Maarianhaminassa v. 1983

Maarianhaminaan

Elonpiiri pieneni, loputon tuuli ajoi meren liikkeeseen. Oli vain seuraava aalto, miten maininki sitä keikutti, miten vene sen selvitti. Tiukat purjeet, maston korkeus, kapea vene, ei muuta. Loputon keinahtelu, maailma ei muuttunut. Kapeana viiruna saaret näkyivät aallon harjalta, häipyivät taas, ja siinä se oli reitti kahden saaren välistä, Kihti oli voitettu. Tuuli puuskahteli kallioiden väleistä, vene painui kyljelleen, vesi huuhtoi jo kantta, meno kiihtyi, vene oikeni hieman kallistuakseen seuraavan kallion takana. Vastaan purjehti heiluttavia veneilijöitä, puolet lipuista oli ruotsalaisia, jokunen ahvenanmaalainen, hejssan heijssan, trevligt resa! Kaikki eteen tuleva oli uutta, vain purjehtiminen säilyi. Aurinko alkoi painua saarten väleihin, valo riitti vielä tunteja. Lopulta, aivan mantereen jo näkyessä täytyi sytyttää purjehdusvalot, keulassa, perässä ja mastossa. ”Tuolla on satamapaikka, aivan eteläpäässä Lemlandia, siellä on yöpymispaikkamme, kunhan sinne vaan osutaan.” Mantere alkoi häipyä illan tummuuteen, joku harva valo välkkyi, oli pakko laskea purjeet ja kiskasta peräprutku, veneen perään kiikutettu ja kiinnitetty, haisevaan käyntiinsä. ”Nyt mennään varovasti, taitaa olla kylänranta, kun ei ole virallisia valoja missään.” Molemmat tähystivät silmät viivana merta edessä. Ei siitä mitään selvää saanut ennen kuin aivan veneen keulassa. Rannan harva valopiste ohjasi suuntaa. Laituria suojasi mereltä aallonmurtaja, se näkyi vasta aivan aukon kohdalla. Nyt tuli esiin valaistu laituri ja veneet siellä. Kiinnittyminen oli helppoa, nopeat iltatoimet, heti nukkumaan.

Timon kysyttyä Pekkaa kimppaan alkoi Eräveneen myynti. Ilmoitus poiki ostoporukan, isä, poikia ja oliko isoisäkin siinä touhuamassa. Vene oli kunnossa, moottori uusi, puutyöt ensiluokkaiset, varusteet runsaat. Sovittiin uudesta tapaamisesta, raha ei vielä liikkunut. Puhelin soi, ostajat alkoivat vänkyttää, oli sellaista ja ei ollut tällaista, Pekka hermostui, muttei sanonut mitään. Soitto Mikolle, haluaisiko hän veneen Saimaalle. Ei käynyt sinne, uusi yhteydenotto toiseen ostajaan, vaikutti hyvältä. Ensimmäinen ostaja saapui innokkaana, olivat jo ostaneet erilaisia varusteitakin, aikoivat vielä valittaa jostakin. Kutsuttiin sisälle, pyydettiin istumaan. Pekka ilmoitti, ettei hän myy venettä heille. ”Mitä, me olemme ostaneet jo varusteita, mihin me niiden kanssa, mihin me ne panemme, ei näin voi tehdä.” ”Minä teen niin kuin haluan ja myyn omaisuuttani kenelle haluan. Ei meillä ollut mitään sopimusta, eikä raha ole vaihtanut omistajaa.” Ei viitsinyt sanoa, että voisivat työntää varusteensa …seensä. Mitäs vänkyttivät selvässä asiassa. Uusi ostaja sai hyvän veneen sopuhintaan.

Ruotsinlaivat seilasivat redillä, kohtasivat toisensa, menivät toinen sisään, toinen ulos, pienemmät veneet siinä välissä, myös Hai. ”Meidän laituripaikkamme on tuolla purjelaivan takana, lähes lahden perällä, siellä näkyy mastomeri ja kymmeniä veneitä.” Sigyn, vanha vehnäklipperi, oli saanut viimeisen paikkansa oikeasta paikasta. Ahvenanmaalla oli ollut maailman suurin purjelaivojen laivasto vuosisadan alkuvuosikymmeninä. Merikapteenin valtakirjan suorittaminen vaati purjelaivakokemusta, eikä sitä saanut mistään muualta. Mikko ja Hanna heiluttelivat Mikan kanssa laiturilla. ”Hyvinkö te pääsitte, tervetuloa, oliko hyvä matka?” Halattiin ja juteltiin, päätettiin käydä vain syömässä ja sitten takaisin merelle Mikko ja pikku Mika mukana. Gasti ajoi auton takaisin Eckeröön Hannan ja pikku Tiinan kanssa. Lähtö kuvattiin kaitafilmille, kuinka Hai luovi muutamaan otteeseen satama-altaassa, ennen kuin se suuntasi kulkunsa merelle. Mainingit ottivat keikutukseensa, kierrettiin länteen manner koko ajan oikealla. Mika nukahti kuin kehtoon, heräsi Eckerön kyläsatamaan tultaessa. Komea postitalo otti tulijat huomaansa.