Helsingin Suurkisat -56

Suurkisat Helsingissä 1956

Katselen valokuvaa. Siinä ovat järjestyksessä istumassa edessä nuorimmat shortseissa ja hihattomissa valkoisissa urheilupaidoissa ja pipa päässä, hiukan iäkkäämmät takarivissä. Seuraavalla rivillä seisovat kisojen teini-ikäiset suorissa housuissaan ja valkoisissa paidoissaan. Hihat ylettyivät kyynärtaipeeseen. Heidän takanaan ovat loput kolme voimistelijaa, ja heidän vieressään seisoivat joukkomme johtajat. Oikealla Albert Nuutila ja vasemmalla muistaakseni Alakoski ja Balk, heillä oli puvut ja valkoiset paidat ja kravatit. Meillä kaikilla oli rintamuksessa suurkisojen merkki. Meitä pikkupoikia oli 22, nuorukaisia 9 kappaletta. Tällainen joukko oli lähtenyt Suurkisoihin, kuvassa oltiin olympiastadionin puupenkeillä.

Tyrvään Voima, Vammalassa vaikuttava vireä urheiluseura, osallistui valtakunnalliseen Suomen Urheilu Liiton järjestämään suurtapahtumaan.
Valmistelut alkoivat jo edellisenä kesänä. Saimme kuulla tuosta tilaisuudesta kilpaillessamme Keskuskentällä jokaviikkoisissa harjoituksista. Siellä meitä poikia aina pyöri, Alakosken Kari, Sunbergin Seppo, Niemelän Hannu, Saariston Ilkka, Huhtalan Antti, Laineen Harri, Järvisen Pertti, Aaltosen kaksoset Matti ja Eino. Porukka ei ollut kiinteä, välillä oltiin mukana, joskus oltiin kiintoisempien tapahtumien parissa. Ohjaajat houkuttelivat pojat harjoituksiin Vammalan Seurojen talolle. Tavoitteena oli osallistua mahdollisimman suurella joukkueella.

Kävelin illalla Seukun mäkeä ylös, matkani oli lyhyt, postilta Marttilankatua apteekin kulmaukseen, siinä kääntö oikeaan Onkiniemenkadulle ja heti vasempaan Sylvänteen Albertin urheiluliikkeen jälkeen. Piharakennus siellä oli suuri, ja siellä toimi Salmisen kumikorjaamo alakerrassa ja polkupyörien korjauspaja yläkerrassa. Aarnonkatua suoraan, Seukun mäki jo näkyi. Vasemmalle jäi eläinlääkäri A Aarnon omakotitalo ja oikealle puolella oli Vammalan Konepajan rakennuksia. Seukulle johti kävelypolku. Talvisin se oli auraamattomana. Silloin tansseista tullessa nahkapohjaiset kengät saivat hurjaa kyytiä. Ajotie ylös tuli toiselta puolelta. Sieltä puolelta mäki oli loivempi. Sisälle noustiin ulkoportaita, pariovien toinen puoli kiskaistiin auki, se oli tiukka ja aina narskaus kuului. Läpi pienen välieteisen ja oltiin suuressa eteisessä. Oikealla puolella oli naulakkotilat ja seuraava huone toimi keittiönä. Eteisen vasemmalla puolella oli varastohuone, jossa saivat partiolaiset, Tyrvään Metsänpojat ja Tyrvään Nuotiosiskot, säilyttää leirivarusteitaan. Isoon saliin astuttiin taas pariovista, pään ylle jäi parven rakenteet, jalkojen alla oli tammiparketti, oikealla ja vasemmalla oli tuolirivistöt säilytyksessä. Edessä oli korkealla oleva näyttämö. Poikia oli jo kokoontunut saliin, puheen sorina oli hillitön. Ohjaaja nousi näyttämölle ja aloitti porukan ohjaamisen paikoilleen. Jonot ja rivit olivat lopulta suorat. Me opettelimme hiljakseen kerran viikossa voimisteluohjelman. Meidän täytyi oppia yhtäaikainen liikesarja. Jokainen voimisteli paikallaan, käsien heilutuksia, yhtaikaisia polvistumisia, istualtaan tehtyjä jalkojen heilutuksia. Ohjaaja aloitti liikesarjojen opettamisen ennalta saadun ohjelman mukaisesti. Helsingissä oli määrä lopulta kaikkien sinne kokoontuneiden urheiluseurojen nuorten esittää ohjelma yhtaikaisesti.

Minä kävin yksissä iltaisin eri poikien kanssa, tuohon aikaan Laineen Harrin. Hänen isänsä oli legendaarinen Vammalan poliisi. Isäni jo kertoi minulle häntä koskevia juttuja, miten hän oli ajanut polkupyörällä kuorma-autoilijaa takaa, oli meinannut antaa isälle sakot, kun hän keväällä lapioi lumivalleja levälleen kadun varresta. Isä Laineen, ja myöhemmin poliisina toimineen poika Laineen mielipaikka sakotukseen oli pikatien 80 km/t alue ennen Roismalan risteystä. Isä tarkkaili yhdessä suulissa piilossa alamäkeen tulevia autoilijoita. Harri taas joutui istumaan poliisiautossa, koska tuo suuli oli jo purettu. Molemmilla oli lempisanontansa sakkoja ojentaessaan. Isä sanoi aina: ”En se ole minä, se on laki.” Harri taas sakottaessaan tuttujaan: ”On se vähän ikävä tavata näissä merkeissä.”

