Kiitolinja pysähtyi
postin pihaan. Kuljettaja alkoi työntää sieltä pyörää ulos.
Katselin toimintaa kiinnostuneena. Vanhempani olivat olleet puheissa
helsinkiläisten tuttaviensa kanssa. Puheeksi oli tullut PA:n
omistama 125 kuutioinen moottoripyörä. Helvi kertoi, että riitojen
päätteeksi hän oli vielä voinut viimeisiksi sanoiksi ottaa esille
motskarin, joka oli autotallissa ja siitäkin jouduttiin maksamaan 80
markkaa vuokraa. PA oli valmis luopumaan pyörästään. Sitä nyt
pyöritettiin pihalla. Salosen Pekka ehti siihen ensimmäisenä. Hän
ehdotti, että kuunnellaan vähän sen ääntä, työnnetään sitä
alamäkeen vaihde päällä. Me työnsimme, minä sarvissa ja Pekka
tarakalta työntäen. Vähäinen prutina kuului, onneksi pyörä ei
käynnistynyt. Siirsimme pyörän autotalliin. ”Sinun täytyy nyt
sitten lukea liikenneopas ja mentävä kokeisiin saadaksesi
ajokortin,” tuumasi isäni. ”Tee siihen ensin kiinnitettäväksi
valkoinen kolmio, pääset sitten harjoittelemaan ajoa.” Minä
kävin sahaamaan vanerin palasesta kolmiota, koetin saada siitä
tasasivuista, sitten hain Tähdöltä pienen purkin valkoista maalia
ja sudin. Pyörän takalokasuojaan sain sen kiinnitetyksi parilla
pikku pultilla.
Pyörän malli oli
Venäjällä tehty Tähti merkkinen 125 kuutioinen kovaperäinen
kevyt pyörä. Väriltään se oli harmaa, tankki oli punainen. Ennen
ensimmäistä käynnistämistä avasin sytytystulpan, putsasin sen ja
laitoin avaimen paikoilleen, käänsin virran päälle, tulpan
sytytysjohdan päähän ja aloin polkea saadakseni näkyviin kipinän.
Tulppaa täytyi silloin painaa sylinterin jäähdytysripoja vastaan,
mutta varoa itse saamasta sähköiskua. Kipinä syntyi. Bensiiniä
tankkiin, venttiili auki, minä aloin polkea käynnistyskampea.
Helppoa se ei ollut, mutta viimein se hörähti käyntiin. Hirmuinen
savu pakoputken päästä, minä hikisenä pyörän selkään.
Polkaisin ykkösen silmään, nostin hieman kytkintä ohjaussarvessa,
oikeastaan päästin sitä kahvaa takaisin kiinni päin. Pyörä
säksähti matkaan pihassa. Minun täytyi vielä käydä
rekisteröimässä pyörä nimiini ja saada ajo-opettelulupa. Kirkon
viereisessä talossa Kirkkokadulla oli katsastusinsinööri Reposen
toimisto.Ostin kioskista Liikenneoppaan, ja aloin lukea sitä ensimmäistä kertaa. Opettelin kaiken huolella, eritoten liikennemerkit ja väistämissäännöt. Menin ajokorttikokeen kirjalliseen osaan, sain eteeni liuskoja, joissa oli valmiina kysymyksiä ja paikka vastauksille. Aikaa meillä oli tunti. Mitä helvettiä, mitä tässä tarkoitetaan, siis kun, niin eikö vai oiko. Kysymykset olivat kuin kylähullun tekemät. Oli miltei mahdotonta saada selvää, mitä kysymyksissä haettiin. Liikennemerkit kyllä osasin. Reponen palasi toimistoon, tarkasti ensin toisen yrittäjän paperit ja ilmoitti hänen läpäisseen kokeen. Sitten oli minun vuoroni. "Tässä on nyt yksi virhe liikaa, sinun täytyy tulla uudestaan." Olin varma osaamisestaini, kiukuissani menin kotiin ja kerroin tapahtuneen. Äiti heti tiesi sen olevan vaikean kokeen. Minä siihen: "Ei se olisi vaikea, mikäli olisin tiennyt noista kysymysten kaksoiskieltävän luonteen." Isä sanoi noita kysymyksiä kyllä myytävän harjoittelua varten. Tuli sekin tieto sitten minulle. Toisella kerralla en tehnyt yhtään virhettä.
