Stormin Ollilassa renkinä 60 luv.

Renkinä Ollilan Matilla 1965

Mikä vaikuttaa kenenkin elämän käänteisiin. Mistä tulee päätös opiskelusta tai ammatista. Minulla on kaksi selvää muistoa vaikuttimistani. Niiden voimakkuus jo kouluaikana, osin lapsuudessa ovat olleet pääsyyt valintoihini. Myöhemmin elon kulussa tapahtuneet asiat ovat vain vahvistaneet niitä. Tietenkin on ollut myös niistä pois työntäviä hetkiä, mutta päätettyä suurta virtaa ne eivät ole kyenneet kääntämään.

Asuessani vielä Lahdessa alle kahdeksan vuoden iässä olimme vieraisilla äidin sisaren perheen luona. Heillä oli samanikäisiä lapsia, joten olimme mielellämme mukana, leikkimässä ja kuuntelemassa vanhempien juttuja. Miehet puhelivat armeija-ajoistaan ja kutsunnoista. Niko kertoi sanoneensa kysyttäessä aselajitoiveensa, hänellä oli kokemusta sähköttämisestä ja rautateistä. ”Vääpeli sanoi minun kyllä pääsevän koulutustani vastaavaan varuskuntaan palvelukseen. Sitten sain kutsun ratsuväkeen, helskutti, ei mitään sinne päinkään. Keidenhän kohdalla sitten koulutuksella oli merkitystä?”
” Minulla taas oli suojeluskunnassa koulutus tykkien kanssa asemapuolella. Sitten sain kutsun pioneereihin Korialle.” Isäni muisteli aikojaan varusmiespalveluksessa. Meitä poikia tuollainen puhe nauratti ja ihmetytti. Eivät käskyt miehiä tuntuneet harmittavan, enemmän huumorilla he niitä kertoilivat. Samalla he katselivat meitä, ja jatkoivat siihen suuntaan, että mihinkähän me sitten suuntaudumme aikanaan. Niko alkoi kertoilla hyviä puolia arneijan palveluksessa. ” Siellä saa ampua seinät täyteen lyijyä.” Lause porautui mieleeni. Tällöin ensimmäisen kerran ajattelin asiaa ja päätin siinä samassa hakeutua armeijaan. Kun asia myöhemmin tuli Vammalassa oppikoulussa ajankohtaiseksi, tuo ajatus oli edelleen niin vahva, että suoritin ylioppilastutkinnon vain sen vuoksi, että pääsisin Kadettikouluun. Kenraali Simelius oli muuttanut pääsyvaatimuksia hiukan tiukempaan suuntaan, ja tuo tutkinto vaadittiin, aikaisemman 7/8 päästötodistuksen sijaan.

Miesten jutusteluista myöhemmin, Vammalan vierailujen aikaan, koin toisen käännekohdan. Silloin oli eletty jo pitkään Kekkosen aikaa. Kai siinä oli saunan jälkeen kaljoja juodessa noussut esille tapaus, jossa vesialueen omistaja oli ajanut Kekkosen seurueineen pois omilta mailtaan. Eivät olleet sukulaisemmekaan maalaisliittolaisia. ” Maanviljelijänä voi ajaa vainioltaan pois vaikka Kekkosen,” isäni oli hiukan uhoissaan, ” tilalle ei tarvitse päästää ketään, jos ei tykkää.”

Siinä sain toisen vahvan elämyksen: ” Minä haluan myös joskus olla tilan omistaja, saan itse määrätä tekemisistäni, ehkä eläkkeellä.” Ajatus oli itämässä, myöhemmin se kasvoi toteutukseen saakka.