Harri oli roteva kovaluinen nuorukainen, minä taas laiha ohutlihaksinen isokorva. Olimme olleet punnituksessa koulussa, Harrin painon muistan, hän painoi 42 kiloa. Verryttelimme juoksemalla ympyrää seukun salissa kahdessa joukkueessa. Harrin juostessa minä aina sanoin hänen mennessä ohitse: ”42 kiloinen poika juoksee.” Kyseessä oli ennemmin ihailu hänen rotevuudestaan. Harri taas otti sen naljailuna. Mennessään taas kerran ohitseni pamautti hän minua palleaan nyrkillä. Mietin siinä henkeä haukkoessani, mitä se kaveruus oikeen onkaan. Emme asiaan palanneet.

Kevääseen mennessä olimme oppineet liikkeemme, oli oikeastaan aika hauskaa kyetä laskennan rytmin mukaan toistamaan opittu liikesarja yhdessä muitten kanssa. Muistini mukaan siihen laskentaan yhdistettiin aivan viimeisillä kerroilla musiikki. Siitä rytmin ottaminen aiheutti aluksi vaikeuksia.

Tyrvään Voima piti Seukulla pikkujoulut. Siellä me kaikki tietenkin olimme. Ohjelmassa oli meille erilaisia kilpailuja. Yleisön joukosta otettiin kilpailijat, minäkin jouduin lavalle. Jokaisen meidän piti vuorollaan sanoa yksi esine, jonka otamme mukaan mennessämme kylään. Minä taisin sanoa kampa, Kallion Jorma kampa lisäsi peili, seuraava kampa, peili, lisäsi kirja, kunnes vuoron tullessa taas kohdalleni hyvä kun muistin edes sen kamman. Eniten muistanut sai palkinnon. Joulupukki tietenkin kävi, hänellä oli nimetyt lahjat ja lisäksi pulla ja rusinapusseja niin, ettei kukaan jäänyt ilman lahjaa. Vammalan teatterikerho esiintyi myös innokkaasti Järvisen Herkon johdolla Seukulla. Muistan kerran, kun olimme pikkupojat katselemassa verhojen alta harjoituksia. Minä näin oikein hyvän näköisen typyn keekottavan korkokengissään. Minu oli pakko huutaa: ”Ooooo, mikä pimu!” Hän katsahti taakseen ja minä pakenin verhon suojaan. Siinä sitten katsellessamme edelleen tuo nainen tuli uudelleen esiin, ja minä sanoin muille pojille mitä olin typykälle huutanut. Minua vielä nuorempi poika katsahti minuun ja sanoi: ”Se on mun äiti.” Elämän tosiasiat järjestyivät päässäni uuteen asentoon.

Koulut olivat loppuneet. Meidän oli aika lähteä. Rautatieasemalle oli kokoontunut aika joukko. Kaikilla oli oma kassi tai mikä laukku tai reppu se sitten olikin. Olisimme matkalla useamman päivän. Vanhemmat olivat meitä saattamassa, me emme paljon heitä katselleet. Retken johtajat kokosivat huomiomme. Viimeiset ohjeet koskivat sitä, että kaikkien täytyy pysyä yhdessä, eikä kukaan saa lähteä harhailemaan yksinään. Nousimme Tampereelle lähtevään junaan. Puksutimme läpi Nälkälänmäen, varikon, Raivion kulman, vasemmalle jäi keskusurheilukenttä, edessä Heinoo, Karkku, Siuro, Nokia, Epilä ja Tampere. Asemalla nousimme junasta, otimme pakaasimme ja marssimme yhdessä asemahallin läpi, ylitimme suoraan edessä olleen tien ja nousimme hotelli Emmauksen toiseen kerrokseen. Siinä olirakennusten yöpymispaikkamme. Jatkoimme vasta aamulla matkaa.

Helsingin rautatieasema oli suuri, valtava paikka, korkeuttakin aivan taivaaseen asti. Ihmisiä tuli ja meni. Ohjaajilla oli tuskainen paikka saada meidät kaikki pysymään yhdessä. Rautatien torilla oli meille onnikka, sillä pääsimme majapaikkaamme, keskellä kaupunkia olevaan kivikouluun. Siellä me majoituimme luokkahuoneisiin. Ne olivat kaikki täynnä poikia, eri puolilta Suomea.

