Otoksia kameralla -60 l

Valokuvaamista Vammalassa

Marttilankadulla aivan Kosken ruokakaupan jälkeen oli pieni valokuvakauppa. Siellä Ericsonin rouva myi tarvikkeita pienen tiskinsä takana, otti studiokuvia, yleensä rippikoululaisista konfirmaation jälkeen, ylioppilaista, hääpareista ja mitä niitä kukin omaksi muistokseen halusi. Liikkeen takana oli pieni asunto, missä valokuvaaja ja hänen pieni tyttönsä Irmeli asustivat. Isäni osti sieltä venäläisen laatikkokameran minulle jonkinmoisen kärttämisen jälkeen. Kamera oli mainio laite opiskeluun. Filmiksi siihen ostettiin mustavalkoista Kodakin isoruutuista. Vammalassa oli silloin kolme valokuvaamoa, PYP:n talossa SASA kuva ja tubitalossa Pinomäen valokuvaamo. Ensimmäiset kuvani otin nuoremmista veljistäni, Mikko oli silloin noin vuoden ikäinen, Jussi pari vuotta vanhempi. Pääsipä Kitikin joihinkin yhteiskuviin. Ericsonin liikkeeseen vein ensimmäiset rullat kehitettäväksi ja ostin uudet valotettaviksi. Talvella kiertelin Rautaveden rantoja, kuvasin talviteloille nostettuja veneitä, jään ja veden vaihteluita. Katselin maisemia yhteen asetettujen peukaloiden ja etusormien muodostavan kehikon läpi. Sen olin oppinut lainakirjoista, mitä saatoin lainata siitä samasta talosta, missä Ericsonitkin asuivat. Siellä avattiin Vammalan ensimmäinen Kirjasto. Irmeli ehti nousta raput toiseen kerrokseen avajaispäivänä ensimmäisenä. Hän sai lainauskortin numero yksi. Omani olen ehtinyt hukata, numero lieni siinä kortissa jossain sadan tienoilla. Partiokolossa aloitettiin valokuvauskerho. Tila olikin siihen erinomainen, pimennyksestä ei ollut huolta siellä kellarissa. Etuhuoneen pöydälle oli nostettu muutamia purkkeja, altaita, pulloja ja suurennuskone, olisiko ollut Optimus. Ensimmäiseksi saimme opetella käyttämään filmin kehityslaitetta. Se oli musta purkki, jonka pohjassa oli sisäänpäin kiertyvää muovilaitaa. Kannessa oli samanlaista laitaa, mutta matalana nysänä. Kun filmiä syötettiin laidasta sisään, niin kiertoliikkeellä kantta ja pohjaa liikuttelemalla saatiin filmi kiertymään kokonaan purkin sisään. Tämä oli tehtävä täydellisessä pimeydessä, muutoin filmi olisi valottunut pilalle. Punainen valo sytytettiin ja purkkiin kaadettiin kehitysneste. Muutaman minuutin kuluttua filmi saatettiin ottaa esiin, se huuhdeltiin ja laitettiin kuivumaan. Suurennuskoneeseen asennettiin ensimmäinen ruutu pidikkeeseen. Objektiivi tarkennettiin alustalle asetettavaan paperiin. Suurennuskoneessa oli tavallinen valkoinen sähkövalo, joka heijasti kuvan filmin läpi alustalle asetettuun valokuvapaperiin. Suurennuskoneessa oli pystyakseli, jota pitkin konetta liikuteltiin ja saatiin objektiivin läpi suurennus paperilla pienenemään tai suurenemaan. Valotuksen kestossa oli aina pieni epävarmuus sen oikeellisuudesta. Kuvasta tuli liian musta pitkällä valotuksella. Valotuksen jälkeen paperi kiikutettiin kehitysnesteellä täytettyyn astiaan. Nyt sitten alkoi kehityksen jännittävin hetki. Punaisessa hämyisessä valossa alkoi kuva näkymään yhä selvemmin. Seuraavana kuva laskettiin kiinnitysnesteeseen. Siinä kuvan oli taas oltava oikea aika, muutoin kuva saattoi vielä myöhemmin tummua. Hiljalleen opettelimme eri aikojen vaikutusta lopputulokseen. Valotusvaiheessa saatettiin antaa osalle paperia enemmän tai vähemmän valoa esim, kädellä varjostaen. Opimme myös laittamaan kaksi filmiä päällekkäin joitakin erikoistehosteita varten. Härmän Pentin kanssa olimme usein kaksistaan Kololla kehittämässä omia otoksiamme ja oppimassa lisää. Tässäkin oli apunamme kirjaston valokuvauksen ja kehityksen teokset.

