Posti Vammalassa -50-60 l

Vammalan posti

Vanha postirakennus oli komea hirsirakennus. Yksikerroksisena se seisoi vahvan graniittiperustuksen päällä. Meidän asuessa rakennuksen kirkon puoleisessa päädyssä vuodesta 1954 talo oli rinteessä. Pihan puolella oli alustaan johtavat pariovet, siellä säilytettiin puita talvea varten. Miltei koko alusta oli auki maalattiaisena, kirkon puolella oli kellaritiloja ja toisella puolella valtava betonista tehty postin holvin perusta. Piha oli maantietä alempana, siellä kasvoi omenapuita, komea tuija ja vaahtera. Pihan alapäässä kosken puolella oli hirsinen piharakennus, jossa oli tien puolella pukuhuone ja sauna. Varastoon pihan puolella oli pariovet. Siitä tuli isäni autolle talli. Perunamaa oli lapioitu tallin seinältä Lehmuskosken tiilisen piharakennuksen seinään saakka. Keskellä pihaa oli komea vinssi kaivo. Sen päälle oli rakennettu komea pömpeli, jonka huipulla oli vielä piikki. Pihaa koristi vielä puutarhakeinu. Puiden pilkkominen ja alustaan ajo oli monena kesänä Kestin pariskunnan työnä. Heillä oli halkosirkkeli ja siihen liitettynä klapien pilkkomista varten sellainen huiman iso pyörä, johon oli hitsattu kiinni neljä kirvestä. Emäntä käytteli tottuneesti sirkkeliä ja isäntä tottuneesti pinensi klapit. Tämä toimitus kovasti kiinnosti minua, seisoin siinä sivulla ja katselin kuinka isäntä otti halon pätkän käteensä ja tarjosi sen toista päätä lyhyelle teräspöydälle, hiukan yli reunan ja samassa kirves jo kolahti aikas pamauksella alas halkaisten puun. Se toimitus niin kiehtoi, kirvestä ei oikein silmä tahtonut erottaa, sinne vaan oli puun pää työnnettävä oikealla hetkellä. Joskus harvoin kävi niin, että emännän katkoessa mahdottoman paksua halkoa ja isännän juuri samalla, kun sirkkeli alkoi uupua, työntäessä isoa klapia kirveelle, niin se ei humahtanukaan läpi puun. Silloin isäntä kiskaisi rajulla liikkeellä klapin irti kirveestä. Jos emäntä samalla oli saanut hellitettyä sirkkelin rasitusta lähtivät nuo taikapyörät taas sihisemään. Joskus kuitenkin hihnat ehtivät hypätä pois päältä. Silloin kuului jokunen ärräpää molempien käydessä ripeillä liikkeillä korjaamaan vahinkoa. Pariovista isäntä viskasi valmiit klapit kädestään sisälle alustaan niinpitkälle kuin saattoi. Minä tietenkin tungin aivan työn äärelle, kun tuo huima kirveskone kiinnosti. Lempeästi isäntä ohjasi minua etäämmälle, häntä kait vähän huvitti minun kiinnostukseni. Kävipä mielessäni pyytää saada itse työntää puun päätä terän alle. Näin kuitenkin käsien monasti heilahtavan rajustikin visaisen koivun kanssa. En uskaltanut pyytää, en varmasti olisi saanutkaan. Puita oli jo niin paljon, että ne ulottuivat alustan kattoon ja sitten ovelle saakka. Silloin ottivat tauon pilkkomisesta, nousivat kasan päälle ja aloittivat klapien heittelyn pidemmälle alustan perälle. Minä nousin perässä heittelemään. Suurin suma tuli selvitetyksi, isäntä sanoi, että minä voisin jatkaa tuolta perältä edelleen kasan paiskomista pitemmälle. Siellä minä sitten katon rajassa istuen heittelin kasaa eteenpäin. Aikani siellä oltuani Kesti tuli katsomaan. ”Sinähän olet aikamoisen kuopan tänne saanut aikaan.” Miten se kuuluikaan hyvältä lapsen korvaan saada myönteistä palautetta!

