Järvellä ja maantiellä -60 l

Vapaalla ympäri Vammalaa

Soutu- ja purjehdusretki Rautavedellä oli kulumassa loppuun. Nostimme Jukan kanssa lakanapurjeemme mastoon palatessamme Ellivuoresta. Tuuli oli sivumyötäinen ja me pääsimme pitkästä aikaa vapaalla eteenpäin. Saattoi se näyttää uljaaltakin riittävän kaukaa katsottaessa, vene eteni valkoisilla purjeilla huomattavaa vauhtia Karkun selältä kohti Vanhankirkon niemeä. Minä pidin perää irtonaisella melalla, istuimme tuulen puoleisella sivulla tasapainottaen kevyen veneemme kulkua. Näytti siltä, että saattaisimme kyetä ohittamaan niemen yhdellä legillä. Minä kiristin isonpurjeen jalusta ja sitten pientä keulapurjetta. Sivumyötäinen oli kääntynyt vastaisemmaksi niemen ohjaamana. ”Saas nähdä päästäänkö ohi.” ”Suunta näyttäisi olevan hyvä, mutta vene sortaa niin paljon, ettei vielä tiedä,” vastasi Jukka. Olin pohjaan naulannut kölipuun sivuun leveän laudan, muttei se kyennyt estämään sortoa, veneen liikkumista tuulen suuntaan sivuttain. Myöskään irrallinen mela ei toiminut lainkaan vastavoimana. Niemi lähestyi meitä, mutta kykenimme aivan hilkulla ohittamaan sen. Pystyimme jatkamaan samaan suuntaan, sillä järvikapeikko laajeni leveäksi. Vasemmalle jäi Salonsaari, suuntamme oli kohti Vehmaanniemen kärkeä. Sen saavutimme helposti ja käännyimme taas nokka kohti Siikasuon perukkaa. Näin edeten pääsimme leveän selän yli, ohi Kaijankarin, jonka kohdalla laskimme purjeet ja Jukka asettautui soutamaan. Siltojen jälkeen Liekovedellä hautausmaaniemen sivuitse, kohti Jokisen rantasaunaa ja heti sen jälkeen Juopporin rantaan.

Isäni oli ostanut nelihevosvoimaisen Terhi perämoottorin. Se olikin iso muutos veneretkillemme. Saatoimme lyhyessä ajassa tavoittaa järviemme kolkat. Jukka oli taas mukana, kun lähdimme täristelemään kohti vaneritehdasta. Siinä edessä oli suuri allas rannassa. Sen laidat olivat kiinteät, pohjaan oli juntattu paaluja, ja niiden varaan oli rakennettu kapoinen sillan tai kaiteen tapainen. Kait sitä myöten joskus oli päässyt kulkemaan, se oli vanhuuttaan alkanut lahota. Vielä se kuitenkin pidätti koivutukit huomaansa, sieltä niitä nostettiin vaneritehtaalle rataa myöten ylös sorvikoneelle. Se sähäkästi sorvasi tukin ensin tasapyöreäksi ja sitten terä leikkasi siitä kyljestä vauhdilla yhtenäistä viilua. Käsittelijät poistivat soikion muotoisella reikäraudalla lyömällä viilusta isot oksat. Tilalle pamahti just reikään sopiva paikkokappale. Siitä leikkauksen jälkeen liimaukseen ja valtavaan puristimeen. Viilujen lukumäärä sääteli fanerin paksuuden.