Lähdimme stadionille harjoituksiin jalkaisin. Kävelimme asfalttikatua syvällä rakennusten väleissä. Stadionin torni näkyi jo, portista pääsimme sisälle, pieni matka ja olimme äkisti valtavan aukion laidalla. Asettauduimme istumaan penkeille. Vanhemmat suorahousuiset nuorukaiset täyttivät nurmikentän. Heidän harjoituksensa sujuivat hyvin, liikkeet olivat täsmällisiä ja rivit saivat aikaan humahduksenomaisia muutoksia. Seuraavaksi oli meidän vuoromme. Nurmikkoon oli naulattu pienet valkoiset laput meidän paikkojemme kohdalle. Hetken kesti, ennenkuin olimme paikoillamme. Aloitimme osamme haparoiden, hetken kertaamisen jälkeen meni jo mielestämme hyvin. Häslinki johtui liikesarjojen yhdistämisestä, siinä alussa me olimme harjoitelleet jotenkin eri tavalla. Liikkeet toki olivat samat. Lähdimme takaisin majapaikkaamme syömään. Ohjaajat antoivat varttuneimmille luvan mennä itsekseen, kunhan tunsivat tien. Laineen Harri suputti minulle, että hän kyllä tuntee tien, lähdetään kaksistaan. Niinpä lähdimme, vaikken minä kyllä oikein luottanut Harrin paikallistuntemukseen. Klampsimme katuja, ylitimme teitä, katselimme liikkeitä ja ihmisiä. Sitten Harri lähti juoksemaan, mennääs lujempaa, että ehdimme syömään, tuosta kulmasta tonne. No, minä hölkkäsin mukana, ja ihmeekseni pääsimmekin perille ja syömään.

Meillä oli vielä toiset harjoitukset iltapäivällä. Kävelimme ryhmänä stadionille, mutta meidät nuoremmat vietiinkin nyt stadionin toiselle puolelle pallokentälle. Sinne oli myös naulattu paikkamerkit riveihin ja jonoihin. Meille sanottiin, ettemme mahdu esiintymään stadionille, meitä oli paikalla niin paljon osanottajia. Minä tunsin vahvan pettymyksen, kuka meitä nyt täällä kävisi katsomassa. Eihän siellä ollut edes katsomoita, niinkuin stadionilla. Harjoitukset kuitenkin alkoivat, siellä joukon keskelläkin yhtaikaiset liikkeemme näyttivät mahtavilta. Niitä oli pakko seurata sivusilmällä aina kun pystyi. Sitten minun shortsini repesivät sivusta peräti halki. Sieppasin lahkeen molemmista puolista kiinni ja jatkoin loppuun joten kuten. Jos irrotin otteeni niin pili siinä vilkkui. Minua hävetti niin helvetisti, mutta minkäs teit.

Palasimme koululle, minä kerroin huoleni ohjaajalle. Hänellä olikin apu, eräs vanhemmista voimistelijoista oli ottanut mukaansa neulaa ja lankaa. Hän kävi parsimaan shortsejani kasaan. Niistä tuli hyvät.
Harjoituksissa meidän lähellämme oli toisen seuran porukkaa. Joukossa oli yksi kovin lyhyt poika. Ympärillämme oli seuraamassa lehdistöä ja valokuvaajia. Kun he äkkäsivät tuon lyhytkasvuisen pojan, he tietenkin pyrkivät kuvaamaan häntä ja heti haastattelemaan, kun vaan pystyisivät. Harjoituksen loputtua hänen seuransa pojat kävivät tuon pojan ympärille, hän katosi näkyvistä. Liikkeelle lähtiessään tuo joukko hieman repesi, pikkumies näytti nyrkkiä innokkaille kuvaajille.

Koitti esiintymisen aamu. Me asettauduimme pitkään neliriviin, jokaisella maakunnalla ja seuralla oli edessään omat lippunsa ja tekstatut lappunsa. Marssi esiintymiseen alkoi. Katujen varsilla oli paljon katselijoita, oli melkeimpä juhlavaa kävellä siellä joukon osana. Suomen Kuvalehti kirjoitti valokuvien kera meidän Suurkisoistamme. Etusivulla oli kuva tuosta pikkumiehestä ja otsikko: "Maasta se pienikin ponnistaa." Pallokentällä esitimme täydellisen osaamisemme, olimme ollaksemme saamastamme huomiosta ja osaamisestamme.

Paluumatkalla ennen Tyrvään asemaa saimme vielä kaikki mukana olleet pahvisen irtolipan, joka kiinnitettiin pään takaa kumilenkillä. Olimmepa hieman polleita astuessamme laiturille.
Katselen taas tuota meistä otettua kuvaa, nimiä on pulpahtanut lisää, alarivi vas, Rankin Markku, minä, Aaltosen Matti, Huhtalan Heikki, Huhtalan Antti, Niemelän Hannu(Vipinä), Järvisen Pertti, Balkin Jorma, Aaltosen Eino, Saariston Ilkka, tuntematon, Rankin ?, toinen rivi vas. Tuntematon, Muilun Eino, Hännisen Erkki, Viikarin ?, tuntematon, Alakosken Kari, Nuutila?(liikunnan opettaja, Kankaanpää), Laineen Harri, Sunbergin Seppo, Liuhalan Tommi, sitten vanhempia poikia en tunne, ehkä oikealla Äijälän Tuomo Kallialasta.