Kesällä postia jakaessani lenkkini meni Pinomäen valokuvaamon kautta. Unton kanssa juttelimme usein jostakin yksityskohdasta, palasimpa sinne myös lenkkini jälkeen. Unto mielellään otti minut mukaan pimiöön ja näytti kuvien kehityksen vaiheita. Usein hän laittoi roskakoriin sellaisiakin kuvia, joissa minä en nähnyt mitään virhettä. Untolta sitten ostin uuden kameran, pienen paljekameran. Minua miellytti kuvien lisääntynyt tarkkuus. Paralleelivirhe jäi myös pois, koska kamera mittasi objektiivin läpi. Kamerassa oli myös monipuolisemmat säätömahdollisuudet valotuksen ja himmennyksen suhteen.

Asemanmäkeen varikon viereen rakennettiin vesitorni. Sinne saatoimme mennä kapuamaan portaat ylös saakka hakemalla tien toisella puolella olleesta talosta avaimet alakerran oveen. Rappujen määrää emme koskaan laskeneet, paljon niitä oli. Ylhäältä avautui huikaiseva maisema yli Vammalan. Pohjoispuolella näkyi vain metsää ja joitain varikon varastoja. Napsin sieltäkin kuvia, erityisesti metsän kuusten latvat olivat mielestäni kauniita. Samalla matkalla kävelin vielä metsän polkuja ensilumien aikaan, kaartuvat koivut metsäpolun päällä tulivat ikuistetuiksi. Kotona sitten näytin ylpeänä kuviani, olinhan ne tehnyt alusta alkaen itse. Metsäkuvan nähdessään äitini alkoi nauraa: ”Mitä sinä tällaisen kuvan olet ottanut, eihän tässä näy yhtään ihmistä?” Eipä tullut ymmärrystä taidekuvilleni. Pyöräilin Tyrvään Vanhalle Kirkolle, näin sitä tuohon aikaan nimitettiin, otin kirkosta ja venevajasta kuvat. Ne suurensin koko arkin mukaisesti. Kuvien valmistuttua liimasin ne erikoisliimalla pahville, se tapahtui silitysraudalla paperin läpi. Liima oli ohuina levyinä laatikossa, sitä levitettiin koko taustalle. Vuosi oli silloin -63. Viitisen vuotta sitten  kirkkokuvat Tyrvään Sanomiin ja annoin heille täydet oikeudet niihin, josko niitä joskus tarvitsevat.

Monet muutkin harrastivat valokuvausta, Hämeen-Anttilan Matti, Hirvikosken Kunto, Marjamäki, Kunto opiskeli alaa niin paljon, että hänestä tuli Tv 2:n kuvaaja eläkkeelle lähtöön saakka. Hänen kanssaan joskus juttelimme kuvauksesta, kerran löysin kirjaston kirjan välistä valokuvan. Se oli sinne edelliseltä lainaajalta unohtunut. Kirjasto oli saanut tilat uuden kunnantalon toisesta kerroksesta. Siellä lukusalissa istuimme usein, tapasimme toisiamme ja tutkimme kirjoja. Valokuva oli otettu kahden negatiivin läpi. Toinen negatiivi esitti kudottua seinävaatetta. Näin maisemakuvaan saatiin graafinen vaikutelma. Minä laitoin kuvan taskuuni. Arvasin heti, kenen se oli. Nähdessäni Kunton otin kuvan esiin ja kysyin että tunnekkos. Tunsihan hän oman kuvansa.

Normaalisti teimme kuvat postikorttikokoon. Paperit ostimme valmiiksi pakattuina vahvassa mustasisustaisessa päältä keltaisessa pahvilaatikossa. Nämä laatikot olivat hyviä säilytyspaikkoja valottamattomille papereille. Opettelin tekemään A4 kokoa isompia kuvia. Paperit olivat pakkauksissa, mutta ei laatikoissa. Tavalliset kehitys- ja kiinnitysaltaat eivät riittäneet. Silloin imeytin kehitteen kankaaseen, pyöritin sen tolloksi ja pyyhin sillä valotetun paperin pintaa. Kuva alkoi muodostua, toisella rätillä, missä oli kiinnitettä sitten pyyhin kehitteen pois. Kyllä se onnistui, mutta aineita siinä kyllä kului helposti hukkaan.

