Humalisjärven santakuoppa -70 l

Soran ajoa

Visurin Heimo oli töissä Kariniemen veljeksien maansiirtoyrityksessä kaivurin kuljettajana. Hän käsitteli isoa Åkermania, pyöräkaivuria. Illanistujaisissa Visurilla käytiin saunassa, miehet ja naiset erikseen, keittiössä juotiin yhdessä kahvia. ”Mitä hommia sinulla nyt on ollut kaivurilla?” ”Olemme nyt olleet pitkään tien teossa tuolla Rekikoskella, minä olen lastannut montulla hiekkaa autoihin. Se on ollut helppoa työtä. Sitä ennen olin nostamassa yhtä telakaivuria suosta. Siinä oli melkoisen paha paikka. Kaivuri oli jauhanut itsensä niin syvään, että siitä näkyi ensin vain kopin katto. Moottori olisi pian haukannut vettä, sitten sitä ei olisi saatu sieltä millään pois. Minulle oli avuksi tuotu kuivia hirsiä. Niistä piti tehdä peti, mutta kun se piti saada kaivurin alle, ainakin osaksi, jotta sen omaa konetta voisi käyttää myös apuna. Minä kaivoin ensin telan sivuun kuopan, johon sain nostettua hirren, sen pää oli suorassa kulmassa teloihin nähden. Sitten telakuski käynnisti koneensa ja painoi kauhan selkä päin maahan suohon koneen eteen aseteltujen hirsien päälle. Hirret painuivat mutaan, mutta sen verran oli pitoa, että telat nousivat hieman suosta. Silloin minä työnsin hirttä menemään telojen alle. Se meni sinne hienosti noin vain.” Heimo näytti kädellään, miten se tapahtui. ”Siitä sitten jatkettiin pedin tekoa telojen alle, kunnes kaivuri seisoi kokonaan pedin päällä. Hirsiä laitettiin myös tieksi kaivurin eteen. Kyllä se hieneesti siitä nousi kuivalle, minä avitin vetämällä kettingillä oman kaivurin kauhalla.” Sitä työtä oli pakko ihailla, Pekka ihmetteli sen onnistumista kysyen telojen pintapaineesta. Samassa tilanteessa oltiin panssarivaunujen kanssa, kun jouduttiin pehmeään maastoon. Mitä leveämmät telat, sen pienempi pintapaine neliösenttiä kohden. Jos oli kovin vetistä, niin ei siinä mikään auttanut, kone upposi. Helpompaa oli kiertää, jos mahdollista. ”Kyllä meillä Rovajärvellä jouduttiin teitä vetämään milloin mistäkin. Hollihakoilla iskettiin tukkeja kiinni toisiinsa, jotta ne eivät olisi levinneet ajoneuvon pyörien alla. Monesti mentiin aivan selvää suota. Siihen oli tehty tukkitie päälle. Sellainen taiten tehty tie kantoi yllättävän raskaita kuormia. Pintapaineesta siinäkin oli kysymys.” ”Voi noita poikien juttuja, lakatkaa jo olemassa koko ajan töissä tai sotaharjoituksissa. Aletaan puhua semmoisia, että mekin ymmärrämme.” Paula torui kahvia kaataessaan ja tarjotessaan lisää kastettavaa. Pekka katseli ympärilleen etsien uutta aihetta. Hänen silmänsä osuivat kirjahyllyyn, siinä oli kaapisto alla, ja hyllyjä siinä päällä. Niillä oli paljon esineitä, mutta ei yhtään kirjaa. ”Missäs sinun kirjasi ovat, kun ei tuolla hyllyllä näy yhtäkään?” ”Mitä kirjoja, ei minulla ole, en ole koskaan lukenut kirjaakaan, mitä minä niillä teen?” Nyt meni Pekka hiljaiseksi, vastaus oli niin yllättävä. ”No saatan minä kaivurin ohjekirjaa joskus lukea, siitä saan hyötyä, mutta mitä hyötyä minulle on jonkin keksityn kirjan lukemisesta?” Pekka päätti vaihtaa puheen aihetta. ”Sinä sanoit aiemmin, että olisit valmis myymään tämän talon, miksi, mihin haluat muuttaa?” ”Minä haluaisin ostaa kotitaloni tuolta Pärnänmaasta, siellä on pieni maatila, tilaa olisi lisää ja navettaan saisi työ- ja korjaamotilaa.” ”Minä kyllä kannustan siihen muuttoon, kyllä lapsuuden maisemat ovat ihmiselle aina kaikkein rakkaimmat.” ”Siinä on vaan pari muttaa, tämä täytyisi saada kaupaksi ja vaimo suosiolliseksi muuttoon.” ”Kyllä sinä tämän heti saat kaupaksi, kun vain ilmoitat.” ”Lähtisittekö joskus katsomaan sitä synnyintaloa, voitaisiin käydä samalla kotiseutukierroksella?” ”Kyllä vaan, katsotaan joku sopiva päivä, mutta sitä ennen, minulla on tuolla metsäkappaleella Humalisjärvellä santasuoni, sellaista harmaata salaojahiekkaa. Minä olen miettinyt, millä sitä saisin kotiin.” ”Kuule, minulla on nyt töissä vähän luppoaikaa, minä voisin tulla Åkermanilla kaivamaan.” ”Kyllä sinä kaivaisit, mutta entäs siirto, traktorin peräkärry on hieman tehoton isoon siirtoon.” ”Ei mitään, saan minä Kariniemeltä kuorma-autonkin mukaan.” Saat saat, mutta kukas sitä ajaa?” ”Sinä, onhan sulla kuorma-autokortti.” ”On, mutten ole varma kykenisinkö maansiirtoautoa kuljettamaan.” ”Sama se on, mikä auto se on.”