Minä luin intiaanikirjoja ja Kolmea Partiopoikaa, alustassa veistelin puukolla lastuja ja kiehisiä, kiskoin koivuista tuohta sytykkeeksi retkiä varten. Onneksi siellä ei ollut kirvestä, olisin ilman epäilyjä hakannut itseni palasiksi puiden sijaan. Kerkesi siinä puukkokin viiltelemään peukalon vartta. Ei kannata miesten hymyillä, katsokaa vaan omaa vasemman kätenne peukaloa, montako arpea siinä on. Mistä sitten tulikin mieleeni sytyttää siellä alustassa aivan perällä holvin betonisessa kolossa nuotio. Siinä oli hyvä kivipohja, betoniseinätjka betonikatto. Minä päättelin, ettei vaaraa tulipalosta ollut. Hienosti kuivat koivuklapit syttyivät, liekit lämmittivät ja savu nousi kattoon. Hiukan minua alkoi yskittää, silloin alustaan ryntäsivät isäni ja Hauhonsalon Onni perässään postin naistyöntekijöitä. ”Mitäs helvettiä täällä tapahtuu Pekka!” Minusta se nyt ei ollut niin dramaattista, olinhan osannut laittaa nuotion kiviselle alustalle. Eivät kuitenkaan osanneet arvostaa huolellisuuttani. Savu oli tunkeutunut postiin sisälle, ensin tietenkin isän työhuoneeseen holvin sivuilta ja sitten samalla postin puolelle. Minä sitten istuin palovartiossa arestissa aikani.

Postissa oli melkoinen joukko töissä, virkailijat sisätöissä ja lisäksi postinkantajat, jotka veivät joka arkipäivä valtavan määrän postia ja lehtiä Roismalasta Pohjolanjärven maahan ja ympäri Vammalaa. Vielä oli Aseman posti ja sivukonttorit ympäri laajaa Tyrväätä, Lantula, Kärppälä, Sammaljoki, Illo, Stormi. Sisareni kanssa olimme ensimmäisinä vuosina vapaat menemään ja tulemaan kaikki vapaamme ja kesämme. Kyllähän me kotona teimme osamme, siivousta, tiskaamista ja sitten Jussin ja parin vuoden päästä Mikon hoitamista. Oppikoulussa ollessamme menimme kesäksi joksikin aikaa töihin, minä jakamaan postia ja Kiti postiin luukulle. Sitä ennen olimme joulun alla kiireapuna, lajittelemassa postia ja leimaamassa joulukortteja ja kirjeitä. Leimaaminen tapahtui erityisellä pöydällä, jossa oli laidat kolmella sivulla, takasivulla oli akseloitu varren päässä oleva leimasin. Sitä sitten paukuttelin ensin mustetyynyyn ja sitten postimerkin päälle. Pam pam, pam pam.

