkirimoilla, yläosaan molemmin puolin tuli laatikot. Salongin sohvan sai kahden maattavaksi vuoteeksi, vielä molemmissa laidoissa sitlooran alla oli pistopunkat. Näin veneeseen mahtui kuusi aikuista hyvin nukkumaan. Pentterissä oli kaksiliekkinen kaasuhella, jääboksi, tiskialtaat. Suunnistajalle oli styrpuurissa portaiden vieressä karttapöytä ja sen alla neljä vetolaatikkoa. Suunnistaja saattoi istua pistopunkan päässä. Karttapöytä oli taittuva.

Kannella oli kahden tehtävä työ. Ensin sirkelöitiin lankusta rimat, valtava määrä. Sitten aloitettiin rimojen asennus kanteen kiinni. Siinä täytyi olla kaksi, jotta saatiin taivutetuksi rimat kyljen kaartuvuuden mukaiseksi, toinen taivutti, toinen ruuvasi. Seisovan rikin vetotankojen päät oli laminoitu kannen läpi, ne täytyi kiertää. Keulaboksin kaksiosainen kansi täytyi erikseen taiteilla. Keulaan keskelle asetettiin leveämpi lankku, jonka kylkiin tehtyihin koloihin rimojen päät kauniisti asettuivat. Ruuvattiin käsin, pallopäisellä ruuvimeisselillä. Näin ei kämmenet puhjenneet, pallo kiersi toiseen suuntaan vapaasti. Lopuksi vielä istumalaatikon teak. Se sujui jo helpommin, rimat olivat lyhyitä, reunarimat sahattiin jiiriin. Istumalaatikon päällä oli kannet alla oleviin laatikoihin, niihinkin tuli jiirisahaus. Oi, miten kauniina kansi olikaan, ruuvejä pitkälti toista tuhatta. Sitten se purettiin. Jokainen ruuvi irti, jokainen rima irti. Ne täytyi merkitä. Nyt voitiin kansi puhdistaa puun ja lasikuidun purusta. ”Tässä on aineet, joista on sekoitettava musta massa, mikä tulee rimojen saumoihin, ohjeissa on 15 minuuttia sekoitusta, se on sun työ.” Osmo kaatoi aineet isoon astiaan, Pekka alkoi sekoittaa. Aine oli aika litkua ensin, mutta alkoi sakeutua sekoituksen kuluessa. Lopulta keppiä oli hankalaa heiluttaa, 15 minuuttia tuli täyteen. Puhdistuksen jälkeen rimat oli taas ruuvattu käsin kiinni, toistatuhatta ruuvia. Jokainen ruuvin kanta oli upotettu, niihin lyötiin teak-tapit. Niitä Pekka porakoneella teki hukkalankun pätkistä. Sen jälkeen taltalla varovasti lyötiin jokainen tappi irti riman tasalta. Osmo oli niin tarkka, että käski asettaa jokaisen tapin syyt samaan suuntaan riman kanssa. Kansi hohti komeana, vaaleana, nyt sen päälle Osmo alkoi vetää sauma-ainetta. Voi helvetti, kuinka se sotki. Kaikki, mihin lasta osui tahriintui mustaksi. Rimat oli ruuvattu parin millin saumalla toisiinsa, tökötti oli tarkasti lastalla levitettävä ja painettava jokaiseen saumaan pohjaan saakka. Rumempaa venettä ei olisikaan, kuin miltä Haahti nyt näytti. Tullessaan seuraavalla kerralla telakalle haistoi Pekka teakin purun tuoksun, kipaistessaan rappuja ylös silmissä hohti uusi, entistä kauniimpi kansi. Vaalea teakki ja mustat saumat sopivat hyvin toisiinsa, Osmon työ oli taiturillista. Hän oli hionut mustan pois ja tasoittanut koko kannen. ”Katsos vaan, kylläpä on hieno, millä tämän saa pysymään tällaisena, öljyänkö minä sen?” ”Ei purjeveneen kantta voi öljytä, siitä tulee liukas. Kansi aikanaan harmaantuu, sitä hoidetaan harjaamalla vedellä.” ”Niinpä tietysti, olen vaan katsellut kuvia, missä kansi näyttää aivan lakatulta, mutta ne kyllä olivat moottoriveneitä.” ”Kuules, kohta on aika hankkia köli ja asentaa se veneen alle, mitäs oli ajatellut?” ”Sinulla on varmaan valimo mielessäsi, lyijyköli jää nyt hankkimatta, ei minulla ole lyijyä. Tulee liian kallis ostettava, tehdään valuraudasta.” ”Tampereen valimo kyllä suorittaa valamisen, minä olen jo tehnyt mittapiirustuksen.”

Yliopistolla oli menossa musiikin opiskelu, luennoimaan tuli Rauman musiikkielämän Elmo. Takatukka ja vooki otsalla hän puhui niin innostavasti, että hänen luennoilleen tultiin suurin joukoin. Pekka oli hänen kanssaan jutellut viulusta. Se oli hänellä edelleen mukana, ei kuitenkaan sama, millä hän oli opettelun aloittanut Ullan kanssa -74. Alkeisviulu vaihtui parempaan, sitä oli käytetty viulunrakentajalla Helsingissä. Hän oli sitä hieman trimmannut, purkanut ja koonnut. Hänen mielestään se oli käsin tehty. Silloin sen arvo nousi, tehtaalaisena se oli ostettu. Nyt oli aika vaihtaa viulu köliksi. Luennoitsijalla oli tuttu kauppias, jonka tytär tarvitsi paremman viulun, oli joulu tulossa, ja se lahja oli jo luvattu. Elmo oli viulua kokeillut viikon, ja suositti sitä. ”Soita sitten itse ostajalle, tässä on nimi ja numero.” ”Terve, sinä olet ostamassa viulua.” ”Kyllä siitä oli puhetta, olen sen jo luvannut hankkia, mitäs se maksaa?” ”Tämä on hyvä käsin tehty viulu, sen hinta on kolme ja puoli tuhatta markkaa.” ”Älä, ei se niin kallis, mitä se sellainen hinta, en saa enää jouluksi mistään viulua, lasketko yhtään.” Kauppias parka lateli kaikki valtit Pekan käteen, hinta ei pudonnut. Köli tuli Tampereelta, sen hinta oli kolme ja puoli tuhatta.