Asia sai hiljalleen kypsyä. ”Kuule Osmo, mennääs katsomaan tuonne Tähtisen taakse meidän palstalle. Sieltä voisi saada soraa, jos sinne saadaan tie.” ”Mennään vaan, otetaan Hannu mukaan kotoa.” Miehet hyppäsivät volkkariin ja hurauttivat ohi Vaununperän kansakoulun, kaupan tiehaarassa oli Vaununperän nuorisotalo, Virtasten maitolava. Siinä kylän nuoret iltaisin pyörivät. Tie kääntyi oikealle vähäistä harjua pitkin, pellonreunaa seuraten tultiin Virtasille. ”Mitäs ne pojat nyt suunnittelevat?” vanhaisäntä Matti tuli heti juttelemaan. ”Kuules, täytyy lähteä tuonne Tähtisen maahan katsomaan saisiko sieltä hiekkaa.” ”Jaa Innanmaan maalta, sieltä Humalisjärven puolelta, sieltä on ennen sotia tuotu hevosilla ja lapiopelillä kymmeniä kuormia. Siellä on sitä tavaraa vaikka kuinka paljon.” ”Minä sen montun kans löysin, nyt se kasvaa lujaa haapaa. Potkiskelin vähän, ja harmaata hiekkaa tuli vastaan.” Hannu ilmestyi työmaaltaan hikisenä. ”Jaha, taas on keksitty hieno idea kun pojat on matkalla, mihis nyt mennään?” ”Ei pitkälle.” Pekka selosti ja pyysi Mattiakin mukaan. ”Minun suunnitelmani eivät enää yllä kuin viidentoista minuutin päähän. Yhtään pidempää ei voi suunnitella tuon kusiongelman kanssa. Vartin välein on käytävä kusella, kun lääkäri hängsläsi se leikkauksen kanssa.” ”Kyllä sinä sielläkin pääset kuselle, lähde vaan.”

Auto pysähtyi Tähtisen navetan taakse. Siitä alkoi tien tapainen polku oikealle kohti Innanmaan palstaa. Aluksi oli kantavaa maata, sitten vetinen paikka mäen alla, kunnes tiemaa nousi ylös mäkeä. ”Tässä vetelässä täytyy tehdä sillai, että otetaan ja kaadetaan nuo pajut ja koivut poikittain tielle, ja sen päälle maata. Sillain ennen aikaan tehtiin vallan kaikki tiet vetisillä paikoilla, ne kulkevat risupatjojen päällä.” ”Tässä ei vielä ole Innanmaan maata, täytyy kysyä Tähtisiltä lupaa tien rakentamiseen, noustaas nyt kalliolle.” Siellä tie kyllä pitäisi, jokunen kivi saattoi olla tiellä, mutta niitä ei vielä ainakaan kannattanut siirtää. Koko tiemaata saattaisi käyttää vasta maan jäädyttyä kovaksi, koska alkuosa Pietilästä oli yksityistietä, eikä sitä saisi käyttöön sulan maan aikana. ”Katsos täällä ylempänäkin on samaa hiekkaa,” Osmo oli jo kiivennyt ylemmäs, kallion sivulle, missä hiekka oli. ”Tähän saisi hyvän kääntöpaikan autolle, täytyy tulla tänne Vammaksen kanssa, jotta saadaan tarkempi selko.”

