Toinen moottoripyörä -60 l

700 cc Norton kovaperä

Aloin hakea uutta mahdollisuuta pyörän hankintaan, harjoittelu sujui entisellä satapiikillä. Loppu sillä pyörällä oli hieman kivulias. Olin pestautunut töihin puhelinyhtiölle. Toimitusjohtaja Metsolan Eero otti minut kadunlakaisijaksi. Meidän saunan nurkalta alkoi yhtiön tontti, sillalle päin. Siitä katu kiersi korttelia teurastamon sivuitse Kirkkokadulle ja vielä sitä pitkin parikymmentä metriä. Vammala oli jo asfaltoinut keskustan katuja. Autot kuljettivat hiekkaa sivukaduilta ja sillalta mukanaan. Kadun reunaan muodostui aina viikossa sellainen jiekkamäärä, että se vaati sen harjaamisen ja pois kuljettamisen kottikärryillä. Eero näytti minulle paikan,mihin sain kipata kärryt. Muut osat kuin Marttilankadun pätkä eivät olleet päällystetyt. Kirkkokadulla oli mukulakiveys, siellä santa hävisi kivien lomaan. Harjattavana oli siten jalkakäytävät, ehkä 80 metriä yhteensä.

Jalkakäytävillä oli sementtilaatoitus, niiden saumoihin pyrki tulemaan voikukan ja muiden rikkaruohojen kasvua. Ne oli aika-ajoin raapittava pois. Sen tein yleensä ruuvimeisselillä. Palkaksi minulle sovittiin 80 markkaa kuukaudessa. Kesällä työ oli pölyistä kun täytyi harjata ajotie miltel keskiviivalle saakka, muutoin työ oli helppoa. Minä sain pitää tienaamani rahat itselläni. Kulutus oli tuolloin niin pientä, että sitäkin rahaa oli mahdollista saada säästöön. Ensimmäisen isomman hankintani tein Suvannon Albertin entisestä urheiluliikkeestä. Se oli saanut uuden omistajan. Ostin sieltä osamaksulla pyöreitä lyijykuulia ampuvan ilmakiväärin. Ammuntaa olin jo harrastanut pitkään Vammalan reserviupseereiden harjoituksissa kerran viikossa. Ne olivat postin alakerrassa jakajien työtiloissa. Siellä ammuttiin sekä ilmapistoolilla että ilmakiväärillä. En ollut kysellyt lupia ostooni, niinpä päätin salakuljettaa kiväärin kotiin. Minulla oli omassa huoneessani seinustalla matala kirjakaappi. Siirsin sitä hiema, naulasin sinne ripustuskoukun asetta varten. Kun siirsin kaapin takaisin, ei sitä kukaan kyennyt näkemään. Hieman oli hankalaa viedä ase seikkailuihimme ja takaisin niin, etteivät vanhempani huomanneet.

Olimme taas kerran Raunon ja Jukan kanssa Houhajärven leirimajalla yötä. Kivääriä käytimme kovasti harjoituksissamme. Ammuimme välillä narun päässä heiluvaan maaliin, välillä kiinteisiin kohteisiin. Kerran saimme vieraan. Isäni oli lähtenyt Pobedallaan katsomaan meidän puuhia. Ehdin supattaa Jukan kanssa, että jos tulee kyse aseen omistajasta, niin se on Jukka. Isä katseli meidän harjoitteluamme, käski siivota lopetettuamme jälkemme. Tietysti hän myös kysyi, kenen ase on. Kun asia oli sovittu, niin Jukanhan se oli. Sain aseen taas retken jälkeen kirjakaapin taakse. Tullessani retkeltäni taas kerran kotiin, saatoin aistia jännittyneen tunnelman vanhemmissani. Isä sanoi löytäneensä kiväärin yrittäessään laittaa sinne lasiruutua, kaapin taakse. Siitä ei sillä kertaa tullut suurta huutoa eikä mökötystä. Minulta kysyttiin, mistä olin sen ostanut ja millä rahoilla. Minä kerroin. Kivääri hävisi minun näkyvistäni. Olivat molemmat vieneet sen takaisin kauppaan ja valinneet sen sijaan äidille uuden polkupyörän. Sillä äiti sitten kaarsi pihaan hymy huulillaan. Maksamastani osuudesta ei puhuttu mitään, saati että äiti olisi kiittänyt minua uudesta pyörästään. Minä palasin harjaamaan katuja.