Olimme usein olleet onkimassa ympäri Liekovettä. Vanerin altaan vierestä saimme punaisia ahvenia, kait ne olivat jotain koivun parkin näljää imeskelleet. Se sitten muutti kyrmyniskat leluballerinoiksi. Söimme niitä kyllä. Olimme menossa katselemaan Vaunujokea, tiesimme sen menevän pitkälle sisämaahan, muttemme ennen olleet sinne soudelleet. Täristävä Terhi tuuppasi meitä kohti rautatie- ja maantiesiltaa. Ne näkyivät kohoumina muuten tasaisesta rannasta. Vähäistä ruovikkoa ja uposlehtisiä tuppaita sekä lumpeita kierrellen saavutimme joen laskukohdan. Minä sammutin moottorin siltaa lähestyessämme, vene lipui rautatiesillan alle. ”Tässä olisi aikamoiset hurinat, jos juna ajaisi ylitsemme.” ”Kyllä sieltä kohta joku juna tulee,” tuumasi Jukka, ”odotetaan hiukan.” ”Mikäpä siinä, tästähän sen näkee jo kaukaa.” Seisoimme vuorotellen veneessä ja työnsimme päämme ratapölkkyjen välistä ylös, niin saatoimme siitä nähdä junan tulon. ”Nyt tulee Vammalasta tavarajuna!” Meitä hiukan jännitti, molemmat katselimme junan tuloa kiskojen tasalta. ”Mitähän kuski sanoo, kun näkee meidän päät radalla?” Maa ja vesi alkoi täristä veturin ja vaunujen painosta. Melkoisen myöhään vedimme päämme alas ja pudottauduimme veneen pohjalle makaamaan. Helvetillinen kolina ja pauhu tunkeutui sisuksiin, kol, kol, kol, hakkasivat vaunujen pyörät kiskojen jatkoksiin. Hetki meni ohi, nousimme istumaan ja nauroimme. ”Lähdetääs eteenpäin,” tempaisin moottorin käyntiin ja liuuimme jokea ylös tyhjäkäynnillä. ”Katsos, miten olemme tuota viereistä peltoa korkeammalla.” Jukka oli noussut seisomaan. Minäkin nousin katselemaan. Tuntui epätodelliselta edetä veneellä ikäänkuin ilmassa olisimme olleet. Vaunujoki on voimakkaasti pengerretty, sen molemmin puolin oli kaivettu syvät valtaojat, joihin virrannut vesi pumpattiin pumppuasemalta Liekoveteen. Siinä kohtaa oli kookkaat maavallit estämässä järven veden syöksymisen pelloille. Joelta ei nähnyt ympärilleen korkeiden maavallien vuoksi, maisema avartui vasta seisomaan nousten. Putkuttelimme kiemurtelevaa uomaa siihen saakka, missä joki haarautui kahdeksi ja kulku olisi käynyt epävarmaksi uoman mataloitumisen vuoksi. Toisessa, oikealle kääntyvässä uomassa oli pienen päästä maantiesilta. Laskimme sen viereen maihin. ”Missähän me oikein olemme?” ”Mennään kävelemään maantien vartta, kait sieltä joku kyltti tulee vastaan.” Laajat peltoaukeat levittäytyivät tien molemmin puolin. Tien varressa vasemmalla oli ensin maatalo, sitten muutama omakotitalo, ja oikealla oli muutama iso suuli pellolla. Hiekka pölysi ja narskui jaloissa, ketään ei näkynyt missään. Kilometrin käveltyämme näimme tiehaaran kääntyvän vasemmalla ja melkein samaan suuntaan kuin kulkemamme tie. Kyltissä luki Vaununperä. ”Mitäs tämä tarkoittaa, tunnetkos sinä tuon paikan?” ”No en ole koskaan kuullutkaan. Palataan takaisin ja katsotaan kotona kartasta, on kyllä kumma nimi.” Vaununperä tuli myöhemmin vuosien kuluttua Pekan asuinpaikaksi, kulkipa hän aivan Innanmaan pellon sivuitse, joita hän hoiti vaimonsa Paulan kanssa 70 luvulla.