Tähtiselle kyllä sopi tien teko heidän peltonsa laidassa, pusikot sai kaataa pohjalle. Siihen työhön tarttui Hannu. Riuskasti puut olivat nurin ja aseteltuna vierekkäin paksuksi matoksi. Osmo oli Vammaksen puikoissa, samalla syntyi tien niskalle ojaa, maat saatiin ojasta tien päälle. Siinä ei lapiomiestä tarvittu. Mäellä saatiin esille harmaan hiekkajuonteen rinnus. Siitä sitä saisi aivan puhdasta hiekkaa.

Ilmat kylmenivät, syystyöt tilalla oli tehtävä, puinnit loppuun, kynnöt alkuun. Innanmaan naapurina oli Innan vanha talo. Harmaat hirsiset rakennukset, huopakattoinen päärakennus, pärekattoinen navetta, pärekattoisia piharakennuksia ja hiukan sivummalla metsän laidassa sepän paja. Tilaa piti jo itsekin vanha Innan isäntä. Hitaasti alkoi hänen askeleensa lyhentyä ja työn saanto vähetä. Santamontun syksynä tuli Inna kysymään, voisiko Pekka kyntää hänen peltonsa. Niitä oli muutama sarka, seitsemän metrin levyisiä avo-ojaisia lyhyitä kappaleita. ”Toki tulen, onko sulla väliä, minä päivänä?” ”Jos sulle huomenna sopisi?” Tässä oli taas sellainen pyyntö, joka tuli suorittaa heti ja niin hyvin kuin mahdollista. Fordin vetämät Fiskarsin kolmisiipiset painuivat multaan ensimmäisen saran päässä. Hyvin hitaasti alku, katse tarkasti nousevassa viilussa, miten se käyttäytyi, tarvitaanko säätöä, tuleeko jäljestä kaunista. Nämä asiat oli oltava kunnossa isännälle, joka ikänsä oli hoitanut maitaan käsin ja hevosensa kanssa. Kaksi sarkaa kynnettiin aina parissa, jotta saran viilut asettuivat kauniisti samalle puolelle. Toista sarkaa alas ja toista ylös, tällaisena soikiona ne muutamat sarat oli pian kynnetty. Pekka käveli taloon. ”No joko ne tuli, en mä ehtinyt edes kahvia keittää?” Olisihan siinä yhdellä siivellä kävellen hevosen perässä aikaa mennytkin.

Tuli talvi, muutui kevääksi, hanget alenivat päivisin ja jäätyivät öisin. Pekka ajeli traktorilla santatietä kovemmaksi, tasaili lumella joitain paikkoja ja arvioi kaiken kestävyyttä. Heimo oli aina tavatessa kysellyt työmaata, olisihan se ollut hänelle helppoa tienestiä, ja hän olisi voinut kotoa käsin käydä töissä. Paula oli antanut luvan hiekan ajoon, mutta asetti ehdoksi työn kilpailuttamisen. Maaseudun Tulevaisuudesta löytyi maansiirtoon halukas porukka Kiikoisista. Sovittiin samaksi päiväksi heidän tulonsa kuin Kariniemen. Kaksi autoa, Range Rover edellä ja henkilömersu perässä toppasivat Innanmaan tiehaaraan. Pekka nousi etummaiseen, Kariniemen autoon. Ajettiin perätoukuria Tähtisen navetan taakse. Siinä seisautettiin. ”Tästä alkaa varsinainen santatie, teidän on varminta nousta mersusta ja kävellä meidän perässä.” Pekka hyppäsi takaisin Roverin kyytiin, siinä oli lämmin hytti ja riittävä maavara. ”Kato perkele, pojat tulee mersulla perässä, eivät luovuttaneet.” Rover nousi kallion kuvetta, väisteli tai ajoi yli muutamasta esillä olevasta kivestä. Mersu seurasi. ”Piru, hajottavat öljypohjansa.” Hiukan ennen tien loppua Mersun matka katkesi. Miehet siitä kävelivät loput parikymmentä metriä. Työmaa tarkastettiin, sovittiin tarjous annettavaksi kuutiohintana kotiin kuljetettuna. Kotonakin Pekka vielä ihmetteli Paulalle mersumiehen rohkeutta päästellä menemään outoa tietä. ”He olisivat näyttäytyneet heikompina, jos eivät olisi päässeet työmaalle samaan aikaan kilpailijan kanssa.” ”Hämmästytti vaan se, miten taitavasti he siitä ajosta selvisivät, minä en olisi edes volkkarina koettanut samaa.”

