Naantaliin ja länttä kohden v. 1983

Naantali ja insinööri Pettersson

Teersalon satama jäi taakse, Hai eteni sisäväylää. Oltiin sisäsaaristossa, väylä oli kapea ja mutkikas. Leppoisat rannat ruokoineen, jotka välillä peittivät laajoja vesialueita, välillä kallioiksi muuttuen, vaihtelivat eloisasti. Mökkejä ja huviloita saunoineen oli joka paikassa, mihin vaan oli mahdollista rakentaa. Veneitä, erimuotoisia ja erikokoisia ajeli väylää ylös ja alas, kaikista niistä tervehdittiin, kyydissä ihmiset olivat kuin Välimereltä tulleita, hymyileviä, aurinkoisia, juttelevia. Suomalaisten metamorfoosi oli täydellisimmillään kesäisin. Talvella bussissa tai ratikassa, kassajonossa tai teatterin lämpiössä jokainen muuttui toisensa mahdolliseksi viholliseksi, jolle ei puhuttu saati tervehditty.

 Merimasku ja lossi olivat edessä. ”Topataan tuonne rantaan, siellä on jo veneitä, taitaa olla kylän satama.” ”Poiketaan vaan, kato, siellä on kauppakin.” Hai kiinnitettiin perästä ja keulasta, miehistö poistui ensin rannan kuppilaan syömään. Ikkunasta näkyi väylälle ja lossille. Muutama muukin purjehtija oli valinnut sisäväylän, jokunen pysähtyi tässäkin tankkaamaan provianttia tai polttoainetta. Myyntipiste oli kaupan pihassa, siitä oli lyhyt matka laiturille ja veneeseen. Lossitien toisella puolella aivan rannan kivillä lämpeni sauna. Kippari katseli alastomien uijien polskimista ja edes takaisin menoa saunaan. Heitä ei lainkaan haitannut lossiliikenne tai autoilijat, jotka odottivat vuoroaan rannassa. Hai oli tankattu, purjehtijat samoin. Köydet irti, purjeet ylös ja matkaan. Lossi näytti olevan tulossa mantereelle, purjeissa oli liikaa vetoa. Kippari hellitti ison jalusta, näin veneen vauhti hiljeni, ei kokonaan loppunut. Lossi kiskoi itseään vaijereitten avulla yli virran, etupuolella vaijerit nousivat kohti veden pintaa ja aivan lossin edessä ne näkyivätkin muutaman metrin matkalta. ”Meidän on odotettava lossin menoa, etupuolelta ei saa mennä.” ”Miksei, olisihan siinä tilaa?” ”On kyllä, mutta voi siinä olla vaijerikin, lossin takana se taas nopeasti putoaa syvälle.” Jaluksen kiristys, purje täyttyi tuulesta, vene keinahti kyljelleen ja kiiruhti eteenpäin. Lossin moottori päästi voimakkaan äänen ohi mennessään, keulan leveä palle nostatti kuohuja kohisemaan, Hai puikahti ääneti sen taitse. Edessä tuli näkyviin kapenevan väylän vähäinen sola, molemmin puolin laajat ruovikot monisatametrisine kasvustoineen. Kaita oli pitkä kapea saari aivan aukon päässä, sen pohjoispuolelta mentiin, nyt alkoi Naantali näkyä. Tässä oli väylien risteys, etelään Luonnonmaan sivuitse johti syväväylä kohti Paraista, ja Luonnonmaan eteläkärjestä kohti Turkua. Itäinen väylä ohjasi Naantaliin. Luonnonmaan pohjoiskärjessä hieman rannan yläpuolella oli taas sauna. Siitä johti laituri mereen, päässä oli kohtisuorat rappuset käsikaiteineen. Kippari otti suunnan aivan laiturin editse, jossa täytyisi tehdä käännös paapuuriin. Silloin saunasta laskeutui alaston nainen, asteli ylväästi laituria myöten veteen, ja nousi rappusille aivan veneen edessä, ja käveli taakseen katsomatta takaisin saunaan. ”On tämä toista kuin katsella toppapukuja joulukuussa ja hikoilla kaupoissa.” Gasti hymähti.