Ajoin ensimmäiseksi
pihasta vasempaan, Marttilankatua puhelinyhtiön, Osuusteurastamon,
PYP:n ja poliislaitoksen ohi suoraan sillalle. Nostelin vaihteita
jalkapolkimesta ylemmäs, neljä vaihdetta kaikkiaan. Jatkoin Tyrvään
asemalle, siellä oli suuri tila kääntää ympäri. Hiukan jo hiki
helpotti, kykenin hallitsemaan jarrutuksen, kytkimen ja kaasun. Ajoin
takaisinpäin. Postin kohdalla jatkoinkin matkaani Puistokadulle
Osuuskauppa Sastamalan ravintolan ohi. Siinä näin sivusilmällä
olevan katselijoita, varmaan tuttujakin, en kyennyt katsomaan. Nostin
kuitenkin käteni tervehdykseen ja jatkoin torille.
Nyt laajeni kulkemani
tienoo, alkuun Lauttakylästä Tampereelle. Takajousia siinä pyörässä ei
ollut, kuljettajalle oli jousitettu satula. Kovaperäisyys oli otettava
huomioon epätasaisilla ja kuoppaisilla teillä ajettaessa. Etupyörä
nyökkäsi jousien ja iskunvaimentimien varassa pehmeästi, takapyörä
pomppasi ilman vaimennusta kuopasta ja antoi aikamoisen iskun, jos ei
pitänyt varaansa. Helpoimmin niistä selvisi joko istumassa tiukasti
tai nousemalla jalkatappien varaan seisomaan. Puolikyykky oli tuhoisa
tapa. Tulin Lauttakylästä kohti Vammalaa. Vauhtia oli niin paljon
kuin kone antoi. Äetsän kohdalla näin montun tiessä. Kevensin
vähän. Takapyörä iski siinä vauhdissa takapuoleeni niin lujaa
että silmissä musteni. Jukka ja Rauno olivat saaneet mopot aikaisemmin, päristelimme Kiikkaan, Illoon, Pärnänmaahan, Kaltsilaan, Kärppälään, Karkkuun. Bensa oli halpaa ja aikaa meillä oli. Minä saatoin kortin saatuani otta takaritsille matkustajan. Sitä ei kyllä matkustajan perse kestänyt ilman tyynyä, koska siinä oli vain rautakehikko, mihin saattoi istahtaa. Tulimme syksyn liukkaalla Rauno takana istuen Liekorannasta kohti siltaa museon kohdalla. Ennen huomaamista etenimme kyljellämme liukuen nopeuden juurikaan hiljentymättä. Pyörä lipsahti alta pois jäätyneessä urassa. Noustuamme pystyyn totesimme olevamme ehjiä, ei ollut edes sattunut. Rauno haki tyynyn, asetti sen tarakalle ja taas mentiin. Jukan kotipihassa oli santakasa. Olimme taas kolmistaan lähdössä seikkailuihin. Minä tietysti keksin ajaa motskarilla santakasan yli, tavoitteena saada etupyörä ilmaan. Vuorotellen ajoimme, santakasa levisi ja pärinä oli kova. Ikkunasta Jukan äiti vielä evästi meitä ollessamme lähdössä: ”Jukka ei sitten saa ajaa!” Minä lupasin.
Pääsiäisen tullessa alkoi meillä loma koulusta. Jukka ja Rauno olivat kertoneet menevänsä yhdessä telttailemaan Pääjärvelle. Sovittuna päivänä he päristelivät mopoillaan Pohjolanjärven tietä perille. Minä olin sopinut tulevani heitä katsomaan Ilkan kanssa, me taas majoittuisimme omaan telttaamme. Illalla ajaessamme tie oli vielä sen verran jäässä, että se kantoi meidät. Seuraavana päivänä lämpö oli pehmittänyt tien päällä olleen lumen. Mopot pärjäsivät kevyempinä hyvin, me emme Ilkan kanssa kyenneet ajamaan, tie sohjoontui painomme alla. Koetin monta kertaa päästä ajamaan, mutta kun meitä oli kaksi päällä, ei se onnistunut. Minä työnsin pyörää eteenpäin. Silloin lumipolanne kantoi ja eteneminen kävi hyvin vaan kovin hitaasti. Etenimme koko matkan Ilkan kanssa kävellen reput selässä ja työntäen satapiikkistä. Vasta isolle tielle tultuamme saatoimme taas ajaa.