Yleisimmin tein pienempiä kuvia, niitä sitten myin kaikille kavereilleni, jotka niissä esiintyivät. Negatiivit säilytin kansioissa, joihin alkuun kirjoitin sisällysluettelonkin. Kivirannan Kari ja veljensä Tauno taisivat ensimmäisinä Vammalassa alkaa ottamaan ja kehittämään värikuvia. Kävin heidän rautakaupassaan ostaakseni jotain pientä. Karin kanssa tuli kuvaus puheeksi. Hän sanoi värien vaativan useamman liemen ja lutraamisen, siksi se oli hidasta mustavalkoisen kuvan tekemiseen verrattuna. Tämä vaikutti silloin siihen, etten hankkinut värifilmiä. Kamera keikkui miltei aina mukanani, kuvasin tapahtumia Yhteiskoulussa ja vapaa-ajalla. Koulun täyttäessä vuosia, 80, siellä oli yhteen luokkaan kerätty vanhoilta ajoilta valokuvia yksi seinä täyteen. Useimmat olivat minun ottamiani, siellä oli penkinpainajaiskuvat, opettajien kuvat ja tietenkin meistä illalla karonkassa Sianojilla Sammaljoella.

Kuvauksessa siirryttiin muutama vuosi sitten digiaikaan, silloin kaivoin vanhat negatiivini esiin ja aloin skannata niitä ykkösiksi ja nolliksi. Olin arkistoinut kaikki negatiivit, mutta kuvia ei sitten ollutkaan minulla. Myin aina viimeistä myötä valmistamani otokset, eikä minulle jäänyt kuin hajakappaleita valmiina kuvina.

Vammalaa kierrellessäni 60-luvulla kameran kanssa otin kyllä kuvia kauppalastakin, mutta aina keskustan kuvissa rakennukset olivat sivuosassa. Tajusimme kyllä vanhojen rakennusten valtavan repimisvimman, mikä alkoi silloin kiihtyä. Sen aikakauden huippu saavutettiin 70-luvulla, kun koko Suomi alkoi vaurastua. Rakennus toisensa jälkeen purettiin Rautavedenkadultakin, yhtenä viimeisistä laamanni Kalhan talo aivan Yhteiskoulun naapurissa. Vein sinnekin joskus postilähetyksiä. Ihailin suuria puita pihassa ja talon koristeellisuutta ja tunnelmaa. Pääsin joskus eteiseen ja pitemmällekin. Talon sisällä oli taianomainen tunnelma. Kalha pelasti minut pulasta yhtenä yönä. Olimme Peltosen Rauno, Kuoppalan Jukka ja minä hiihtolomaa viettämässä Pärnänmaassa Raunon mummolassa. Lämmitimme puilla pirttiä, teimme itse ruokamme ja hiihtelimme ulkona hirvien makuuksia katselemassa aivan mökin takana. Minun oli lähdettävä muita aikaisemmin kotiin. Iltapäivällä menisi bussi Punkalaitumen tiellä kohti Vammalaa. Raunolta sain ohjeet tiehaaroista, heitin repun selkääni ja aloin hiihtää kohti pysäkkiä. Joku tiehaara meni väärin. Pysäkkiä ei ollut missään, ilta alkoi hämärtää ja nopeasti tuli pimeä. Tiellä ei ollut kulkijoita. Hiihdin talon pihaan, ikkunasta loisti valo. Koputin ovelle ja kysyin: ”Viekö tämä tie Vammalaan?” ”Kyllä vie,” vastasi ovelle tullut emäntä. Minä hiihdin eteenpäin. Ikuisuuden jälkeen tulin tiehaaraan. Viitassa luki sen paikan nimi, mistä olin tullut, ei muuta. Tajusin olevani jossain kohtaa Lauttakylän pikatietä. Koppasin sukset jalastani ja aloin liftata. Arvelin kyllä sen olevan toivotonta yöllä ja suksetkin mukana. Auton valot, moottori kuului. Nostin käteni ja peukalon pystyyn. Moottorin ääni ei muuttunut. Äkisti kohdallani autoilija alkoi jarruttaa, juoksin auton luo ja kumarruin avonaisen ikkunan ääreen. ”Minnekäs te olette menossa?” Autoilija, vanhemman puoleinen mies kysyi. ”Vammalaan, minun piti mennä linja-autolla.” ”Hypätkää kyytiin.” ”Kiitos kovasti, mutta kun minulla on nämä suksetkin.” ”Istukaa siihen etupenkille, pitäkää suksia kädellä siinä ikkunan ulkopuolella.” Minä keinottelin istuimelle, avonaisesta ikkunasta pitelin toisella kädellä suksia ja sauvoja, toisella kädellä vedin oven kiinni. Sitten lähdettiin. Autossa olin tunnistanut ajajan laamanni Kalhaksi. Matka alkoi Keikyän tiehaaran paikkeilta. Yhtään ei tuntunut kylmä käteeni ulkona eikä vilu avonaisen ikkunan äärellä. Kalha tiedusteli minulta nimeäni ja tuntien isäni hän palautti minut kartalle.