lauantai 24. maaliskuuta 2012

Autoilua ilman lupaa -60 l






Ajokortitta ajoa



Saavuimme Vammalaan Pobedalla. Se oli harmaanruskehtava venäläinen laatuauto. Sitä tehtiin aikoinaan laajalle alueelle varmaan miljoonia kappaleita, Georgiasta, Unkarista, Puolasta, Itä-Sakasasta, Liettuaan, Latviaan, Viroon ja Suomeen. Idässä se kulki läpi Siperian Tyynelle Merelle saakka Japanin naapuriin. Suomessa autoa käytettiin raa'assa ajossa takseina, kerrotaan sillä ajetun miljoona kilometriä. Moottori siinä oli karkeasti tehty, startti tapahtui jalalla painaen kaasupolkimen yläpuolella oleva bendix laite päälle, jotta starttimoottorin voima välittyi pyörittämään mottoria. Minä katselin aina tarkkaavaisesti, miten käynnistäminen ja ajo sujuivat. Menimme koko perhe kesämökille. Pobedalla pääsi melkein perille saakka, siihen jäi vielä vähäinen kävelymatka läpi mäntymetsän ja mäen alla näkyi järvi. Minulle tuli tilaisuus kävellä yksin autolle. Tietenkin nousin kuljettajan paikalle. Yletyin juuri painamaan polkimen pohjaan. Laitoin ensin pakin päälle ja jurnutin sitten taaksepäin joitain metrejä akun voimalla. Palasin takaisin ykkösellä. Ajoa ei voinut jatkaa, koska tiesin akun muutoin voivan kuluttaa voimansa. Tähän jäikin minun ajeluni sillä autolla. Valtio hellitti säännöstelyä viimeisen sotakorvausjunan puksutettua rajan yli. Autot olivat olleet kiellettyjen tuontitavaroiden listalla, siis länsiautot. Olihan niitä joitain poikkeuksia ollut, mutta tavallinen rahvas ei niitä saanut ennenkuin tuontikielto purettiin. Meillä laitettiin Pobeda myyntiin. Lehdessä oli siitä pieni ilmoitus. Olin yksin kotona, kun soitto siitä tuli. Latelin sen, mitä autosta tiesin. Se oli vanha taksi, ajokilometrit olivat yli kaksisataa tuhatta. Kerroin soitosta ja sain haukut rehellisyydestäni. Ihmettelin mielessäni, että valehdellako olisi pitänyt. Meni se auto lopulta kaupaksi.
Isä heittäytyi vallan hurjaksi ja osti englantilaisen Morris Minin, uuden yksilön. Sitä säilytettiin pihassa autotallissa. Sain kerran ajaa sen talliin. Peltosen Rauno oli katselemassa, kun painoin kaasua ykkönen silmässä. Kytkimen nosto tapahtui liian varovaisesti, painoin kaasua päästäkseni kynnyksen yli, kytkin luisti ja moottori huusi. Talliin sain auton ajettua. Siihen sitten jäivätkin ajoni Morriksella. Se myytiin aika pian. Mummini kuoltua sisarukset pitivät perunkirjoituksen Lahdessa ja suorittivat perinnönjaon. He pitivät keskenään huutokaupan tavaroista. Äitini halusi saada mustan tammisen barokkikaluston, valtavan kaapin, ison ruokasalin pöydän, kaksi komeaa tuolia ja kuusi pienempää tuolia. Ne asetettiin meille saliin. Asuimme silloin jo postin toisessa kerroksessa. Hauhonsalon veljekset olivat auttamassa kantamisessa.

