Viinakortti -60 l

Alkoholi astuu mukaan

Ripille pääsyn hujakoilla meitä alkoi alkoholi kiinnostaa, ja tytöt yhä enemmän. En tiedä muiden kaverien vanhempien juomatavoista, omia vanhempiani tietenkin seurasin. Samoin heidän vieraittensa käyttäytymistä pitkissä iltatapaamisissa. Mustassa kaapissa pidettiin meillä viinat, sen puolinen ovi oli aina kiinni. Näin monesti, kuinka se ovi avattiin avaimella, sitten oli vielä pikkuovi, joka ei ollut lukossa. Sisällä majailivat erilaiset pullot sisällään monenvärisiä nesteitä. Aloimme päästä selville nimistä ja viinien väreistä. Tuohon aikaan kaupoista sai vain pilsneriä. Kaikki vahvempi tavara oli alkoholiliikkeissä, sinne meillä ei ollut asiaa. Tosin olimme kuulleet joidenkin nuorukaisten onnistuneista ostosmatkoista Vammalan alkoon. Sammaljoelta oli Murron Tapio, isokokoinen poika, käynyt alkossa. Harri siitä minulle kertoi. Tapio oli valinnut sellaisen hetken, jolloin liikkeessä oli paljon asiakkaita. Silloin myös hänen takanaan olisi luultavasti ostajia ja myyjillä kiire. Tapio pääsi tiskin ääreen. Myyjä kysyi.”Mitä saa olla?” ”Viinaa tietenkin!” pamautti Tapio ja sai koskenkorvapullonsa. Muitten juttujen todenperäisyyttä en tiedä, epäonnistuneita hankintareissuja olen kyllä nähnyt useitakin. Suurimman epäonnistumisen näin Ivalossa aikamiehenä. Olimme vetämässä asuntoautoa pohjoisessa, Harri, Anja, Pirkko ja minä. Olimme ajatelleet ostaa Inarista viinaa ennen Norjaan menoa. Siellä ei ollutkaan viinakauppaa. Kello oli neljä, viideltä menisi kauppa kiinni. Päivä oli perjantai. Salamana irrotimme asuntoauton mersun perästä keskelle kylää. Lähdimme Harrin kanssa puhaltamaan takaisin Ivaloon. Matkaa oli sen verran, että nopeusrajoituksista välittämättä voisimme onnistua. Paahdoin kiinni samaan suuntaan ajavan taksin. Sen hurjasta vauhdista päättelin senkin olevan matkalla viinakauppaan. Emme tienneet kaupan paikkaa Ivalossa. ”Seurataan tuota autoa, se näyttää meille tien.” Näin kävi, taksari kääntyi perillä vasempaan ja oli pian viinakaupan edessä. Meillä oli viisi-kuusi minuuttia aikaa. Taksin takapenkillä ollut hoikka pitkä mies astui kauppaan minun jäljestä. Minä tein tilaukseni, neljä pulloa koskenkorvaa ja koppa olutta. Hoikka pitkä kuului sanovan myyjälle: ”Seitsemänkymmentä pulloa koskenkorvaa.” Viedessäni ostostamme ulos hoikka astui viereeni ja supatti: ”Eivät myyneet minulle, ostatko minulle, tässä rahat?”

”Ei se enää onnistu, eivät kyllä myy minulle, arvaavat kelle se tulee. Mutta menes tonne siniseen siviilimersuun, siellä on Harri, hän kyllä hakee sulle.” Hoikka poistui kaupasta. Kysyin Harrilta, oliko hoikka kysynyt häneltä. ”Kyllä kysyi, mutta minä olen maistissa, en olisi saanut mitään, hoikka jatkoi eteenpäin.” ”Ei taida kaveri saada hakijaa, kello on paria minuuttia vaille. Kyllä tulee isolle porukalle kuiva viikonloppu.”

Koulussa monikin kertoi ottaneensa kotona isän pullosta naukun. Kertoivatpa muutamat osanneensa laittaa pullon kylkeen ensin pienen merkin lyijykynällä. Olivat sitten täyttäneet vajauksen merkkiin saakka vedellä. Minä sain ensimmäisen ryyppyni Salmisen kumikorjaamossa. Olin siellä usein katsomassa pinnoitusta ja kuuntelemassa äijien puheita. Naapurin mies tarjosi minulle Sorbusta, pullon suusta naukattiin. Pullo oli vielä paperipussissa. Ei hyvää, ei pahaa, luiskahti kevyesti mahaan ja aiheutti pienen jälkitunteen. Raunon ja Jukan kanssa juttelimme myös alkoholista ja eri merkeistä. Rauno niistä jotain tiesikin, ehkä äitinsä Helmin kahvibaarin ja Liekorannan opettamana. Olimme kävelleet meille sisälle toiseen kerrokseen. Puheita oli ollut, nyt toimittaisiin. Aloimme tiirikoida mustaa kaappia. Jokainen vuorollaan koetti värkätä lukon kimpussa, rautalangasta tehtiin erimuotoisia tiirikoita. Ovi ei auennut meille. En halunnut poistua tappion kärsineenä. ”Otetaas pojjaat kaapista kiinni ja siirretään sitä vähän kyljittäin irti seinästä.” ”Saadaanko me sitä, näyttää aika painavalta,” Jukkaa huoletti. ”Kyllä se lähtee,” Rauno oli meistä kookkain. Tartuimme kiinni ja aloimme hitaasti hivuttaa kaappia irti seinästä. ”Täällä on vanerinen takalevy, nauloilla kiinni. Otetaan sitä vähän auki reunasta.” Ruuvimeisselillä avittaen vaneri antoi perään, käsi mahtui sisään ja pullo ulos. ”Täällä on useaa sorttia, mitäs otetaan?” ”Konjakki on parasta, otetaan sitä.” Vedin pienen viivan nestepinnan tasalle, avasin korkin ja kaadoin siitä meille astiaan ryypyn verran kullekin. Sitten kaadoin vettä tilalle, hulautin pulloa ja laitoin korkin kiinni. Otimme vielä toisestakin pullosta osamme, se taisi olla Giniä, ennen vanerin kiinnittämistä ja kaapin kängäämistä takaisin. Maistoimme kaikin konjakkia. Maku oli polttava, nielaisun jälkeen oli vaikea vetää henkeä, pikku yskä siitä pääsi. ”Tämä se on hienoa ainetta.” Kaikki myöntelivät. Lähdimme Liekorantaan. Minulla oli toinenkin tilkka mukanani. Helmi oli töissä ravintolassa, pääsimme huomaamatta toiseen kerrokseen ja huoneeseen, missä Peltoset asuivat. Otimme varantomme loppuun. Olisiko se jonkin verran vaikuttanut, minä menin alas keittiöön. Istahdin ovensuun rahille. Olin aikonut mennä tervehtimään tuttua tarjoilijaa, mustaa kaunista tyttöä. Olimme hänestä jutelleet, mukava tyttö hän oli. Minä kiikuin pienessä pätkässä pallilla ja katselin silmät killillään mustan työskentelyä. Kait sentään edes iltaa olin sanonut. Häpesin vähän oloani, palasin yläkertaan.

