Opettajiamme

Opettajat yhteiskoulussa, osa 1

Kouluaikanamme saimme nähdä valtaisan määrän opettajia marssimassa rapuissa ja käytävissä matkalla opettajanhuoneesta luokkiin ja välitunneille. Meidän turvalliset ja tutut luokanopettajamme jäivät entiseen elämäämme. Tilalle saimme jatkuvasti vaihtuvat tuntiopettajat. Olimme ensimmäiset viikot aivan hukassa opetellessamme heidän nimiään. Sitä haittasi alkuun runsas lempinimien käyttö. Ne saimme kuulla välituntisin ylempien luokkien oppilailta. Opettajien virtaa ohitsemme lisäsivät useat sijaiset. Siihen aikaan ei puhuttu ollenkaan opettajien pätevyydestä, emme tulleet tietoisiksi muodollisista pätevyysvaatimuksista moneen vuoteen. Meille he olivat aina opettajia, joilla oli valta päästää tai estää oppilaitten eteneminen, kokeita pidettiin säännöllisesti lähes kaikissa aineissa. Keväällä kouluvuoden lopuksi pääsimme luokalta, saimme ehdot tai jäimme luokalle. Tuossa myllyssä pyörivät opettajat ja oppilaat, usein singahtelivat neloset todistuksiin ja usein jäätiin luokalle. Useimmat toki etenivät kohtuudella koulunsa loppuun. Luokalle jääneiden määrää prosentuaalisesti en ole saanut nähdä, jos siihen otettaisi vielä yo-kirjoituksissa reputtaneet, voisin kuvitella luvun lähentelevän kymmentä prosenttia. Nykyään puhutaan paljon poikaoppilaitten syrjäytymisestä, heitä varten kehitetään jatkuvasti uusia auttamisen keinoja. 50- ja 60-luvuilla ei vielä tiedetty siitä mitään.

Niinpä tässä myllyssä osansa saivat opettajatkin. Ei osoittanut suurta taitoa vanhempien mielestä, jos tuli paljon reputuksia. Asian korjaamiseen vain ei hevin ollut keinoja, eikä varoja.
Ensimmäisellä luokalla olimme monneja, ylempien luokkien oppilaat sitä meille huusivat ja vaativat etuilua jonossa sisälle. Meille osoitettiin edelleen paikkamme jonossa, niissä oli oltava luokittain. Välituntivalvoja päästi luokat sisään jonoissa aloittaen ylemmistä oppilaista. Ovea auki pitäen hän seurasi silmä kovana sisään astelua. Sormella osoitettiin kunkin jonon vuoro. Välillä laskettiin kahta jonoa kerralla sisään. Ovella oli Miilunpalon Eino. Minä astelin jononi mukaisesti, kun toisella luokalla ollut poika nimitteli minua monniksi, ja olisi mennyt edeltäni. Eino sanoi toruvasti: ”Mikä monni?” Tunsin tulleeni puolustetuksi ja hyvillä mielin pääsin sisälle. Eino oli toiselta luokalta rehtorimme ja voimistelun ja liikunnan opettaja. Meille hän alkoi opettaa liikuntaa vasta yläluokilla. Alkuun Eskolan Veikko oli ohjaajanamme. Hänen johdollaan pelasimme pesäpalloa ja Seukulla lentopalloa. Vennu istui tyytyväisenä salin seinustalla tuolissa heitettyään pallon meille pelin aloittamiseksi. Hänellä oli aina puku päällä ja kravatti kaulassa, enkä nähnyt koskaan hänen ottavan askeltakaan juoksua. Kuvaamataidon opettajana hän oli kannustava ja monipuolinen. Hänellä oli mukavia juttuja opetuksen tueksi. Yhden ainoan kerran näin hänen suuttuvan, tai sitten hän silloinkin vain näytteli suuttunutta. Hän ajoi luokasta ulos tyttöoppilaan, joka kait oli jotain viisastellut Vennulle. ”Irmeli ulos!” Vennu karjahti niin että olisi luullut tehoavan, vaan ei. Käsky oli niin harvinainen, ettei Irmeli sillä lähtenyt liikkeelle. Vennu pomppasi pystyyn kateederinsa takaa ja alkoi marssia aika vauhtia oppilasta kohti tuiman näköisenä. Silloin Irmeli pelästyi ja pääsi notkeasti alta pois. Uskon tämän tapahtuman kuitenkin painaneen lempeän opettajamme mieltä. Hän sopi myöhemmin Irmelin kanssa, kutsui hänet kotiinsa ja antoi Irmelin valita itsellensä maalaamansa taulun. Näin tuon taulun myös Palosten seinällä ja kuulin sen tarinan.