Talvella työ oli joskus raskasta, lunta sateli kuusikymmentä luvulla ruunsaasti. Minu oli mentävä ennen koulun alkua kolaamaan jalkakäytävät puhtaaksi lumesta. Siihen aikaan osa lumista kolattiin kadun varteen. Tontin puolelta lumet oli saatava tontille. Siinä Marttilankadulla oli pientä ylämäkeä, siinä täytyi työntää kolalla edemmäs, että lumet mahtuivat. Kun lumikinokset kasvoivat tien vieressä aloittivat kaikki talkkarit samaan aikaan ajattaa lumia pois tieltä. Siinä oli traktoreita etukuormaajineen ja kuorma-autoja korkeine lavoineen. Metsola ajatti lumet pois omilla miehillään ja kalustolla. Siihen ei minun tarvinnut puuttua. Lumen lisäksi minun täytyi huolehtia hiekotuksesta. Jos lunta satoi koko päivän, oli minu vielä ruokatunnillakin ehdittävä kolaamaan. Aamuisin tervehdin koulkavereitani kolatessani katuani, siinä paarustivat opettajatkin ja tervehtivät, Jokunen sanoi jotain myönteistä ohi mennessään. Katu oli yleensä jo tyhjä kouluun menijöistä, kun minä lopetin. Hain salkkuni ja kävelin rauhallisesti Marttilankatua kouluun. Kello soitti sisään, kun minä astelin kulmassa rappuja alas. Siitä saatoin sitten yhdessä viimeisten oppilaitten kanssa astella sisään.

Presidentti Kekkonen tuli kuusikymmentä luvulla vierailulle Vammalaan. Sitä varten sain Metsolalta komennon harjata katu puhtaaksi hiekasta, Kekkonen tulisi sillan suunnasta. Silloin oli viikonloppu niin, että minä olin sopinut vartioni kanssa retkestä Pohjolanjärven maahan, enkä ehtinyt lakaista hiekkaa osuudeltani, muutoin kyllä jalkakäytävät olivat puhtaat. Näinhän minä luutien olevan varsin laajasti töissä tulevalla kulkureitillä. Lähdin retkelle, omatunto kolkutti, tiesin Eeron olevan mahdoton huutamaan suuttuessaan. Olin siitä nähnyt esimerkin ollessani toimistossa asioilla. Sinne tuli joku korjausmiehistä. Hän oli saanut tehtäväkseen kiinnittää ilmoitus johonkin tolppaan. Hän sanoi, ettei sitä voi tehdä niinkuin Eero oli käskenyt. Viivana Eero nousi ylös, hyppäsi miehen eteen, sieppasi lapun ja alkoi huutaa että etkö sinä nyt ymmärrä, se tehdään näin! Hän huusi ohjeensa, miesparka koetti sanoa väliin huolensa, Eero suuttui vielä enemmän. Mies pakeni ulos. ”Voi perkele kun eivät ymmärrä selvää asiaa, minä olin sen jo selittänyt ja nyt taas.” Minä katselin ka kuuntelin. Tullessani retkeltäni tapasin Eeron juttelemassa isäni kanssa pihassamme. Menin sanomaan päivää. Eero olikin hyvällä tuulella. ”Pekka, sinä sait muikkarin Kekkoselta.” Eero nauraa hekotteli, ei tainnut olla presidentin miehiä.