Kariniemen tarjous oli selkeästi edullisempi. Pekka kävi sopimassa yksityistien puheenjohtajan kanssa ajoista. ”Me ollaan varattu aikaa yksi viikko ajoon, minä ajan kuorma-autoa, Heimo lastaa Humalikkaalla, sopiiko sellainen. Voin kyllä maksaakin siitä tai antaa vaikka hiekkakuorman, jos on tarvis.” ”Eipä nyt tarvita hiekkaa, senkun ajatte vaan, kunhan tie on jäässä, ei se muuten kestä.” ”Selvä, me alamme huomenna. ” Kaivuri tuli lavetin päällä Heimolle Huittisista, samaa matkaa hän itse ajoi kuormuria, jätti sen Innanmaahan valmiiksi.

Seitsemältä aamulla soitto Visurille, hyppy kuormuriin ja työ alkoi. Kuorma-auto oli raskas jo tyhjänäkin, hieman Pekkaa hirvitti sen ajo pikkupolulle. ”Kait tästä tyhjänä selvitään, mutta paluu kuorman kanssa, hyvinhän tämä tästä nousee, Heimo on jo mäen päällä.” Ensimmäisen kuorman lastaus oli pian suoritettu, Heimo peruutti kohti Humalisjärveä lastatessaan santaa juonteesta sen suuntaisesti. Näin siihen syntyi kuin itsestään tie kaivauksen partaalle. Vaununperän isännät katsoivat ensimmäisen hiekkakuorman kulkua, Pekka heilautti aina kättään nähdessään tutun. Hiekan hän kippasi kuivurin taakse pellon laitaan. Takaisin montulle tullessa auto täytyi kääntää ja aloittaa peruuttaminen kaivurin luo montun reunaa seuraillen. ”Perkele, täältä mitään näe taakse, kun tuossa kopin takana on valtava teräslaita ja peittää näkyvyyden, no. Kurkkaan ovesta.” ”Katso peilistä, katso peilistä!” Heimo huusi nauraen Pekan ahdingolle. ”Niin tietysti, ovi kiinni ja katse peiliin, voi helvetti, entäs toinen puoli.” ”Katso peilistä!” Ohje oli aivan oikea. Siihen tottui, ettei nähnyt suoraan, minne ajoi, vaan peilin kautta. Eikä sitä toista laitaa tarvinnut katsoa. Kyllä se mukana tuli, kunhan vaan katsoi vasemmasta peilistä, ettei ajanut monttuun. Työ sujui, santakasa alkoi kasvaa, nukuttiin yöt ja jatkettiin päivin. Osmokin kävi sitä katsomassa, samoin Innanmaan Veikko ja Hannu. Kävi siellä muitakin ihastelemassa harmaata ruosteetonta santaa. Työ oli helppoa Heimolle ja raskaalle kaivurille, sen kauhan edessä maa mureni ja kivet siirtyivät niin ettei mitään vastusta tuntunut. Tästä helppoudesta sitten seurasi se, että perille santakasaan tuli isoja kiviä suuren kauhan mukana. Perillä ne vasta huomasi. Kasa nousi korkeaksi keoksi, vielä olisivat jatkaneet lastaamista ja ajoa, mutta tiehoitokunnan puheenjohtaja lopetti miesten työt. Kevät oli edennyt, ja tiellä oli jo lätäköitä. Kaivuri ajettiin Innanmaahan, siellä odotti ruuman perustusten kaivaminen sikalaa varten.

Heimo kertoi myöhemmin, ettei se tie mitään ollut sulanut, viikon olivat itse ajaneet raskaita ajojaan samaa tietä pitkin.