Koulua ja rakkautta -60 l

Rakkauden syntypaikoilla

Kolmannella luokalla meidät sijoitettiin uudelleen. Pääsin A:lle. Meitä oli eri puolilta Vammalaa ja Tyrväätä, Karahkan Pirjo, Alakosken Kari, Bäckmanin Ilkka, Mattilan Killi, Kalskeen Leena, Kivirannan Sinikka, Jokisen Jatta, Keinäsen Erkki, Laineen Harri, Makkosen Tuula, Kuoppalan Jukka, Peltosen Rauno, Niemelän Hannu , Vilenin Asko, Rainion Kari, Järvisen Pentti. Taisi olla yli kolmekymmentä. Tuula oli tullut pohjoisesta ja Leena lännestä. Opettajina toimivat Miilunpalon Mirja äidinkielessä, Ulla Sipi englannissa, Aarne talvi-Oja poikien käsitöissä, Ilmari Tarjamo uskonnossa, Hellevi Lampimäki kuvaamotaidossa, usein oli myös sijaisopettajia. Heidän tunneilla koetimme heti vaikka minkälaisia temppuja, harvalla oli luontaista auktoriteettiä. Joka tunti tytöt viestittivät lapuilla toisilleen. Ne kulkivat kädestä käteen pitkin luokkaa, kenelle viesti olikin menossa. Pojatkin niitä saattoivat antaa eteenpäin, varminta oli kierrättää viestit vain tyttöjen välillä. Etenivät ne pojiltakin, mutta he tuppasivat lukemaan ne. Hyvin harvoin opettaja mitään huomasi, vallankin kun oli tapana käyttää paljon taulua, jolloin he olivat selin luokkaan. Tunnit etenivät puuduttavaan tahtiin, läksyn kuulustelu, kurin pito, uuden läpikäynti, läksyjen anto ja välitunnille. Hiljalleen jotkut meistä pojista alkoivat hivuttautua välituntisin tyttöjen puolelle, alkuun parin pojan ryhmissä, uskallus lisääntyi. Kokonaan ryhmät eivät sekoittuneet meidän, eikä lukiolaistenkaan kohdalla. Muutamia poikkeuksia tähän oli, tarkkaa ajankohtaa tai vuottakaan on mahdoton muistaa, mutta pareja alkoi muodostua. Jotkin niistä kantoivat aikuisuuteen ja avioliittoon saakka. Seurasin Peltosen Raunon ja Kasken Marjan yhdessäoloa, samoin Maunun Heikki ja Markkolan Maija viihtyivät koluaikana yhdessä. Siinä pyöriessämme oli useita muitakin, yleensä hieman ylemmillä luokilla alkaneita rakkauksia. Kotirannan Esa ja Linqvistin Leena, Kolarin Sakari ja Koskisen Maija. Niin ja tietenkin Immu ja Remppu, Erikssonin Irmeli ja Palosen Matti. Kolmannella luokalla me aloitimme kyllä katsella tyttöjä ja kohdistaa ajatuksiamme tiettyihin henkilöihin. Joskus jopa saatoimme puhuakin heidän kanssaan tarkoituksella. Minä aloin ensin pitää Wallesta, tuosta reippaasta nimismiehen tyttärestä. Hän käveli postin ohi koulumatkallaan, saatoin joskus osua samaan aikaan kävelemään Marttilankatua. Emme tietenkään vierekkäin, saati jutellen, siihen ei vielä hermo pitänyt. Sanoi Leena kerran ohittaessaan minut vanhan rukoushuoneen ja KOP:n välillä: ”Moi.” Kallion Markku hänet sitten vei. Olinhan hävinnyt hänelle postinkantokilpailunkin. Osuuskauppa Sastamala myi kauppansa tontin, purki ravintolansa ja rakensi SOK Sastamalan postin viereen. Siitä rakennettiin aluksi kaksikerroksinen siten, että oli meininki laajentaa ylöspäin. Siihen se jäi, tyhjilleen ja purettavaksi. Hirveän huonoista aineista on nykyiset talot tehty, hirsitalot kestivät vähintään sata vuotta. Rumiakin niistä tuli, katsokaa ympärillenne.