Meille tuli Skoda Octavia, tsekkiläinen auto. Talvella vanhempieni ollessa kylässä me olimme Peltosen Raunon kanssa pihassa. Sain päännouseman. Hain virta-avaimet sisältä ja kiipesimme Skodaan. Suuntasin kulkumme Sylväätä kohden, ajelin ensin Marttilankatua, ohi oppikoulun, käännyin Sylväälle päin Tampereen tietä. Niemelän Hannun ja Tammiahon ohi. Ennen piirimielisairaalaa käännyin oikealle tarkoituksena päästä sieltä oikaisemalla Lemmenpolulle. Kesäisin siitä pääsikin, mutta nyt tuo polku oli auraamatta. Ei siihen silloin oltu vielä tietä tehtykään.
Mahtaako tästä päästä, koetetaan nyt.”
Minä kyllä luulen, ettet pääse läpi.” Niinhän siinä kävi, auto juuttui hankeen.
Istu autossa vaan, minä peruutan.” Avasin etuoven ja käännyin katsomaan taakseni. Näin auton vähäisen takavalon punaisessa hohteessa pyörien painaman uran, pakitin, auto lähti taaksepäin, minä tuijotin uraa ja pidin rattia suorassa, pääsimme pois hangesta.
Olipa hienosti peruutettu, en minä olisi osannut.” Rauno oli myös helpottunut. Jatkoimme ajoa, nyt päätin mennä aina pikatielle saakka. Tuohon aikaan liikenne oli hyvin rauhallista, saattoi ajaa pitkiä matkoja ilman vastaan tulijaa. Pikatiekin oli äänetön ja autoton, käänsin kohti Lauttakylää. Ajaminen oli varsin yksinkertaista puuhaa, valot pitkillä nostin hieman vauhtia, näin hyvin tien ja ojan reunan. Auton tullessa vastaan tilanne muuttui. Valot oli vaihdettava lyhyille, vastaantulijan valot taas häikäisivät. Hetkeen ei enää nähnyt oikeastaan mitään. Hiljensin vauhtia, olisiko ollut viittäkymppiäkään, ja väistin oikealle.
Älä käännä niin paljon tänne,” Rauno seurasi ojan reunaa, ”käännä keskemmälle, muutoin olemme ojassa.” Ajattelin, että parempi ojassa kuin vastaantulevan nokassa.
Tulit kyllä aivan tien laitaan, ajattelin sinun suistuvan ojaan.”
Ei siinä mitään käynyt, huomasin kyllä itsekin, mutta aika häikäisy siinä oli.” Ajoimme Kiikan risteykseen ja käännyimme takaisin. Saimme auton talliin ja avaimet paikoilleen sisälle. Jatkoimme omiin puuhiimme, kävimme torin reunalla olevassa Peltosten kahvilassa sisällä, ostimme limpsaa ja koetimme muutaman kolikon verran pajatsoa. Samassa talossa asuivat yläkertaa Leppäset, Marjatasta tuli kuuluisa laulaja ja viihdetaiteilija, isä oli armoton urheilumies ja Tyrvään Voiman kantavia jäseniä.

Me olimme saaneet vuokrata Vihattulasta viehättävän rantamökin ja saunan. Sen vuokrasi taiteilija Into Linturi. Hän asui samaisen kallion laella, minkä juurella me kesäämme vietimme. Meillä oli vielä Skoda voimissaan. Kuoppalan Jukka tuli mökille, vanhempani olivat lähteneet vieraisille keskustaan, me olimme kahden. Minulle tuli taas ajatus päähän.
Lähdetääs Jukka vähän autoilemaan.”
Lähdetään vaan, onkos sulla avaimet?”
On, isä jätti ne tänne mökkiin.” Kävelimme autolle, se oli Suomisten pihassa navetan takana. Istahdimme penkeille ja ajoimme tiehemme. Ajo oli jo hieman sujuvampaa, niin uskalsin päivällä olla liikkeellä. Vihattulan risteyksestä käännyimme Karkkua kohti. Kesäaurinko paistoi, tie pölysi. Kävimme muutaman kilometrin päässä kääntymässä. Takaisin tullessamme tiellä oli kulkijoita, lastenvaunut ja kolme kulkijaa. Ohitin reilusti nuo vastaamme astelevat ihmiset. Tiessä oli sillä kohtaa paljon irtokiviä. Palatessani omalle puolelleni auto alkoi heittelehtiä. Peräpää työntyi sivuun vasemmalle, minä käänsin ratista väärään suuntaan ja hups, me olimme tössähtäneet ojaan nokka edellä. Tulimme ulos autosta.
Voihan piru, mitäs nyt tehdään, me ei kaksin kyetä tätä työntämään tielle. Onneksi puskuri otti kiinni penkkaan, eivätkä lamput menneet rikki.”
Tuossa on maatalo, sieltä voitais saada traktori apuun.”
Menetkö sinä kysymään, minä jään tänne.” Minua jo jännitti seuraukset. Jukka toimeliaana selvitti ongelmamme, talosta tuli traktori ja nyppäsi meidät tielle.
Onkos noilla pojilla korttiakaan, näyttävät niin nuorilta.” Kuulin toisen miehistä sanovan. Käynnistin auton, Jukka hyppäsi kyytiin. Kiitokseksi heilautin kättäni ikkunasta.
Täytyy lähteä kakkosella, että saadaan lähtö sujuvaksi.” Minua hermostutti sen verran, että jalkani alkoi täristä kytkimellä. Painoin hieman enemmän kaasua saadakseni Skodan liikkeelle. Pääsimme matkaan ja selvisimme Suomisen navetan taakse. Minkäänlaisia vaurioita ei ollut autoon tullut. Suomisen emäntä oli kyllä huomannut meidän ajelun, hän tuli poikiensa kanssa siihen autolle ja kysyi: ”Onkos pojilla korttiakaan?” Yksi pojista laukaisi tilanteen sanoessaan: ”Ei niitä autoja kortilla ajeta.”

1 kommentti:

  1. Voi veljet, millaisia veijareita on kotokulmilla päin liikkunut - oikeastaan viuhtonut.
    Hauska lopetus taas hyvälle tarinalle. Tämmöisten kanssa viihtyy, joten en ihmettele, että vierityksessä kerran käynyt palaa sinne uskollisesti - siitä mahtava kävijämäärä kasvaa entisestään.

    VastaaPoista