Opettajat osa 2

Opettajat oppikoulussa osa 2

Maantieteen ja biologian opettajana toimi Litjan Lauri, valmistunut alunperin metsänhoitajaksi ja erikoistunut metsämaan luokitteluun, syntynyt Haapasaaressa. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Haminassa, joten epäilen Laurin olleen Kotkan Haapasaaresta. Näinollen hänen syntymäpaikkansa taitaa olla koko opettajajoukkomme harvinaislaatuisin. Kouluumme hän tuli meidän mukana 1956.

Lare otti työnsä rennosti, hänen tunneillaan ei ollut häiriöitä. Mielellään hän kertoili tarinoita, jotka mukavasti lomittuivat meillä esillä olleisiin tarinoihin. Tunti alkoi vitsillä, tai tapahtumalla jonka hän oli sinä päivänä saanut lehdestä lukea. Kerran hän astui luokkaan ja kertoi nykyajan vauhdikkaasta etenemisestä, miten lentoliikenteessäkin saattoi tunnissa ajaa 500 km harhaan. Irmeli kysyihäneltä: ”Oletteko aina valinnut jonkun kaskun tunnin alkuun?” Lauria nauratti. Maantiedon tunnilla hän saattoi päiväkirjan kirjoittamisen jälkeen antaa minulle paksusta kirjasta luettavaksi tunnin aiheeseen sopivan jutun. Niitä juttuja minä sitten luin monena tuntina, ja sain todistukseen aina 8. Kyllähän niitä kokeitakin aina välillä oli, mutten minä niistä koskaan niin hyvää numeroa saanut.

Sitä lukemista oli minulle muutenkin tarjolla. Meillä oli äidinkielen opettajana Kokkilan Sinikka. Hänen veljensä oli Veikko Huovinen. Niinpä me sitten saimme luettavaksemme Havukka-ahon Ajattelijan. Valtaisan suosion Huovisen tekstit saivat koko maassa. Meille Sinikka antoi tuosta kirjasta lukuläksyjä. Ne oli sitten seuraavalla tunnilla osattava lukea tuosta kirjasta. Minä sain osakseni erittäin vaikean pätkän, missä puhuttiin kuusikkoreunan ylle loistavasta auringosta ja korpimetsästä. Opettelin sen niin, että olisin osannut sen vaikka ulkoa. Vuoroni tuli, menin luokan eteen ja pomiloin. Luku meni sellaista vauhtia ja aivan virheettömästi, että opettajaamme nauratti. Ymmärsin silloin, ettei sellaisesta lukemisesta kukaan ensikertainen kuulija olisi ymmärtänyt mitään. Kait se kappale olisi pitänyt osata esittää, tai näytellä, makustella tai sillälailla. Minä vain suoritin. Sain Sinikalta sitten uuden lukutehtävän. Koulun Joulujuhlassa juhlasalissa minun piti lukea Jouluevankeliumi kaikkien edessä. Kysyinkin Sinikalta, miksi juuri minä. Oppilaan vakiokysymys. ”Kun sinulla on niin hyvä ja selkeä ääni.” Minulla oli suuri vanha musta Raamattu, mutta siinä teksti oli vanhaa fraktuuraa. Siitä se kuitenkin oli luettava. Minä kirjoitin sitten koneella koko evankeliumin, ja leikkelin paperin sopivaksi Raamatun väliin. Juhlat olivat menossa, istuin jossain toisessa tai kolmannessa tuolirivissä seinän vierellä Raamattu polvilla. Kuuluttaja ilmoitti: ”Seuraavaksi Pekka Turtiainen lukee Jouluevankeliumin. Kuuntelemme sen seisten.” Silloin minä pomppasin pystyyn ja aloin kävellä eteen. Kaikki muut istuivat ja katselivat minun menoa. Ajattelin mielessäni että voihan piru, siellä ne vaan istuvat. Enhän kai minä voi käskeä heitä nousemaan. Kävelin eteen, käännyin saliin päin, nostin Raamatun eteeni. Kaikki istuivat. Nostin katseeni opettajien ensimmäiseen riviin, näin Kokkilan Sinikan siinä edessäni. Kun katseemme kohtasivat, hän pomppasi ylös ja veti koko salin perässään. Saatoin lukea.

Piirustusta meille opetti jo vuosia koulussa ollut Lampimäen Hellevi. Hän oli varsin rutinoitunut ja hallitsi täysin aineensa. Olimmehan me ennenkin vesiväreillä leikkineet, nyt tuli mukaan värioppia. Opimme värit ja vastavärit, saimme tietoa mistä värit olivat peräisin, perspektiivin vaikutuksen ja hiilellä piirtämisen ja fiksatiivin. Lindströmin Kunto oli taitava piirtäjä, etenkin lyijykynällä hän sai aikaan hienoja henkilöhahmoja. Me aloimme piirtää hänen kanssaan saamastamme aiheesta äärimmilleen venytettyjä juttuja. Silloin Hellevi lausi ”Kyllä Lindströmin Kunto on soma, ja Turtiaisen Pekkakin on soma, mutta kyllä meidän oli tarkoitus..”

