Navetan remontoiminen -70 l

Sikalan rakentaminen

Mullit tulivat ja menivät. Niiden kasvattaminen teurasikään ja siitä elannon hankkiminen osottautui vaikeaksi. Tilaa olisi pitänyt olla enemmän, jotta karjan päälukua olisi voinut kasvattaa. Navetassa oli tilaa vielä tuottamattomassa käytössä, talli navetan päädyssä, prännin takana jauhohuone. Suurin yhtenäinen tila katon alla oli ruuma. Sieltä saisi tilaa parin metrin leveydeltä miltei navetan pituudelta. Tilan pellot alkoivat olla hyvässä kunnossa, kaikki salaojassa, piiriojat kaivettuina ja ravinteikkuus tutkittuna. Kuivuri oli osottautunut onnistuneeksi ratkaisuksi. Omat viljat saatiin hyvin sinne mahtumaan, olipa mahdollisuus jossain määrin kuivata naapureillekin.

”Kuulepas, oletko ajatellut sitä navetan remonttia, jota minä olen uumoillut? Siinä saataisiin lisää katon alaista lämmintä tilaa neljäkymmentä-viisikymmentä neliötä. Ei sinne kyllä siltikään saada tiloja teurasmulleille, mutta sioille kyllä. Minua kiinnostaa kasvatussiat.” ”Mikäpäs siinä, kyllä navetta kannattaa korjata ruuman osalta, mutta entäs sitten sisäseinät?” Paula tiesi hyvin niiden olevan jo puoliksi rapautuneita. ”Niin, olen ajatellut muurata ne sellaisilla kapeilla koristetiileillä, kävin tiilitehtaalla katsomassa. Ne maksavat vain 32 penniä kappaleelta, kun ostaa sekundaa. Siat eivät taitaisi sitä panna pahakseen.”

Navetta oli ollut komea syntyessään. Hiekkatiilinen seinä oli hyvin muurattu, ikkunat ja ovet uusia, parvi valtava, parvensilta vaikka traktorilla ajettava, puutavara välikatossa tervettä, kantavat pilarit vahvasta pyöreästä tukista. Pekan ja Paulan aloittaessa tilan pitoa hiekkatiilet olivat pahoin rapautuneet, osittain sortuneet tallin päädystä. Valtteri oli vuokrannut tilan Jokisen pariskunnalle Vilppulasta viideksi vuodeksi jäädessään syytingille taloon. Vuokra-aikaa oli jäljellä kaksi vuotta, kun talosta tehtiin kaupat. Valtterin tytär Paula Kristiina ja miehensä Pekka Juhani Turtiainen ostivat tilan alkaakseen hoitaa sitä jossakin vaiheessa. Alkuun he asuivat Liperissä, Pekka PohjoisKarjalan Patteristossa Ylämyllyllä töissä ja Paula kauppaopistossa toisella luokalla. He ajoivat joka toinen viikko perjantaina Innanmaahan ja sunnuntaina takaisin. Tilanpito aloitettiin metsätöillä, vain pellot olivat vuokralla. Jokiset asuivat piharakennuksessa, heillä oli muutama lehmä ja emakoita. Mies oli muurari, hän korjasi piharakennuksen kellarin, muurasi alas portaita menevän seinän uudelleen. Pekka kävi katsomassa työn jälkeä. ”Kuules, kun tuo navetan pääty uhkaa vallan luhistua, niin sopisiko sinulle sen korjaaminen minun kanssani?” ”Ei se kyllä kuulu vuokrasopimukseen.” ”No ei tietenkään, minä maksan siitä sinulle, jos muuraat.” ”Ei siitä nyt mitään maksua niin tarvi, eihän siinä iso työ ole, puhdista vaan tiilet etukäteen ja lado ne kasoihin, niin tehdään sitten.”

Tallin ikkunan yläpuolelta ja alapuolelta oli useita tiiliä sortunut alas, ja loput olivat irti saumoista. Tallin oven päällinen vaati myös korjausta. Syy näihin vaurioihin oli pettänyt perustus. Markus sitä katseli. ”Ei siinä ole ollenkaan raudoitusta, jos siinä olisi ollut edes jotain vähän, niin kyllä se olisi kestänyt. Nyt siihen on valettava uusi perustus osin alle ja sivuun ja kaivettava salaoja tuohon pellon ojaan.” Pekka alkoi työhön. Rautakangella ja lapiolla hän nikersi kovaa savi- ja moreenimaata. Siinä kohtaa navetan nurkalta meni ratastie, joten olihan se junttaantunut kymmenissä vuosissa. Salaoja tuli valmiiksi, myllyllä betoni sekaisin ja kura laudoitettuun muottiin sokkelin viereen. Markus väänsi sinne raudat ja katsoi, että ne jäivät oikeaan paikkaan valun sisällä.

