Purjein Ahvenanmaalle
Edessä oli useita reimareita. Väylä oli kapea, ja sen
molemmin puolin tyrskyivät aallot kareihin. Itä, länsi, niiden välistä,
pohjoinen, sen edestä, käännös kapeikon keskeltä etelään, itä ja Rihtniemi jäi
ensimmäistä kertaa taakse Pekan kipparoidessa Hai venettään gastin kanssa.
Tuuli painoi mukavasti lanteelle, saattoi ajaa pitkän legin, matkan, samoilla
purjeiden asetuksilla. Ainoastaan maininkien vähäinen aaltoilu aiheutti pieniä
korjauksia pinnaan. Kesä oli avautunut kauneimmilleen, muutamat pilvet eivät
kauaa varjostaneet, veneessä oli suloisen lämmintä. ”Tästä matka oikeasti
alkaa, etelään mennään, nyt voisimme vaikka juoda kahvit ja haukata vähän.”
Gasti ryntäsi kajuuttaan polvilleen, ei siellä suorana mahtunut seisomaan. Pienellä
kaksiliekkisellä Primus keittimellä vesi kiehahti äkisti. Vielä leivän
leikkaaminen ja juustonviipaleet päälle, kahvi oli valmista. Pannu jätettiin
sammutetun keittimen päälle, sen päällä oli kattilanpitimet astian paikoillaan
pysymiseksi. Keitin oli kardaani ripustettu, se keikkui kahteen suuntaan veneen
liikkeitten mukaan, joten kovemmassakin kelissä oli ruoan laitto mahdollista.
Pinna sidottiin kiinni, kiepautus nuoraa sen ympäri ja sitten sen molemmat
päät kiinni knaapeihin laidoilla. Kevyessä tuulessa peräsin hieman painalsi
maininkien vyöryessä matalana veneen ohi. Pinnan nuora vaimensi tätä liikettä,
joten molemmat saattoivat keskittyä kuppeihinsa ja juomiseen. ”Oikeasti meidän
pitäisi nyt korkata pullo matkan alkamisen kunniaksi, mutta säästetään se
iltaan. Minä olen katsellut meille satamapaikan tästä kapeikosta tuon saaren
rannasta. Siinä on syvää vettä, niin pääsemme kokasta maihin helposti.”
Katselivat merikortista suunniteltua paikkaa. Purjehdus oli kuivilla jo
tehty, reitti oli käyty läpi alusta loppuun, päivämatkat oli arvioitu,
yöpymispaikat valittu ja saapumisaika Maarianhaminaan oli tiedossa sekä heillä
että vastaanottajilla. Reila jäi sivulle ja lipui taakse. Siellä harjoitettiin
rannikkotykistön ammuntoja. Pyhämaalle vievä reitti erkani heti Reilan jälkeen.
Siellä Pekka oli usein käynyt Waseniusten kesämökillä Ollin kanssa. ”Olisi nytkin
mukava poiketa, siellä on kylärannassa kunnon laituri ja syvää vettä. Mökki on
sen vähäisen lahden päässä aivan rannassa.” Tuuli alkoi heiketä, veneen kokan
sihinä vaimeni, muttei loppunut. Oli aika nostaa spinaakkeri. ”Tehdään se tässä
Meri Ihamon ja Pujon suojassa. Laske fokka, minä ojennan spinnun sinulle.” Työ
kävi joutuisasti. Keulapurje laskettiin kannelle, muutama kiepaus nuoralla
sen ympäri, nostin kiinni pallopurjeen purjerenkaaseen, jalustimien solmiminen
paalusolmuilla molempiin alanurkkiin. ”Auta hiukan kulmista, minä nostan.”
Kippari alkoi hilata spinnua ylös. Purje lepatti aluksi kasassa, mutta reipas
auttaminen toisella jaluksella sai tuulen tarttumaan ja täyttämään spinnun
kauniiseen vetoon. Haissa oli pieni keulapurje, sen vetovoima ei ollut
läheskään valtavan spinaakkerin pinta-alaan verrattuna. Sihinä keulasta muuttui
solinaksi. Vene valpastui ja kohensi kuin ryhtiään. Valkoiset purjeet
herättivät ihastusta ohi ajavien veneiden miehistöissä. Kuului selvästi heidän
kommettejaan heidän huutaessaan toisilleen moottorin melun yli. Aallot
kantoivat äänettömästi etenevään veneeseen välillä aivan hupaisia kommentteja,
purjesanasto kun oli heille yleensä aivan tuntematonta. Lapsuuden
purjehduksilla Eeron ja vaimonsa Leenan ollessa mukana heillä oli tapana
tervehtiä ohiajavia moottoreita heilutuksilla ja huudoilla: ”Olette rumia!”
Leena selitti, etteivät he mitään kuulleet. Pikkupoikia se huvitti.
Pujo oli komea punagraniittinen pyöreä luoto, se jäi
styyrpuuriin samoin kuin Laitakarit, Letonmaa ja manner taas paapuuriin.
Päätettiin yöpyä suunnitelman mukaisesti saaren rantaan, siinä sijaitsi yksi
mökki, se oli saaren avomeren puolella, eikä sitä näkynyt korkean kallion
takaa. ”Minä lasken ankkurin kohta, otetaan spinnu alas, tuuli on niin heikko,
että iso laskee kyllä tästäkin suunnasta.” Vene liukui vanhalla voimalla
hitaasti kohti rantaa, Pekka soljutti ankkuritouvia sormien lävitse
jarruttamatta, ranta oli aivan äärellä. Hän saattoi laskea touvin käsistään,
kävellä rauhassa kannen yli kokkaan ottamaan vastaan jaloillaan kallioon tukien
ja pysäyttää vauhdin. ”Käyn ensin kiinnittämässä keulan kallioon kiinni, katso
sinä, ettei keula hakkaa.” Sopivaan kallionkoloon lyötiin suuri ja paksu naula,
joka oli otettu talteen aikaisemmilta retkiltä. Siihen solmu, ja kippari palasi veneeseen. ”Kiristän
nyt ankkurinarun sopivaksi, että pääsemme loikkaamaan maihin. Yöksi sitten
löysään keulaa, ja vedän veneen hieman kauemmas.” Nousivat kävelemään ja
katselemaan saarta. Katajia ja muutamia mäntyjä kasvoi keskemmällä saarta
painanteen suojassa. Niiden toisella puolen oli mökki, edelleen näkymättömissä.
Meri oli peilityyni, tuuli oli täysin laantunut, sääennuste lupasi samanlaista
keliä seuraavallekin päivälle. Takaisin veneellä alkoivat iltatoimiin, tavarat
veneeseen, pesu laidan yli kurottaen. Silloin paikalle asteli nuorehko
pariskunta. ”Iltaa,” aloitti Pekka arvaten heidän olevan mökkiläisiä. ”Iltaa,
me olemme iltakävelyllä.” ”Häiritsemmekö jos olemme tässä yötä, aamulla
aikaiseen lähdemme?” ”Ei lainkaan, meillä on vaan tapana joka päivä kiertää
saari, on mukava katsella ja ehkä joskus löytää jotain meren tuomaa. Me
omistamme tämän koko saaren. Siksi täällä ei ole muita kuin me.” ”Onpa teillä
komea paikka.” Jatkoivat vielä hetken jutustelua, veneilijät kömpivät nukkumaan
pieneen ja matalaan kajuuttaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti