Vapaa-ajan viettoa oppikoulussa -60 l

Juhlia Yhteiskoulussa

Alaluokilla meillä ei ollut mahdollisuutta päästä mukaan yläluokkien ja teiniliiton juhliin. Kuuntelimme kateellisina, miten vanhemmat valmistautuivat illanviettoonsa. Niihin mukaan pääsimme sitten, kun meidät otettiin täysjäseniksi. Se tapahtui juhlasalissa, jossa olivat mukana myös kaikki opettajamme. Yksi kerrallaan meidät kutsuttiin eteen, jossa meidän oli aluksi sanottava kuuluvalla äänellä oma nimemme. Kastajaisissa oli myös initaatioriitti, jossa jouduimmer suorittamaan vuorollamme hassuja tehtäviä. Useimmat meistä selvisivät niistä huumorilla, vaikkakin hauskinta taisi olla opettajillamme. Muistan hyvin eturivissä olleen Litjan Laurin naurun joutuessani vuorollani eteen. Hyväntahtoinen nauru se oli, välillä hän kommentoi kovaan ääneen jotain tapahtumaa. Tämän illan jälkeen olimme teiniliittolaisia. Saatoimme järjestää ja osallistua toimintaan. Muutamat meistä olivat alusta saakka orientoituneet yhteiskunnallisesti, ja he sitten pyörittivät meidän koulu toimintaa ja edustivat meitä valtakunnallisissa tapahtumissa. Liuhalan Tommi ja Liuksialan Matti veivät meidän asiaa eteenpäin, oli siellä toki muitakin. Meidän oppilaita kävi aina valtakunnan tason kilpailuissa, Bäckmanin Ilkka aloitti tuolloin näyttelijän ja ohjaajan uransa, oli mukana voittamassa Raumalla teinien kulttuurikilpailussa Liukkosen Matin kirjoittamalla näytelmällä. Erityisen pitkäikäisen ja merkittävän kerhon saivat luontokerho Tyllin perustajat aikaan. Muistan koulun ilmoitustaululla olleen ilmoituksen, jossa ilmoitettiin illalla perustettavasta luontokerhosta. Joku oli siihen kirjoittanut päälle, ala Litja. Oppilaat olivat kuitenkin pyytäneet lehtori Hanskin mukaan, ja hänhän suostui tähän. Hirvikankaan Mapsa oli voittanut viulunsoitolla ja Kuoppalan Jukka kirjoituksellaan esseesarjan.  Minua kiinnostivat enemmän karonkat, enkä ehtinyt muilta harrastuksiltani enempiin iltahommiin. Karonkkaa varten kokoonnuimme juhlasaliin hyvin pukeutuneina, patiinit jalassa ja kraka suorassa. Meitä oli aina joku opettajista valvomassa illanviettoamme. Rehtorimme Eino Miilunpalo seisoi puhujapöntön takana koko illan ja katseli meidän konifoksiamme. Kuljimme pareittain salia ympäri, pariksi koetimme tietenkin saada mieluisan tytön käsikynkkään ja toisinpäin. Meno oli vähän kuin rusettiluistelussa, paria vaan vaihdettiin tiuhempaan. Kaikki siinä kävelivät illan mittaan kilometrimäärin.

Teiniliitto ensimmäisenä aloitti sitten oikeat tanssit. Musiikki tuli kovaäänisistä, innokkaimmat olivat etukäteen äänittäneet kasettinauhurilla sopivia kappaleita, alkuun valssia, sitten tangoa, jiveä, fokstrottia. Kappaleet olivat aina pareittain. Näihin tilaisuuksiin tuli sitten muidenkin lukioiden teinejä, ja sitten mekin saimme kutsuja vuorostamme. Vuorossa oli Kokemäen Oppikoulu. Meitä lähtijöitä oli parisenkymmentä. Se oli talviaikaa, tiet jäässä ja tienoot lumessa. Meille tilattiin taksi, se oli iso Zim, jossa oli lisäpenkit takana. Ne käännettiin etupenkkien selkänojasta esiin, näin autoon mahtui yhdeksän matkustajaa. Meitä lähti kuvaamataidon ja poikien liikunnan opettaja Veikko Eskola kaitsemaan. Mattilan Jaksilla oli tuolloin munavolvo, siihen änkeytyivät loput lähtijöistä. Minä olin sopinut tapaamisesta erään Lauttakylästä kotoisin olevan tytön kanssa. Olihan hän myös sinne Kokemälle saapunut. Vennu oli lunki mies, hän antoi meille ohjeet olla kunnolla ja poistui tupakalle Kokemäen kolleegansa kanssa opettajainhuoneeseen. Me tanssimme ja seurustelimme,ilta oli kulunut loppuun aivan liian aikaisin, kotimatka alkoi. Pimeässä yössä ajoimme Porin tietä kohti Lauttakylää ja Vammalaa. Aura-auto oli heittänyt lumet kauas ojaan ja liikennemerkkien päälle. Auton valoissa tuo lumi näytti aivan mustalta. Vennu kysyi kuljettajalta, olisiko ollut Dornin Nipa: ”Mitä nuo mustat oikein ovat noissa liikennemerkeissä?” ”Se on lunta”, vastasi Nipa. ”Jaa lunta, aivan mustaa?” ”Kyllä se on, me voimme vaikka pysähtyä ja katsoa.” ”Ei tarvitse, kyllä minä uskon.” Jaksin Volvo ohitti meidät aikas vauhdilla, perä hieman heitti auton kurvatessa omalle puolelleen. Minä olin joutunut hyvästelemään Uolan Marjan Lauttakyläläisten kuljetukseen. Hänen serkkunsa oli keskipitkien matkojen juoksija, menestyikin kohtalaisesti. Siihen aikaan miesjuoksijat alittivat 1,50 sekunnin rajaa 800 metrillä.
Me saimme luokkana järjestää muille illanistujaiset juhlasalissa. Tytöt siinä enimmän työn tekivät, Kalskeen Leena ja Ericsonin Irmeli halusivat esittää mustalaisleiriä, siinä oltiin innokkaasti mukana. Ei siinä tainnut aivan kummoista juonta olla, leiri rakennettiin ennalta huovista ja kirjavista kankaista juhlasalin etuosaan. Oli siinä sitten joitain kattiloita ja kahvipannuja nuotion yllä kiehumassa. Minä olin luvannut pitää tervetulotoivotuksen. Sillä pääsin näyttelemästä. Olin pyytänyt isääni avuksi toivotuksen laatimiseksi. Kirjoitin sen koneella paperille, se alkoi:”Minulla on ilo ja kunnia toivottaa teidät...”. Väki saapui paikalle, opettajia tuli eturiviin, sali täyttyi. Leena vinkkasi minulle, että voisin aloittaa. Haroin kädelläni tekstiä pikkutakin sivutaskusta, se oli tyhjä. Nielaisin aika on ontosti, koettelin muutkin taskut, ei tulosta. Ilmoitin Leenalle, että odottaa hetken. Aloin kauhuissani muistutella, mitä siihen paperiin olin kirjoittanut, vaan tulikos sieltä silloin apuja, ei mitään. Minulla on ilo ja kunnia, sen muistin, lopun olin unohtanut. Pakko oli eteen mennä. Minä kuulutin tervetulleeksi jollain lailla. Yllättäen väki taputti kumarrukseni jälkeen. Heikotuksesta selvittyäni ymmärsin, etteiväthän he olleet tietoisia siitä, mitä minä olin aikonut puhua. Mustalaisleiri saattoi aloittaa.