Muurauspäivänä satoi. Jokinen meni tallin puolelle. Sieltä hän seinän aukosta komensi ulkona olevaa isäntää. ”Ojenna niitä tiiliä, sekoita lisää kuraa, liian vetistä, liian kuivaa, tuo tiiliä.” Hän nautti tilanteesta. ”Minä kun olen lukenut mies, niin minä pääsin sisätöihin, sinä saat olla siellä sateessa.” Naurattihan se Pekkaakin, eihän siinä niin todesta puhuttu. Työn jälki oli hyvää. Yhdessä sitä katselivat ja pohtivat, voisiko ulkoseinän rapata. Molempia kyllä arvelutti rappauksen pysyminen, saisihan siihen verkon alle, mutta silti. Työ olisi melkoinen ja maksaisikin se. ”Kuule Reino, tulisitteko meille kahville illalla, niin jutellaan näistä vuokra-asioista?” ”Kyllä kiitos me vaan tulemme, mutta nyt kun noin sanoit, niin tietenkin minä arvaan mistä on kysymys. Olemme me sitä myös miettineet, ei meillä ole mitään lyhennystä vastaan. Olemme itse asiassa jo Kiikasta katsoneet sellaisen pienen maapaikan ostaaksemme. Jos niin käy, olisimme heti valmiit sinne muuttamaan.” ”Vai niin, no meillähän ajatukset menevät yksiin, sovitaan yksityiskohdat kahveilla.”

Tapahtumista oli jo vuosia, mistä pulpahtivatkaan esille. Kanalana rakennus palveli hyvin, mulleille liian ahdas, ja lypsykarjaa Pekka ei ottaisi. Sen työn määrä ja sitovuus olisi valtava, sitäpaitsi investoinnit olisivat aivan jotain muuta kuin sikalaksi muuttaminen. Käydessään Tihveräisellä lumia auraamassa tuli Palosen Matti, tuotantopäällikkö, pyytämään häntä illalla siirtämään raaka-ainetynnyreitä pihasta lastaussillalle. Muutoin tehtaan tuotanto seisoisi. Sitä sai sitten tehdä useampana iltana. Silloin syntyi ajatus tihveräisestä eristeenä navetan remontissa. Tuotantohallissa otettiin talteen valtavat määrät eristeen rakeita, jotka olivat jääneet yli muottia käytettäessä. Se oli kuin levystä olisi irrotettu rakeet erilleen. Tätä vietiin rekka-autoilla kaatopaikalle. Sitä harjasivat lattialta kahdensadan litran muovisäkkeihin. Tällaisina ne olivat helppoja kuljettaa. Pekka sai sovittua yhden rekan lastin tuomisesta tilalle. Suuliin hyvin mahtui tuo määrä.

Tiellä ajavat taas katselivat kaulat kenossa touhuja suulilla. Taisivat ihmetellä mitä kumman lannoitesäkkejä sinne piiloon nosteltiin. Ei aivan lannoitetta, mutta mahdollisesti maanparannusainetta. Kotilohkolla, missä viljeltiin perunaa ja porkkanaa, oli kohtalaisen kovaa savea. Siihen olisi ajettu hiekkaa, mutta sitä ei oikein ollut omista maista saatavissa. Kalliiksi olisi tullut ajattaa sitä vieraalla. Pekka koppasi keväällä muutaman säkillisen mukaansa ja alkoi sitä styroksin raetta ajaa säkkikaupalla tien vieren lohkolle. Härmän Pentti saapui ystävänsä kanssa maatalouskoulusta lomalle ja tulivat katsomaan, mitä talossa puuhataan. ”Ompas sulla siinä meininki, ei siinä lannoitettakaan ole, kun sitä on niin paljon, mitä ihmettä nyt tapahtuu?” ”Kuules Pentti, tässä on menossa maanparannus, tulee niin kuohkea maa, että perunat kasvavat kiloisiksi kappale ja porkkanat venyvät puolimetrisiksi. Vartus, kun minä vedän tämän äkeellä maan sisään, niin näet.” Muutama veto piikkiäkeellä sekoitti muruset multaan. ”Koetas kourallas, miten multavaa ja kuohkeaa.” Kaikkia vähän nauratti. ”No tosin en ole ottanut tästä tihveräisestä selvää, olisiko siinä liukeavia myrkkyjä, mutten usko, kerkiättekö kahville?” ”Mikäs siinä, sinulla taitaa olla jotakin muuta kans menossa.”

