Haahti veteen v. 1984

Vene vesille Haahti ui

Tuhat hoidettavaa asiaa, tuhat hoidettuna. Osmo oli lainannut ison vinssin, jolla aloitettiin veneen veto ulos vesisäiliön pariovista. Vinssi kiinni puuhun pihan perällä, pitkä terästanko kiinni vinssiin ja nytkyttely alkoi. Ensin kiristyi vaijeri, sitten nytkähti vene pukkeineen, liikkui kynnykselle saakka, ja pysähtyi. Kynnys oli liian korkealla, se oli kaivettava pois tieltä. Betoni laittoi vastaan, mutta taipui lopulta. Vinssaus eteni kunnes Haahti oli kokonaan ulkona. Siellä sitä odotti jo nosturiauto, hetken ähellystä ja vene nousi lavalle. Matka merelle alkoi. Satamassa Osmo piti ohjat käsissään, antoi komentoja ja valvoi veneen kulkua veden päälle. Pekka piti keulan puoleisesta köydestä kiinni estäen veneen heijaamisen, Osmo valvoi peräköyttä. ”Laske nyt veteen saakka, mutta pysäytä, kun käsken.” Nosturia hoitava mies liikautteli muutamaa vipua, ja valkokylkinen pullukka alkoi aleta, köli otti veteen. ”Vielä vaan, että menevät läpiviennit veden alle, siihen seis, no nyt. Minä menen tarkastamaan sisältä, että paatti pysyy kuivana.” Kuului vain suhahdus ja kolahdus, Osmo oli veneen uumenissa, nosteli luukkuja, katsoi komeroihin, kurkkasi moottoritilaan. ”Kaikki kunnossa, laske veteen!” Siinä se oli, monen vuoden hillitön työ, uskomattoman kauniina kipparin mielestä. Hän nousi sitlooraan, käynnisti Volvon uuden dieselin, vähäinen kaukainen putputus kuului veden alkaessa rytmikkäästi roiskua pakoputkesta. ”Tulkaa mukaan, ajamme maston nostopaikalle.” Apurit loikkasivat varovasti kannelle, kengissä ei saanut olla hiekka tai kiviä, eikä niissä saanut olla mustaa pohjaa. Juuri hiottu teakkansi ei kärsinyt runnomista, musta jalkine olisi jättänyt mustat viirut kanteen ja myös sisätiloihin. Masto laskettiin myös kannelle väliaikaisten tukien varaan, sen vaijerit ja nostimet oli kiinnitetty siihen köysillä, etteivät ne valtoimenaan heiluessaan olisi aiheuttanut vahinkoa. Nostopaikalla oli eteenpäin nojaava korkea puomi ja siinä jalustassa vinssi. Osmo toimi mestarina, Pekan edellisestä maston nostosta oli kaksikymmentä vuotta. Silloin puumasto laskettiin kannen aukon läpi veneen kölin päällä olevaan mastonjalkaan. Haahdin masto tuettiin kannelle. ”Takavantit kiinni, sitten etuvantti, ei tarvii olla tiukassa, masto on vielä nosturin varassa.” Apurit kävivät kiinnittämässä vanttiruuvit, kävivät sitten sivuvanttien kiinnitykseen. Maston seisomista tarkkailtiin, keulasta perään katsottaessa sen oli oltava aivan suorassa, taaksepäin sitä kallistettiin hieman. Purjeet nostettiin mukaan, Pekka katsoi merikortista reittiä sataman halki. ”Tuossa on karimerkki, sen ympärillä on vapaata vettä, minä ohjaan tästä näin.” Osmokin katseli suunnitelmaa, moottori kävi tyhjäkäynnillä. Tuulta ei juuri ollut, satamassa oli kyllä liikennettä. Aivan karimerkin tasalla, tarpeeksi kaukana kuitenkin, luuli Pekka, vene karahti kiville ja pysähtyi. ”No helvetti näiden raumalaisten merkintöjä, tässä piti olla selvää vettä.” Kaikki hieman säikähtivät, moottori sammutettiin ja alettiin tutkailla irtipääsyä. Keikuttivat venettä sivuttain, koettivat tavoittaa pohjaa airolla, roikkuivat ja kiroilivat. Ainoa tulos oli se, että Osmon lompakko putosi takataskusta mereen. ”Se on saatava takaisin, minulla kun sattui olemaan siellä rahaakin, ja kaikki kortit.” Viereen ajoi avoveneen kuljettaja. ”Ette ole ensimmäiset tähän ajaneet, on tässä katkottu mastojakin. Minä koetan vetää teitä irti.” Eihän se onnistunut. Osmo pyysi miestä viemään hänet rantaan, menisi hakemaan sukeltajaa apuun lompakon hakuun. Vene jäi paikoilleen odottamaan.