Polkupyörien korjaajalla oli moottoripyörä. Minä kävin sitä katsomassa ja juttelemassa. En olisi saanut sitä kirjakaapin taakse piiloon, minun oli keskusteltava sen ostosta kotona. Ensin vastustivat vähän, mutta kun minulla oli siihen rahakin tienattuna, ainakin melkein, niin suostuivat. Kyseessä oli yksipyttyinen sivuventtilikone Norton, kuutioita 700. Oikeassa tangossa oli puolipuristin ja sytytyksen säätö. Vipua oli käytettävä polkaistaessa kone käyntiin, proom proom alkoi mäntä kiertää, pakoputkesta kuului aika jyly, selvästi kuuli männän iskut harvakseltaan, kuin vanhasta venemoottorista. Pyörä oli musta. Siinä oli kahden istuttava satula, päällystetty keinonahalla, alla aika ohut pehmuste. Ajoin kone jylisten Jokisen Huldan talossa majaa pitävän huonekaluliikkeen verhoomoon. Siellä oli töissä yksi minua hieman vanhempi Tervamäen veljeksistä. Olin sinne aikoinaan kulkeutunut Ahometsän Pertin kanssa, hän oli myyjänä huonekaluliike Ahosella. Tervamäki vastasi huoleeni. ”Kyllä minä vaan verhoilen sinulle satulan. Laitetaan siitä oikein hyvä, vaahtomuovia kunnolla ja sitten minä ompelen tereen kanssa keinonahan siihen päälle.” ”Oikein hyvä, mitä luulisit sen tulevan maksamaan?” ”Ei se mitään maksa, minä teen sen sinulle ilmaiseksi, kunhan et sitten mene Ahoselle sitä näyttämään.” Näin sovittiin. Viikon päästä oli töissä sen verran rakoa, että hän ehtisi tuon pikkuhomman tehdä. Menin paikalle ja katselin, kuinka hän laittoi tuolien runkoihin vaakajousia paikoilleen. Hänellä oli lyhythihainen paita, sillä työ vaati taidon lisäksi aikamoiset lihakset. Naulapyssyllä hän ampui ensin hakasen jousen toiseen päähän, otti sitten vapaasta päästä kiinni, taivutti sitä ja veti niin, että saattoi ampua toisenkin pään kiinni. ”Katsos, tätä et sinä saakaan tehtyä.” ”Annas kun koitan.” Jousi oli toisesta päästään kiinni rungossa, koetin kaksin käsin saada toista päätä ylettymään rungon ylle. Ähisin ja puhisin. ”Ei tule mitään, hitto kun on kova jousi.” ”Sen täytyy olla, että se kestää isonkin istujan painon. Jos siihen laittaa liian pitkän jousen, se jää löysäksi.” ”Sinulle onkin kasvanut melkoiset käsilihakset.” Katselin hänen ylävartaloaan. ”Mutta et kyllä pysty ristiriipuntaa tekemään.” ”Mitä se on?” Kerroin kuinka olimme koulussa harjoitelleet riipuntaa renkailla kädet sivulle levittäen. ”Ei tuo mitään, kyllä minä siihen pystyn, katsos nyt.” Tervamäki meni kahden sänkyrivin väliin, sängyt olivat sivuseinillä ja siihen väliin jäi sopiva väli. ”Katsos nyt, tässä minä riipun käsieni varassaaa.” Niin riippui, ei siihen ollut sanomista. Koetin selittää, että renkaat pakenisivat sivuille, mutta turhaan puhuin. Satulan verhoilu alkoi purkamisella. Se oli parilla pultilla kiinni pyörässä, vein satulan sisälle. Työ kävi hyvin, mallin mukaan leikattiin vaahtomuovista sopiva pala, sitten leikattiin keinonahasta sopivat palat, ja alkoi ompelu. Tere asetettiin neulottavaan saumaan sisäpuolelle. Se antoi komeaa ryhdikkyyttä satulalle. Puhelin soi. Ahosen Pekka soitti jostain työasiasta. Minä mekastin jotakin satulan kimpussa, Pekka kysyi, että kuka siellä on. Sinne meni ilmainen satularemppa. Jouduin menemään kauppaan ja näyttämään Pekalle tehdyn työn. Hän tuli liikkeestään ulos Puistokadulla. ”Hyvin näkyy työ tehdyn, antaisitko siitä viisitoista markkaa?” Asia oli sillä selvä.

Ajoin pyörällä tietysti kouluun. Ympärille tuli ihailijoita ja satulan katsojia. Sovittiin muutamien poikien kanssa tapaavamme illalla koulun vieressä olevassa kahvilassa. Siitä oli tullut meille kerhohuoneen korvike. Pelasimme pajatsoa ja flipperiä, joimme jokusen limsan ja pidimme hauskaa. Siellä oli jo paikalla Rautajoen Kalle, Lindströmin Kunto, Palosen Matti, Saariston Ilkka ja monta muuta tuttua. Tuli puheeksi, että kuinka kovaa pyöräni kulkee. ”No mennään koettamaan, ajetaan pikatietä Lauttakylään päin, käännytään Kiikan risteyksessä takaisin.” Kaikki ryntäsivät ulos ja autoihin, joita oli Kallella ja Kuntsilla. Ajoimme rauhallisesti Roismalan risteykseen, siinä minä väänsin hanan pohjaan, autot tulivat perässä minkä pääsivät. Ilta oli jo sen verran viileä, että alavalla suoralla pyörä kulki hitaammin kuin mäen päällä Kiikan risteyttä lähestyttäessä. Käännyimme ympäri, autot lähtivät ensin. En voinut ohittaa heitä ennekuin näin mäen loppuessa tuleeko sieltä mäen alta ketään vastaan. Tie oli tyhjä, väänsin kaikkeni, mittari huiteli sadan seitsemänkymmenen kohdalla, menin hurahtamalla autojen ohi. Siitä ajoimme toisiamme ohitellen sairaalan kulmaukseen saakka. Siitä eteenpäin päästelimme rajoituksen mukaan. ”Minulla oli mennessä 160 mittarissa, sitten tullessa menit ohi,” Kalle kertaili ajon kulkua.