Puistokadun varteen aivan City käytävän viereen rakensi Osuuspankki aikas hirvityksen. Rönköt muuttivat sen yläkertaan. Alkoi meidän perheen ja Maiskin välinen ystävyys. Vanhempani pitivät tuosta iloisesta ja reippaasta tytöstä, joka aina joulun jälkeen kysyi syödäkseen meidän joulupiparit, joskus niitä riitti pitkällekin, pääsiäiseenkin saakka. Meillä oli keittiössä hullunkurinen leivänpaahdin. Se paahtoi molemmilta puolilta, saranat olivat alhaalla, vastuslangat paljaina keskellä. Se vain kesti ja kesti, monet rapujuhlatkin myöhemmin Savonlinnassa ja Lahdessa. Lopulta Maiski sai sen äidiltäni Lahdessa, hän oli aina niin ihaillut ja kummastellut oivaa laitetta.

Kiti, Irmeli, Maiski ja Auli, välillä Leenakin kaveerasivat yhdessä. Olimmepa kesällä yhdessä souturetkilläkin, Mattilan Killikin veteli airoilla aikas lailla yrittäessämme kilpailla naapuriveneen kanssa.

Minä soitin kerran Rönköille. Mitä lie asiaa, Maiskia tavoittelin.
”Rönköllä,” naisääni vastasi.
”Pekka täällä,” ja sitten aloin nauraa. ”Hahhahhaa.” Iloinen naurun remahdus vastasi. Se yllytti minua: ”Haahhaahhahahah.” Rönköllä naurettiin vielä lujempaa, minä nauroin vielä lujempaa, hervotonta naurua. Lopulta toisesta päästä kuului vaivoin naurun seasta sanat: ”Minä olen Annikki, hahhaaahhhaaa.” Vieläkin minua nauratti, ei tosin niin kovasti.

Olimme Rautavedellä luokkaretkellä kesämökillä vähän myöhemmin. Ilakoimme ja söimme eväitä. Poislähtiessä minä jäin odottamaan Bäckmanin Ilkkaa kanssani. Hänen vierellään seisoi Kalliomäen Auli. Opettajamme Minkkisen Maila sanoi minulle: ”Alas Pekka nyt tulla, taitavat haluta olla kahden.” Minä olin Ilkan kanssa silloin vähän kimpassa. Talvella sai Ilkka luvan lainata veljensä Jorman pikku Fiatia. Se oli Uotissa pellon laidalla olevassa liiterissä. Ilkalla oli neljän litran öljykanisteri mukanaan. Meidän piti ensin kaataa se moottoriin, sitten vasta vesi syylariin. Katselimme yhdessä moottoritilaa. ”Missäs tässä on sellainen paikka, mistä öljyt pistetään?” Emme kumpikaan tienneet sitä. ”Tässä pitäisi olla sellainen korkki, Jorma sanoi että siitä kaadetaan. No kai se on tässä.” Ilkka väänsi syylarin korkin irti ja kaatoi öljyt veden sekaan. Me emme sillä kertaa lähteneetkään ajelemaan. Näitähän oli, sattumuksia. Vaaterilla oltiin kerran kotihipoissa. Tuija oli kutsunut. Mukavaa yhdessäoloa ja vähän tanssin tapaistakin. Minä menin sitten jälkeenpäin Kitin kanssa hakemaan Tuijaa kanssamme ulos. Lähestyimme Varikon aitaa. ”Aidan viereen ei saa mennä, siellä on vartiointi. Vartija ampuu jos sinne menee.” Minä en tietenkään uskonut, muttei Tuija meitä aivan aidan viereen vienyt. Tytöt nousivat ison kiven päälle, minä nappasin kuvan. Väätäisen Kallu Tuijaa sitten piiritti.