Kesällä olin taas tuuraamassa postinkantajia. Heinäkuussa jaettavan postin määrä oli pienimmillään. Olin jokaisena päivänä viimeistään yhdeltätoista vapaana. Mistä tulikaan puheeksi, mutta esitin ajatuksena mahdollisuuden tehdä vielä iltapäivisin jotakin. Isäni oli kokouksissaan jutellut Ollilan Matin kanssa minusta. Matti kertoi kyllä ottavansa minut puolipäiväiseksi tilalleen. Olivat samalla sopineet työajasta, klo 12-17. Päivä alkaisi lounaalla Ollilan keittiössä muitten kanssa, ja päättyisi päivälliseen. Olin saanut lahjaksi polkupyörän luokalta pääsyni johdosta. Se ostettiin Rutunalta. Siinä oli kolme vaihdetta ja käsijarrut. Olin siitä niin mielissäni, ettei tuo kuuden, seitsemän kilometrin matka Ollilaan ollut ollenkaan esteenä. Tunsin kyllä Matin ja sisarensa Aunen edelliseltä kesältä. Reservin upseerit olivat vierailleet siellä, minä joukon jatkona. Matti oli rakentanut navetalta kaukolämmön päärakennukseen, sitä ihasteltiin. Kaivannon kohta pysyi talvellakin sulana lumesta. Katselin pihassa olevaa punakattoista Mossea, siinä oli eriskummallinen pilkutus, konepellillä ja katossa. Kysyin Matilta: ”Mitä merkillistä nämä ovat?” ”Kärpäsenpaskaa,” sanoi hän, ”ei sitä ihmiset oikeen usko, mutta sitä se on, ei lähde edes pesussa pois.”

Miehillä oli ollut pistooliammuntaa ulkona. Ampumassa olivat ainakin isäni, Peräisen Jussi, Satimuksen Aimo, KOP:n johtaja, ja muutama muu mies. Kilpailun voitti isäni. Miehet lähtivät sisälle kahville. Peräisen Jussia häviö kismitti niin, että hän lähti vielä sisältä uudelleen koettamaan. Oli siellä myös Satimuksen Kalle, Hämeen-Anttilan Matti ja pari nuorempaa kaveria. Usein pyörimme mukana näissäkin kokoontumisissa. Matti esitteli taloa ja työhuonettaan. Siellä oli suuri kirjoituspöytä ja iso kirjahylly. Minua viehätti kovasti huoneen ilmapiiri ja vanhan nahan tuoksu piipun savuun sekoittuneena.

Maanantaina kahdeltatoista istuin Ollilan keittiössä syömässä. Ruokaa oli vallan runsaasti, Aune oli keittänyt perunat omasta maasta, leiponut itse leivän, lihakastike sianlihasta maistui mahdottoman hyvältä. Leivän päälle voita ja tilan kutujuustoa. Maito oli itse lypsetty, kermaista ja hyvää. Tuolloin opin syömään kutujuustoa ja erottamaan, jos siihen oli hiukkaakaan lisätty maitoa, Aune sen kertoi. Silloin juusto narisi hampaissa.

Matilla oli heinän tekoa. Hän ajeli hiljakseen punaisella kopittomalla Fergulla kärry perässään. Yhdessä kokosimme seipäältä kuivat heinät. Ei niitä koskaan kovin paljoa kuormaan tungettu, ei ollut edes viljalaitoja. Kesä oli sateeton, saatiin hyvä heinä. Kahden viikon päivät minä siellä kävin, tutustuin hieman muihinkin viljelijöihin, tulivat mielellään jutteleman pellolle ohi kulkiessaan, taisi jollain olla asiaakin. Kahvit joimme joskus pellolla, joskus taas talossa, kuinka matka joutui. Kutuille saimme paikata muutaman kerran aitaa, muutoin ne olivat naisväen huolena ja hoidossa. Kiireetön, kaiken eteen tulevan hallinta, talo kuin linna, avarat omat vainiot ja metsät saivat minut kaipaamaan kohti samanlaista oloa. Lähtiessäni talosta viimeistä kertaa renkinä sain Aunelta vielä kaksi kutujuustoa paketissa.