Onni näytti taitojaan, hän laittoi vasempaan käteensä pinon kortteja, veti ne viuhkaksi siten, että kaikista näkyi postimerkki. Sitten hän käsittämättömällä nopeudella leimasi kortit vasenta kättä vain hiukan ranteesta siirtäen, tyyny, kortti tyyny kortti. Kortteja oli aivan mahdoton määrä, kaikki niitä kirjoittelivat ja lähettivät, kymmeniä ja kymmeniä, Vammalassakin, ja niitä minä sitten pääasiassa leimasin. Joskus pääsin tyhjentämään ulkona seinällä ollutta kirjepostilaatikkoa. Sain säkkikankaisen pussin avukseni. Siinä oli saksien tavoin aukeava raudoitettu yläosa, jonka toisessa päässä oli pari koukkua. Ne sovitettiin laatikon alla seinän puolella oleviin koukkuihin, levitettiin säkki ja avattiin laatikon pohja. Valtavalla rymähdyksellä posti putosi säkkiin. Tavallisesti laatikko tyhjennettiin neljä kertaa päivässä, joulun se oli tyhjennettävä vähintään kaksikymmentä kertaa, aina se oli täysi. Leimaamisen jälkeen alkoi lajittelu. Sitä varten lattialla oli hyllyköitä vieri vieressä, niissä lokerikkoja, joihin lehdet, kirjeet ja kortit laitettiin. Aluksi jouduimme kysymään, mihin lokerikkoon posti laitettiin, jos lokerikossa ei ollut sellaista nimeä. Pian ne painuivat päähän. Erityisen nopeita lajittelijoita olivat Hauhonsalon veljekset Reijo ja Veikko. Siinä käsi vippasi lähetyksen lokeroon ja heti toiseen ja kolmanteen niin ettei sitä oikein edes nähnyt, yhtenäinen liike kuin tanssia käsillä ja uusi nippu jaettavaksi. Siinä he samalla opastivat meitä liikkeen hidastumatta. Lajitellut postit niputettiin ja laitettiin menemään eteenpäin, Asemalle, Tampereelle, Helsinkiin, mitkä minnekin. Ne nostettiin säkkeihin, suu kiinni ja pahvinen nimilappu naruun. Joka päivä liikkui myös arvopostia. Sitä varten oli oma virkailija, joka avasi sellaisen säkin, lajitteli, kuittasi ja lähetti edelleen. Sellainen säkki täytyi sinetöidä eli blommata lyijysinetillä. Siinä oli pyöreä lituskainen lyijynpala, jonka läpi pujotettiin sidontanaru ja sitten sinetti puristettiin läjään erityisillä pihdeillä. Postilaiset Tommilan Risto ja Kasken Tapio, touhusivat usein vapaallakin yhdessä Ilmarannan Taunon kanssa. Alhon Ritva ja Vastialan Kerttu olivat konttoritöissä, samoin Penttilän Pirkko ja Minkkisen Eila. Vastialan Kerttu opetti pitkinä iltoina lennättimessä kaikenlaisia paperitöitä meille innokkaille.
Postilaiset olivat yhteen hitsautuneita, ylpeitä työstään. Siihen aikaan oli yhteinen pikkujoulu, Kitin kanssa niissä esiinnyimme. Myöhemmin postilaisille rakennettiin Pohjolanjärven maahan järven rannalle mökki. Se oli käytössä kesäisin ja joskus talvellakin.
Iän karttuessa saimme ryhtyä kesällä töihin. Minä pidin postin jakelusta. Se kyllä alkoi aikaisin aamulla, kuuteen oli tultava, mutta sitten jako oli yleensä ohi 11 aikaan ja loppupäivä oli vapaata.
Postitalo alkoi olla ahdas kasvavalle liikenteelle. Mietittiin rakennetaanko uusi vai korjataanko vanha. Muistan isäni näistä vaihtoehdoista usein keskustelleen miesten kanssa. Lopputuloksena oli sitten Vammalan rumin talo. Mineriitillä päällystetty seinän korkeudeltaan korotettu kaksikerroksinen laatikko rumine ikkunoineen. Meidän asuntomme tuli nyt toiseen kerrokseen eri puolelle taloa kuin vanha asunto. Kirkon puolelle rakennettiin kaksi asuntoa, joihin muuttivat Hauhonsalot kadun puolelle ja Ilmarannat pihan puolelle. Meillä oli neljä huonetta ja keittiö, ikkunat kolmeen suuntaan. Posti oli väistynyt remontin ajaksi Marttilankadulla olleeseen Tähdön Maalikaupan tiloihin. Niissä juuri ja juuri kyettiin toimimaan, ahdasta oli. Me asuimme vuokralla Lousajassa, rautatieläinen Koskelon omakotitalossa. Silloin meidän koulumatkamme piteni. Syksyllä olin menossa koulusta Lousajaan. Minulla ei ollut pyörää silloin mukana, jäin katselemaan jo jäätynyttä Rautavettä. Siitä olisi nopsa kipaista yli, matka puolittuisi. Kävelin rantatietä ja arvelin jään kestävän, kunhan en menisi aivan suoraan, vaan tekisin lenkin ylävirran puolelle. Katselin avukseni jonkinlaista seivästä, jonka avulla voisin päästä ylös, jos jää pettäisi. Löysin yhden talon viereltä pitkän puuseipään. Mietin, että se näyttää virattomalta, koppasin sen käteeni ja painelin jäälle. Ei siellä muitten jälkiä näkynyt, muttei jääkään pettänyt.

Kallion Markku oli päässyt myös kesäjakajaksi, yhdessä menimme purkamaan postiauton lastia. Otimme pihasta postin keltaiset rattaat ja veimme sen jalkakäytävälle auton viereen. Otin postinipun ja heitin sen rattaille toiseen päähän. Markulla oli just jalka rattaitten alla, ja siinä oli keppiraudasta käännetty tuki, joka pamahti jalan päälle. Ai perkele kun sattui, Markku hyppeli yhdellä jalalla ja manasi. Isä oli nähnyt sen ja sain selittää parhaani mukaan sen olleen vahinko. Menimme sisälle lajittelemaan loput postit. Ensimmäinen jako oli sellainen karkeajako, jossa jaoteltiin posti jakopiireittäin. Kun kaikki oli jaettu, otti kukin jakaja omat postinsa ja aloitti sen hienojaon, siihen järjestykseen kuin posti sitten laukusta jaettiin. Meillä hienojako oli vielä hidasta verrattuna vakituisiin jakajiin. Niinpä päätimme Markun kanssa hieman lintsata lopusta ja mennä lajittelemaan omat postimme. Kuulin vaan pläiskäyksen jakohuoneesta, kun Reijo pamautti nipun pöytään. Sitten jo tulikin Innolan Onerva sanomaan meille, että yhteinen posti on lajiteltava ensin. Niinhän se olikin. Jokainen kantaja lajitteli postinsa, ja sitten oli vietävä osa postista etukäteen reitin varrelle. Siellä oli jokaisella omat paikat, mihin niput saattoi viedä, yleensä rappukäytävään rappujen alle. Kun postia oli vähän, niin nippukanto tuli valmiiksi ennen yhdeksää. Silloin vasta sai lähteä jakamaan, sillä siihen mennessä tulleet arvopostit oli saatava mukaan päivän jakoon.