Ennen kannen laminointia kiinni oli moottori saatava paikoilleen. Kyllähän se olisi ollut mahdollista oviaukosta myöhemminkin, mutta kovin hankalaa. Rytkösen Pekalla oli sopiva moottori. Hän piti sitä hieman isonakin pieneen veneeseen, se oli 23 hv diesel Volvo. Siitä tehtiin kaupat, käyttämätön kun oli. Kippari olikin jo ajatellut, ettei hänen veneeseensä laiteta pientä 5 hv kahvimyllyä, vaikka sellaiset kaikissa uusissa veneissä olivatkin. Kyllähän sillä tyynessä pääsi etenemään, mutta kuinka kävisi tuulessa ja myrskyssä. Pekka muisti tapauksen, jolloin Raumalta lähti eskaaderi veneitä purjehtimaan Ruotsiin. Ennen perille pääsyä tuuli nostatti viiden metrin korkuiset aallot, veneitä kaatui, mastoja katkesi, ajautui rantaan, yksi mies hukkui. Niissä oloissa ei veneiden myllyillä tehnyt mitään. Keulaa ei edes saanut tuuleen hirmuaaltojen ja tuulen yli. Kippari kysyi monttööriltä, joka oli tehnyt sähköt jo Eräveneeseen, josko hän tekisi myös tämän koneasennuksen sähkötyöt. Tekihän hän, omassa aikataulussaan, mutta perusteellisesti ja hyvin. Vain yksi aivan pieni moka tuli. Se selvisi Hangossa. Helsingin venemessuilta Pekka yhytti maston ja rikin tekijän. Veneen rikipiirustukset olivat mukana, kauppaa neuvoteltiin valmiiksi, varmistettiin puhelimessa. Postista alkoi tulla tavaroita, ensin puomi. Se haettiin ja sijoitettiin Sorkantielle asuntoon odottamaan. Kun masto saapui, se oli sijoitettava vesisäiliöön veneen vierelle. Hyvin mitat pitivät, melkein. Keulavanttia jouduttiin jatkamaan. Uusi olisi ollut kallis, Pekka hitsasi koululla vanttiruuvin päähän lisäsakkelin. Se siinä palveli kaikki purjehdukset ja karilleajot repeämättä.

Osmo saapui sukeltajan veneellä. Nopeasti varustus kuntoon, sukellus ja saman tien ponkaisu pintaan lompakko kädessä. ”Minä kiskaisen vielä teidät irti, kiinnitä köysi perään niin että se kestää. Hyvä, ja sitten kaikki seisomaan perälaidalle ja kurottamaan vielä ulos.” Pruut pruut, prääh. Haahti ui taas vapaassa vedessä. Kiitokset, käden heilautukset, matka jatkui satamasta ulos. ”Kokeillaanko purjeita?” ”Tietenkin, minä nostan kokan tuuleen.” Ensimmäistä kertaa Haahti sai siipensä. Tuuli ei ollut kummoinen, mutta purjeet täyttyivät, katseltiin mastoa, vanttien kireyttä, säädettiin niitä, tarkkailtiin muutoksia takavanttia kiristämällä. Siihen oli rikattu ns. kukonjalka. Toisen puolen vantti oli kiinteä, toiseen oli asennettu talja. Sitä kiristämällä saatiin mastoa hieman taipumaan taaksepäin huipustaan. Se taas vaikutti purjeen pulleuteen ja siten veneen kulkuun. Karilleajo harmitti, tyytyväisyys alkoi kuitenkin nousta, kippari oli pinnassa, ohjasi menoa, gastit säätivät purjeita. Satamasta lähestyi purjevene. Pekka ei sitä vielä tuntenut, heilauttivat tervehdyksen. Toinen vene tunnisti heti uuden veneen, kääntyi ja alkoi purjehtia Haahtia kiinni. ”Nyt kaikki hiljaa, asettukaa vastalaidalle istumaan, minä hoidan fokkaa.” Vähäinen tuuli kallisti hieman venettä, lisäpaino laidalla auttoi hieman. Vieras vene lähestyi, sen kuuli keulan kohinasta. kippari asettui alalaidalle, irrotti genuan, ison keulapurjeen jaluksen vinssistä, piti kiinni jaluksesta laidan ulkopuolella niin pitkällä kuin ylettyi. Kohina takana alkoi vaimentua. Vieras vene tajusi jäävänsä jälkeen, käänsi keulansa takaisin alkuperäiseen suuntaan. Tuo jaluksen kädessä pitäminen käänsi keulapurjetta ulommas, niin että siihen pääsi enemmän tuulta isopurjeen takaa. ”Joko saa puhua?” ”Kyllä, mutta ei kiljua, purjevene etenee ääneti.” ”Olet sinä aika poika pinnassa,” tuumi Osmo.