Sataman edustalla oli vilskettä, kippari kiikaroi vieraslaiturille, olisiko siellä vapaita paikkoja. Huviveneistä ei tarvinnut välittää, ne antoivat kauniisti tilaa, jokunen jollapurjehtija harjoitteli sivummalla. Laituri oli aivan keskellä kuulua Naantalin satamaa, sen eteläpuolella. Tuuli tuli hyvin leutona takaviistosta, kippari komensi keulapurjeen alas. ”Peräpoijuun köysi, näyttää tuolla rannan puolella olevan vapaa paikka, pääsen purjeilla komeasti laituriin, hiljaa vaan on mentävä, jotta ennätän poijuhaan kiinnittää.” Kippari mietti ääneti manööveriä, otti kauempaa laiturista suunnan kohti poijua, päästi ison jaluksen melkein vapaaksi, vene kulki hitaasti. ”Juuri sopiva vauhti, ehdin kumartua laidalle ja iskeä poijuhaan kiinni ohi mennessä. Gasti keulaan, touvi irti ja valmiina kiinnittämään,” kipparilla oli haka ja köysi valmiina toisessa kädessä. Silloin soi laivan pilli lyhyen vaativan töräyksen. Pekka käänsi päätään ja näki Ukko-Pekan lähestyvän suoraan kohti suunnatessaan laituripaikalleen. ”No helvetti!” Jaluksesta hieman sisään, tuuli kiskaisi veneen eteenpäin, poijuhaka kolahti vauhdissa hieman syrjällään lenkkiin, eikä tarttunut. Samassa jaluksen löysäys, vene meni vanhalla vauhdilla liian lujaa kohti laituria. Siellä seisoi katselijoita arvostelemassa rantautumista, jännittivät mitä tuleman pitää. Kippari irrotti pinnasta, harppoi reippain askelin gastin viereen keulaan, istahti jalat harallaan keulan etupuolelle, ehti juuri ja juuri vaimentaa jaloillaan veneen vauhdin ennen törmäämistä. Gasti hyppäsi laiturille köysi kädessään, solmi sen laiturin pollariin kiinni, hyppäsi takaisin veneeseen. ”Mitäs nyt tehdään?” ”Kiinnitä vaan vene sopivalle etäisyydelle, että päästään maihin, minä kiinnitän poijuun.” Kippari silpaisi paidan päältään, otti farmarit pois, köyden ja poijuhaan käteensä ja hyppäsi arvelematta pää edellä mereen kohti poijua. Muutama kauhaisu, haka kiinni lenkkiin ja uinti takaisin. Gasti kiristi peräköyden veneeseen, uija nousi laidalta ylös ja astui kajuuttaan sisälle. Vaatteet vaihtuivat nopeasti, yhdessä laskivat ison, viikkasivat sen puomille, solmivat sen kiinni ja kävelivät laituriparlamentin läpi rannan kahvilaan. Hyväksyvästi katselijat väistivät, ei aivan onnistunut operaatio, mutta ei kolhittu omaa eikä muiden veneitä.

Kävelyllä kirkon puoleisella laiturilla veneitä katsellen kippari yhytti veneessään istuvan nuorukaisen. ”Terve, sinä olet näämmä paikallisia.” ”Kyllä vaan.” ”Kuules, kun minulla on ongelma, olen menossa Ahvenanmaalle, ja minulta puuttuu yksi karttalehti tuosta insinööri Petterssonista etelään. Nyt on sunnuntai, kaupat kiinni. Raumallakaan ei ollut kyseistä lehteä.” ”Minulla on, mutta se on kotona, mennään hakemaan.” Nuorukainen olikin avulias, johdatti kulkijat rantatielle ohi kirkon ja pitkin nupulakivikatua. ”Minä olen aloittanut lainelautailusta, teimme kaverini kanssa niihin purjeet, ja siitä sitten muutkin alkoivat tilata meiltä purjeita. Olemme tehneet niitä pari vuotta, nyt alamme neuloa isompiin veneisiin.” ”Sepä mielenkiintoista, minulle on tulossa uusi vene, sinne en ole vielä rikiä enkä purjeita tilannut.” Pekka sai nimen ja osoitteen sekä puhelinnumeron. ”Olemme perillä, käydään sisälle.” Pienen etsinnän jälkeen karttalehti löytyi. ”Minulla on kyllä pienoismerikorttisarja, mutta se ei yllä aivan kattamaan aukkoa, olin kyllä varma, että täältä sen saan.” ”Katsos tässä, insinööri Pettersson on tässä, reitti siitä etelään haarautuu noin.” Monien kiitosten jälkeen palasivat satamaan.

”Katsos, tuossa on kuuluisa silta, kaariaukko on kolmetoista metriä, siksi isommat veneet joutuvat kiertämään etelään päästäkseen. Sillan nimi on Ukko Pekka. Sitä pitkin presidenttikin kulkee Kultarantaan, se on tuolla oikealla. Pikku luodolla siinä edessä on Kekkosen rakennuttama sauna. Päärakennuksen graniittitornissa näkyy olevan presidentin leijonalippu.” Mastoa tarkkaillen ajoivat Hain sillan alle korkeimmasta kohdasta, oli siinä varaa. Jalusta tiukkaamalla vauhti kohosi, alkoi Luonnonmaan kierto mantereen puolelta. Väylä oli aivan täynnä veneitä, useimmat moottoriveneitä, joukossa kymmeniä purjeveneitä. Sopuisasti siitä kapeikosta selvittiin, nostettiin taas kättä tervehdykseen, otettiin tuuli poskelle ja suunnattiin etelään. Vielä oli omassa kortissa reittiä, luonnonmaan eteläkärkeen saakka. Pekka vaihtoi taskuun uuden lehden, erkani väylältä länteen menevälle reitille ja näki edessään suuren merimerkin, insinööri Petterssonin.