Miehet olivat usein suunnitelleet tulevaisuutta yhdessä. Pentti oli vanhalta sukutilalta kotoisin, vanhimpana poikana tila oli ajateltu siirtää hänelle. Siksi hän vielä valmistui alan oppilaitoksesta, saisi vankan käytännön lisäksi teoreettista oppia. Sitä Pekka olisi myös kaivannut, etenkin kustannuslaskentaa. Kanit olivat jo vatsan kautta siirtyneet lannoitteeksi. Tuottoa oli saatava lisää. ”Vai sikoja, niitä perunoita ja porkkanoitako sinä niille syöttäisit.” ”Olisihan se niille vaihtelua. Ohra omalta maalta täydennettynä herneellä. Herne kauran seassa kasvaa hyvin, saa hieman tukea. Valkuaisesta se pula tulee, mutta olekkos huomannut, että lehdessä oli ilmoitus myytävästä kuorettomasta ohrasta Jokioisilla? On tiemmä vanha maatiaislajike, siinä on tavallista ohraa korkeampi valkuaispitoisuus.” Miehistä oli mukava tavata toisiaan, olivat jo kouluaikoina olleet vähän yhdessä. ”Kuinkas sä meinaat saada siat mahtumaan navettaan, ne tarvii aika vahvat laidat, ne tulee tosta sun seinästäs läpi?” Kiikasta haen tiilet ja nostan siitä seinälle suojan ikkunoitten korkeudelle.” ”Jaaha, se kyllä pidättelee, mutta ei sinne vanhaan navettaan mahdu kahtasataa sikaa kasvamaan.” No ei, katsos, minä muutankin navetan sikalaksi niin, että kaikki tila katon alla otetaan käyttöön, ruumasta tulee melkoinen lisä. Täytyy vaan valaa pohjat ja muurata navetan mittainen seinä räystääseen kiinni.” ”Koskas sen meinaat tehdä?” ”Tästä aloitan heti, kun muilta töiltä ehdin, Markus on taas luvannut tulla mestariksi.” ”Sitä täytyy sitten tulla katsomaan, mitä sinä teet vanhalle syöttöpöydälle?” ”Haen kunnalta lainaan täryporan ja aloitan tärryyttää. Siellä on kuitenkin isoja kiilakiviä valut täynnä, ei niitä kangella saa hajalle. Mulla on tuolla suulissa jo aikaisemmin hankittuna viissenttistä tihveräistä, laitan siitä karsinoiden valun alle lämmikkeen possuille.” Pentti oli tyytyväinen suunnitelmiin, hänelläkin oli vanha navetta, jossa kyllä piisaisi remontoitavaa, vaikka ulkoseinät kivestä olivatkin.

”Kuules Ismo, saisinko sinut tonne navettatyömaalle kaveriksi, kun puramme ruuman seinän ja parven ajosillan pois tieltä.” ”Noo, saatan tullakin, onko sinne muita tulossa?” ”Ei ketään vieraita, Osmo ja Harri saattavat tulla.” ”Kunhan vaan saan itsenäisesti työskennellä, niin sitten.” Näin sovittiin, aamulla aloitettiin. Ruuman seinä oli yksinkertainen lautaseinä, siitä vietäisi kaikki räystästä myöten Valtterille pilkottavaksi. Seinän alajuoksun irrottamiseksi sahattiin siihen aukot, joista sitten saataisiin kakkosneloset ja jokuset nelosen piirut tukemaan räystästä. Alapää tuettiin isoon kiveen, yläpäätä vähän naulattiin yläjuoksuun kiinni. Ismo teki työtään toisella sivulla. Pekka ja Osmo iskivät nopsaan tuen kiinni ja siirtyivät seuraavaan kohtaan, Siinä oli vielä Ismolla työ kesken. ”Älä nyt niin ikuista työtä tee, nämä tulevat saman tien otettavaksi pois muurauksen tieltä. Valamme vaan perustuksen anturan, jonka päälle tulee muuraus.” ”Minä en tee huonoa työtä. Kyllä tämän täytyy varmasti kestää.”

”Kyllä kyllä, mutta ei sataa vuotta. Saat sitten itse purkaa piikittämäsi tuet alas.” ”Kyllä minä sen teen.”