Tuo ei jäänyt viimeiseksi kävelyksi pyörää työntäen. Olin ollut Tampereella ja paluumatkalla illalla pyörä sammui vähän ennen Ekon kylää. Moottori lakkasi pyörimästä, jokin esti sen. Vaihde vapaalla aloin sitten työntää pyörää, Lipun ohi, Haunian ja Kataran talojen ohi. Edessä oli kolme kilometrinen suora ennen Sallia ja ylämäkeä Kukkuriin. Mäen pääsin istumaan vapaalla, työnsin taas, A mielisairaala, Pikku Berliini, Tynnyrimäki, Marttilankatu, Yhteislyseo ja koti. Puolipuristimen pultti oli irronnut ja kiilautui sylinteriin estäen männän pyörimästä.
Meillä oli vuokrattuna
Sallin tilalta Vehmaan niemen edessä oleva pieni kalliosaari. Siellä
oli silloin sievä mökki ja sauna. Olin matkalla illalla mökille,
ajoin Sallin pihan läpi rantaan menevää tietä. Pam, minä
tipahdin etuhaarukan irrotessa eteen ja alas, kasvoni löin
rekisterikilpeen, nenäni vinoutui. Silmälasit särkyivät ja
repäsivät haavan oikean silmäni alle. Pääni löin maahan. Etuosa
pyörästä oli irtipoikki rungosta. Pääsin ylös, veri pursusi
silmän eteen, laitoin käteni tukkeeksi ja palasin kohti Sallia
kävellen. Pääsin sisälle ja vereni pestiin kasvoista, varoitin
pesemästä haavaa. Sain kyydin sairaalaan. Isä hoiti pyörän
kappaleet kotiin.
Pian nuori mies parani.
Aloin miettiä pyörän kohtaloa. Mietin, voisiko sen hitsata. Kävin
Tommin autokorjaamolla kysymässä hitsausta. Kyllä sen voisi tehdä.
Kiikutin pyörän korjattavaksi. Tommi hitsasi etuhaarukan kiinni
runkoon kahden lattaraudan avulla. Saatuani ehjän pyörän takaisin,
minun täytyi maalata sitä kauniimmaksi. Hain taas Tähdöltä kahta
eriväristä maalia ja maalarinteippiä rullan. Ollessani maalaamassa
bensatankkia autotallissa sinne pyrähti Rönkön Maiski. Hän
kyseli, miten saan tarkan rajan kahden maalin väliin. Minä näytin
miten se teipillä tapahtuu. ”Ai niin tietenkin, kyllä minä nyt
sen ymmärrän.” Kesä jatkui ja myös minun postin kantoni.
Tuolloin minulla oli kantopiiri neljä, se alkoi sillan
pohjoispuolelta Kallialaan. Ajoin siellä taas motskarilla, olin
tulossa pitkää mäkeä alas. Pam, pyörä oli taas kahtena
kappaleena. Löin taas nenäni rekisterilaattaan, nyt se oikeni.
Olin pitkän aikaa maassa, siihen juoksi joku nainen. Muistan hänen
olleen vieressäni pitkään tekemättä mitään, ennenkuin minä
aloin könytä ylös. Silloin hän auttoi minua ja puhui minulle.
Postireissu jäi kesken.
Minulla oli taas pihassa
moottoripyörä kahtena kappaleena. Postia jakamaan menin nyt
polkupyörällä. Muistan sen epävarmuuden ja ikäänkuin haarukan
pettämisen alamäessä, kädet tuntuivat myötäävän ohjaussarvien
ollessa kuin kumia. Tätä kesti syksyyn saakka. Kävin Vauranojalla.
Kysyin olisiko hän kiinnostunut ehjästä moottorista ja kahdessa
palassa olevasta rungossa. Hän tuli katsomaan sitä, maksoi
viisi markkaa.
"...viimein se hörähti käyntiin."
VastaaPoistaTämä kuuluu taas niihin parhaisiin muisteluksiin - tai on vaikea rankata näitä mihinkään järjestykseen, kaikki loistavia.
Hah hah, hyvä, että nenä oikeni. On kirjoittajalla melkoinen hevontuuri tekemisissään, sen verran villiä menoa lapsuus ja nuoruus on ollut; vanhemmat tuskin puoliakaan aavistivat. Hyvin meni, kaikki kokeiltu on elämän evästä.