Kotona seuraavana päivänä isä yritti avaimilla kaappiin, eikä päässyt millään. Oli kutsuttava lukkoseppä. Hän tuli Tynnyrimäestä, Huhtalan Antin ja Heikin isä. Lukko oli sahattava kielestä poikki. Minä en jäänyt vielä kiinni. Pulloissa ei ollut vajetta.

Viikonloppuna meille tuli äitini sisar miehineen kylään, Eskolan Manne ja Maire. Istuivat iltaa, kävivät saunassa, söivät ja alkoivat pelata korttia. Istuivat mustan kaluston pöydän äärellä, pelinä pokeri, panoksena raha. Isä otti kaapista lasit ja tarjosi konjakkia. Manne vähän katseli, maistoi ja sanoi, hmm, jaaha, vai niin. Seuraavana päivänä vieraitten lähdettyä alkoi minu ripitys. ”Mitä sinä olet mennyt tekemään, kuinka sinä olit päässyt kaappiin?” Isä aloitti. ”Vettä olit kaatanut kojakkipulloon, Manne sitä maisteli ja katseli, ei hän mitään sanonut, mutta varmasti tiesi siinä olevan vettä seassa. Me häpesimme niin kamalasti.” Äitiä huoletti enemmän se, mitä muut ajattelivat. Minä tunnustin kaiken.

Viinan hankinta ei ollut vaikeaa. Minä sain aina pullon halutessani. Tunsin hyvin vammalalaiset, joilta sitä hakupulloa saattoi pyytää. Minulla oli kossupullo ja lantrinkia. Meillä oli kesämökki vuokralla Vehmaan niemen edessä pienellä kallioluodolla. Aloimme suunnitella veneretkeä sinne. Jukka oli heti valmis yökylään, Rauno sanoi joutuvansa illalla lähtemään kotiin. Näin Posion Antin kylillä ja pyysin häntä mukaan. Kerroin viinaa olevan mukana. Antti lähti. Illansuussa soudimme Juopporista sillan alitse, ohi Kaijankarin, koulumme, pumppuaseman, Lampimäen kauniin punaisen kesämökin. Veneessä olivat Rauno ja Antti, minä soudin. Perillä hain Jukan rannasta. Hän oli tullut sinne polkupyörällä. Mukana oli Jukalla tyttö, Marja tai Mirja. Me aloimme pelata korttia ja ottaa naukkuja. Ilta sujui rattoisasti, raha vaihtoi omistajaa. Yleensä voittaja oli pelin loputtua Antti. Rauno joutui poistumaan, hän sai meidän veneen, jolla souti takaisin. Meille jäi vielä mökkivene. Vähitellen alkoi silmiä painaa, oli jo aamuyö, Jukka joutui poistumaan. Vein hänet rantaan. Tyttöystävää nukutti niin, että hän ei lähtenyt. Antti vielä touhusi korttipakan kanssa ja pyysi minua vielä yhteen peliin. Tapani mukaisesti en nostanut, ja Antsa jakoi kortit. Minä sain parin. Tietenkin nokitin, Antsa peesasi. Minä sain toisen parin, ei kun lyömään, Antsa seurasi. Loppunokitukset ja korttien katsominen. Tietenkin minä hävisin kaikki rahani. Itsepä pelasin.

 Lukioaikana jouduin monesti toimittamaan pullon muillekin. Olimme Houhajärven Kasinolla, Posion Antti, Virtasen Jarkke, Tuomiston Roope ja minä. Pelasimme sököä, rahasta. Otimme naukkuja, lantrasimme limpsaan ja ryyppäsimme lasista. Kolarin Sakke oli siihen aikaan meistä ensimmäisenä täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Me hopotimme häntä hankkimaan viinakortin. Ei Sakke uskaltanut, pelkäsi tiedon menevän kirkkoherran virastoon, missä isänsä sen näkisi. Tuli minun vuoroni, täytin kahdeksantoista. Viinakortin sai siinä iässä, se maksoi kolme markkaa. Siinä pelatessamme minä lupasin hakea kortin ja tuoda viinaa kaupasta, jos kaverit maksavat kortin. Roope, Antsa ja Jarkke antoivat jokainen markan.