Pohjolanjärven maahan vei postin Luukkasen Jonne. Hän oli meille lapsille mukava. Aina hänellä oli joku sana sanottavana meille. Erään kerran Jonnen 250 kuutioinen Jawa ei tahtonut käynnistyä, hän haki pihan perältä kepin avukseen. Tullessaan takaisin hän sanoi minulle, että pyörä tarvitsee keppiä, kun se ei käynnistynyt. En tiedä, mitä sillä kepillä tehtiin, mutta kyllä Jonne postinsa sinäkin päivänä jakoi. Pyörässä kuluivat hammasrattaat hiljalleen nysiksi, samaan aikaan kettinki hiukan venyi, eikä se sitten oikein pysynyt päällä. Jonne kertoili, että hänellä ketjut aina välillä pomppasivat päältä ja hän joutui niitä laittamaan paikalleen. Siinä oli samaan suuntaan matkalla mies polkupyörällään. Jonne pääsi ketjujen laiton jälkeen ohi polkupyörästä, kunnes ketju taas pomppasi päältä. Sitä korjatessaan polkupyöräilijä ajoi ohi. Näin tapahtui kerta toisensa jälkeen. Minusta se oli hauska tapahtuma, kunnes sama tapahtui minulle. Olin saanut vanhan 125 kuutioisen Neuvostoliitossa tehdyn Tähti merkkisen moottoripyörän omakseni. Ajellessani Kärppälästä kotiin päin ketjut pomppasivat pois päältä. Siinä oli pyöräilijä, ohitti minut, minä ohitin hänet, hän ohitti minut, minä ohitin hänet. Lopulta pääsin perille.

Minä sain kesässä kaksi jakopiiriä opeteltavaksi, näin vein lopulta postia joka paikkaan Vammalassa ja aina Roismalaa myöten. Tunsin lähes kaikki asukkaat, osasin kaikki tiet ja osoitteet ja opin tietämään, mitä heille postia tulisi. Tässä muistamisessa minut kuitenkin moninkertaisesti hakkasi lennättimessä töissä ollut Marja, sittemmin Salosen Pekan vaimo. Hän osasi ulkoa kaikkien vammalalaisten puhelinnumerot.

Kallion Markku oli erittäin urheilullinen, erityisesti tennis veti häntä. Olimme uudistuneessa postissa kesäjakajina. Minä sanoin hänelle, kilpailua kun aina oli, että minä kykenen jakamaan postini nopeammin kuin hän. ”Et varmasti kykene.” ”No kokeillaan tänään.” ”Mikäs siinä.” Minulla oli nippukannon jälkeen tunnin verran aikaa ennen yhdeksää ja lupaa aloittaa jako. Otin laukkuni nippukannolle mukaan, iskin postin laukkuun tubitalon edessä ja aloin juosta. Rajakadulle talo talolta etenin, Kaloisella Matti ihmetteli nopeaa postin kulkua, sanoin tämän olevan poikkeus, alas aina Nummelle ja Liuhalaan, sieltä Kävelykatua, käännös Sammonkadulle ja viimeinen paikka oli Iso-Iivarin talolla. Olin jakanut miltei koko postini ennen yhdeksää. Jouduin vielä odottamaan arvopostia, sen saatuani jouduin uudelleen juoksemaan lenkkini läpi, mutta pysähdyspaikkoja oli vain vähän. Mallastehtaan sivua juoksin laukku tyhjänä postille, kello oli vartin yli yhdeksän. Olin aivan hiessä, mutta varma voitostani. Jonne oli vasta lähdössä lenkilleen ja kysyi mistä minä tulin. ”Olen jo lenkkini kiertänyt tältä päivältä” ”Et olekkaan, minäkin olen vasta lähdössä.” ”Oletkos nähnyt Kallion Markkua?” ”Sellaisen vartin verran sitten hän täällä kävi.”