Musiikin opintomme alkoivat Alpo Hannikaisen johdolla. Alpo oli sotaveteraani, ja mielestämme vanhahko mies. Saimme opetusta teoriasta. Hän piirteli taululle nuottiviivastoon nuottien ja taukojen merkkejä, yritti selvittää tahtilajeja ja vihoviimeiseksi duuria ja mollia. Siinä kohtaa tehtävä tuli mahdottomaksi. Siis miten olisimme kyenneet sanomaan jostakin kappaleesta nuottiviivastolla, oliko se kumpi? Kyllä saimme eteemme myöhemmin matematiikan lehtoriltamme Kaloisen Matilta samantasoisia tehtäviä, mutta niitä oli jotenkuten mahdollista selvittää harjoituskirjan ja varsinkin vastausten avulla. Mutta siis mikä on duurin ja mollin ero. Saattoihan sitä sanoa surullisesta laulusta, että se on molli ja päinvastoin. Mutta sen erottaminen nuottiviivastolta kävi kevyesti päittemme yli. Ensimmäiset levysoittimet saapuivat Vammalaan, vinyyli levisi savikiekkojen tilalle. Me ostimme Kosken Laurin paperikaupasta levysoittimen ja ensimmäisen levymme: Tom Dooley. Soitin oli ilman koteloa, istutettu aaltopahviin. Siihen oli tarkoitus tehdä puusta kotelo, vaan ei sitä koskaan tullut. Olimme saaneet vammalaan Raivion perheen, lapset Jyri, Kari, Marja ja Riitta kävivät vuorollaan kouluamme. Heillä oli levysoitin, jota saattoi kotelossa kantaa mukanaan kuin suurta matkalaukkua. Alpo pyysi Karia tuomaan soittimen kouluun ja tunnillemme. Ovi aukesi koputuksen jälkeen, Kari astahti luokkaan kantaen niin painavaa soitinta sivullaan, että hänen täytyi kulkea aivan vinossa. Soitin avattiin opettajan pulpetilla ja ihanat sävelet kaikuivat: Tiritombaa tenorin laulamana ja orkesterin säestämänä, minusta se oli parasta mitä koulussa oli siihen saakka tapahtunut. Sama ähinä ja vinossa kulku kuin tullessa ja Kari katosi ovesta kiitosten kera.

Koulussamme oli muutamia poikaoppilaita, jotka nopeasti nousivat sekä opettajien että oppilaitten suosioon, sanonkin heissä olleen sisäistä paloa ja karismaa. Kari ja Jyri olivat tässä joukossa Piilosen Juhan, Kallion Matin, Bäckmanin Jorman, Kaloisen Elian ja Talolan Heikin kera.

Käsityön opettajamme oli aluksi Kalliomäen Aamos, hän oli jo Aittalahdessa opastanut meitä työkalujen käytössä. Rahasta oli varmasti kova puute, materiaalina käytettiin sellaisia aineita, jotka olivat halpoja tai peräti ilmaisia. Puukauhan saimme kaikki tehtäväksemme kansakoulun neljännellä luokalla. Aamos lähetti jokaisen oppilaan vuorollaan puuvajaan hakemaan sieltä oksaton koivuklapi. Siitä sitten aloimme veistää kauhaa. Toiset onnistuivatkin siinä.
TalviOjan Aarne tuli meille käsityön opettajaksi -68. Silloin jouduimme lähtemään koululta sillan pohjoispuolelle meijerin edessä olleeseen entiseen työntekijöiden hirsiseen rakennukseen. Sen sokkeloisissa huoneissa meillä oli höyläpenkit ja työkalukaapit. Aarne oli jämpti opettaja, hän antoi meille työn tehtäväksi, osoitti miten se tehdään, jakoi materiaalin ja me jatkoimme itseksemme. Töitä tehtiin vaihtelevalla tahdilla kykyjen mukaan. Aarne kulki ympäri huoneita tarkkaillen ja opastaen. Työn tultua valmiiksi se esitettiin opettajalle. Hän tarkasti sen huolellisesti, selitti sen hyvät puolet ja puutteet. Numero tuli näiden mukaan oikeudenmukaisesti. Viimeiseksi hän leimasi lyöntiraudalla työn. Laivaan hän haki sisäpohjasta paikan, jonne hän merkin laittoi. Näin tämän ja sanoin: ”Eikö olisi ollut helpompaa lyödä leima piipun päähän?” ”Olisi kyllä, mutta seuraava kaveri voisi lyhentää helposti piippua ja esittää laivan omana työnään.” Mitäs siihen jatkoit. Ajattelin vain, että kuka hullu niin tekisi, minä kun kovin pidin puutöistä. Rakennuksemme oli sillä tavalla sillan sivussa, että tiesimme sen saaneen kuularuiskujen osumia 1918 keväällä. Punaisten puolella kiivettiin kirkon torniin ja lasketettiin sillalle ryntääviä valkoisten hyökkääjiä vastaan pitkin sillan kantta.

Keskikoulun matematiikkaa meille ohjasi Hugo Juslen, leppoisa vanhempi herrasmies. Järjestäjä seisoi aina tunnin alussa opettajan katederin vieressä oppikirja kädessään. Justus istahti tuolilleen, alkoi kirjoittaa päiväkirjaa mustekynällä, katsahti sitten järjestäjää, joka näytti kirjasta läksynä olleen aiheen, sivut ja tehtävät. Ne kirjoitettuaan rauhallisesti ylös hän aloitti. Muutama kysymys edellisellä tunnilla opetetusta ja rauhalliset silmäykset ympäri luokkaa antoivat kyllä hänelle selvän kuvan siitä, kuka oli asian opetellut ja kuka vain kuikuili luokassa muitten jatkona. Justuksen tunneilla jokainen joutui vuorollaan taululle selvittämään joko kotilaskua tai muuta tehtävää. ”Tulehan taululle.” Siinä sitten mentiin taululle ja ainakin yritettiin selvitä. ”Menehän paikallesi,” kuului komento mikäli tehtävä ei edennyt. Justusta kyllä kunnioitettiin, ja siitä syystä tunneilla oli yleensä rauhallinen kuri. Opettaja myös oppi tuntemaan kaikki oppilaansa ennen lukioon menoa. Joitain poikia tämä tapahtumattomuus alkoi murrosiässä häiritä, ja he laittoivat vähän liikettä Justuksen tunneilla. Silloin hän kääntyi taululta rauhallisesti, nosti kätensä ja alkoi etusormea heiluttaen näyttää ja sanoi: ”Alahan mennä.” Häiriön aiheuttaja sai sitten olla käytävässä tunnin loppuun.