Poliisitalolla oli hirvenlihan huutokauppa. Kyseessä oli kolarihirvi. Se oli poliisien toimesta saatettu Peltovirtaan paloteltavaksi. Minun teki heti mieleni ostaa joitain paloja. Se oli sellaista herkkua, jota tavallinen ihminen ei juuri voinut muualta saada. Sain vähän rahaa mukaani. Poliisitalo oli tuolloin melkein sillan pielessä Rautaveden puolella. Osoitekin taisi olla Rautavedenkatu 1. Keltaisen kivitalon pihan puolelle oli kerääntynyt joukko miehiä peräkärryn ympärille. Konstaapeli Muuronen asettautui kärryn viereen ja aloitti. Huudot oli heti maksettava käteisellä. Ensimmäinen pala oli halvin, se lyötiin heti kiinni. Näin saatiin osallistujien veret kiertämään ja kilpahuuto alkoi, kaksikymmentä, kaksikymmentä viisi, kolmekymmentä, jaa tuli neljäkymmentä, Muuronen päästeli tottuneesti menemään. Äijät huusivat ja nauroivat. Sain minäkin suuni auki. Komean lihapalan sain, maksoin sen ja jäin odottamaan. Minulla oli mielessä hirven sarvet ja talja. Muuronen sai lihat myytyä, minä parkaisin: ” Entäs sarvet ja talja?” ”Sarvet sai kolariauton kuljettaja, hei, missäs tän turkki on?” Sisältä osattiin vastata, että se on Peltovirralla. ”Myydäänkä se, minä ostan sen?” ”Jaa, ei kait sellaisella mitään arvoa ole, maksaisitkos siitä jotain?” ”Viisi markkaa,” sanoin miehekkäästi. ”Mutta sinun täytyy itse hakea se vammalan Lihasta.” ”Minä haen.”

Seuraavana päivänä kysyin Jukkaa mukaani taljaa hakemaan. ”Milläs me se tuodaan?” ”Tuodaan korennossa, mulla on hyvä kuiva seiväs, kiedotaan se talja sen ympärille ja kannetaan kahteen mieheen.” Tähänkin seikkailuun Jukka oli valmis. Kävelimme Roismalaan Peltovirralle, astuimme sisään asiakkaille tarkoitettuun myymälätilaan. ”Päivää, olen ostanut sen hirven taljan, se kai on täällä jossain?” Lihanleikkaajia alkoi naurattaa, ”On sellainen vielä tuolla nurkassa, emme ole ehtineet laittaa sitä roskiin, vai ostanut,” miehiä tuli leikkaamosta useampia katsomaan harvinaisen tavaran ostajia. ”Tuossa se on, verinen helvetin painava möykky, mites te sen kuljetatte?” ”Meillä on hyvä seiväs, kiedotaan se siihen ja me kannamme sen jalkaisin perille.” Miehet alkoivat uskoa, että me olimme tosissamme. ”No tuokaas se seiväs tänne, niin katsotaan.” He käärivät taljan auki karvapuoli alaspäin ja auttoivat meitä sen käärimisessä seipäälle. Talja oli rasvainen, hiukan lihainenkin, haiseva ja saatanan painava. Ulkona minä astuin etummaiseksi, Jukka taakse, nostimme seipään olkapäillemme ja aloitimme paluumatkan. Taisi siinä olla kaikki Peltovirran työntekijät katselemassa. Me paarustimme, Roismalan risteyksestä yli Tampereentien, Sorvan puutarhan sivuitse Marttilanharjun kupeessa olevaa santatietä pitkin, ohi Tuomiston maalaistalon, Järvisten kauppojen välistä kohti tubitaloa ja Bio-Sampoa, oikealle jäi Aluesairaala. Ihmisiä alkoi tulla vastaan. He katselivat ihmeissään meidän saalistamme. Yksi ukko kysyi, että onko meillä siinä karhu. Hiki valui ja olkaa pakotti torin laidalla, mutta sitkeästi etenimme kirjapainon ohitse, Säästöpankin vierestä City käytävän ohi, Rantasen rautakauppa, Osuuskauppa Sastamala ja postin piha. Siellä laskimme kantamuksemme maahan ylpeinä ja onnellisina. ”Miten sinä aiot tämän säilyttää, mätäneehän se pilalle?” ”Olen ajatellut laittaa sen tiinuun veteen ensin aluksi, sinne suolaa, katajanmarjoja, tuijan ja pajun kuorta. Pari päivää siinä, ja sitten minä naulaan sen tuonne autotallin ylisille lattiaan nauloilla kuivumaan karvapuoli alaspäin, saan siitä silloin kaapittua lopun rasvan ja lihat pois.

Pitkään talja sai kuivua ja tuulettua ylisillä. Vuosien kuluttua Pekan ja Paulan rakennettua mökin Liekosaareen talja pääsi sinne peräseinälle.