Kirkkoherra Kolari aloitti meille rippikoulun. Siihen aikaan oli muodikasta käydä se iltaisin koululuokassa, me aloitimme samassa luokassa kuin koko koulumme. Kolarin Eino oli joviaali vanhempi herrasmies, luokkaan tullessaan hänellä oli liperit kaulassa. Ensin hän kysyi jokaisen riparilaisen nimen, kuunteli ja katseli, koetti painaa mieleensä. Samalla hän tarkasti kirjastaan tiedot oppilaastaan. Vuorot menivät nopeasti, joskus Kolari joutui kysymään uudestaan. Sitten tuli Turkka Liljebladin vuoro. ”Mikä se oli?” Turkalla oli vähäinen puhevika, ärrä ei oikein sorahtanut ja artikulaatio oli hiven tukkoinen. ”Turrkka Liljeblad,” Turkka alkoi hermostua. ”Niin mikä?” Turkka parka huusi uudelleen, mutta ei Kolari siitä selvää saanut, ”Niin mikä?” Meitä muita alkoi harmittaa Turkan puolesta. Lopulta Kolari osasi sanoa: ”Hyvä on, istu.” Katsoi sitten myöhemmin papereistaan nimen. Me opettelimme Lutherin Vähä Katkismusta, mitä se tarkoittaa... Selitykset ja Kymmenen Käskyä oli osattava etu- ja takaperin. Kirkkoherralla aloitti usein tunnin kertomalla elävän elämän tapahtuman. Sitten sitä pohdittiin, miten se sopi päivän aiheeseen. ”Naapurin navetta paloi, siinä meni kuusi lypsävää lehmää. Kenelle siitä aiheutui vahinkoa?” Oppilaat viitasivat innoissaan. Ensimmäinen vastasi että omistajalle, seuraava että vaimolle, seuraava että lapsille. Sitten alkoivat vastaukset harveta. Kolari jatkoi aihetta:”Niin kyllä, mutta olisiko siitä tullut haittaa jollekin muulle?” Joku keksi, että naapurille, kun hän kävi ostamassa sieltä maitoa. ”Oikein, olisiko vielä muuta?” Nyt alkoi mennä vaikeaksi, minäkin yritin sitten jotain, ei ollut juttu loppu. Ei Kolarikaan saanut meidän maailmankuvaamme laajemmaksi. Lopulta hänen oli itse sanottava, että vahinko tapahtui koko Suomen kansalle.

Kävimme kirkossa opettelemassa ripille pääsyn menoja, missä istuisimme ja minne menisimme. Meidän oli myös oltava Jumalanpalveluksissa, niistä pidettiin kirjaa. Jokaisen oli käytävä määrätty määrä kuuntelemassa ja oppimassa. Meillä pojilla ei ollut hankaluuksia rippipuvun kanssa. Se oli musta puku, valkoinen paita ja solmio, mustat kengät. Vammalassa oli tuohon aikaan sääntönä, että tytötkin olivat mustassa puvussa, mustissa sukissa ja kengissä. Siis aivan körttiläinen meininki. Äitini otti naisten kokoontumisissa esille tuon tyttöjen värin, hän halusi Kitin pääsevän ripille valkoisessa asussa. Jaha, siitä alkoi melkoinen sota. Aluksi kaikki olivat valkoista vastaan, olihan sitä aina käytetty. Äitimme ei antanut peräksi: ”Hautajaisvaate on musta, minä en halua pukea tytärtäni surun väriin tässä ilon juhlassa. Pistäkää vaan musta jos haluatte, minun tyttäreni menee ripille valkoisissa.” Kaivakaa rippikuvanne esiin, miten siinä kävi. Enemmistö tytöistä oli kauniin valkoisissa puvuissa. Osalla oli toki musta asu, mutta se taisi olla viimeinen kerta Vammalassa.

Miilunpalon Eino oli aloittanut poikien liikunnan meille. Syksyllä Kaalisaaren urheilukentällä suoritettiin ensin yleisurheilun kilpailuja ja otettiin kaikkien suoritusarvot ylös. Hyppäsimme pituutta, juoksimme satasta ja tonnia, hyppäsimme korkeutta ja pelasimme jalkapalloa. Alkuvuosina tonnin juoksu oli hirmuinen ponnistus. Keuhkot olivat pihalla juoksun jälkeen, kivisti ja sattui jokainen sisäänveto. Kuitenkin juoksu alkoi kiinnostaa. Aloitin iltaisin harjoittelut ja juoksin Vammalan läpi katuja pitkin ja sitten santateitä. Hiki virtasi ja vaatteet kastuivat. Jostakin luin intervalliharjoituksista, niinpä aloin vedellä Kaalisaaressa kahdenkymmenen toiston vetoja, äkäisiä lyhyitä vetoja. Kunto nousi hurjasti, juoksin peltoja pitkin ja loikin sarkaojien yli väsymättä. Kävin katsomassa Jukkaa kotona. Piti vaan moikata ja jatkaa juoksua, mutta meninkin kutsuttuna sisälle istumaan. Silloin alkoi hiki virrata päästäni noroina. Täytyi jatkaa matkaa.

Meille tuli Uurron Alpo liikuntaan opettajaksi. Hänellä oli viimeisin tieto liikunnasta ja treenaamisesta. Niitä hän meille opetti ja näytti eritoten talvella suksilla. Me aloimme myös pitää koko koulun liikuntapäivää, kerran hiihdimme Houhajärvelle latuja pitkin. Minulta meni hosuessa Järvisen puusuksi poikki kärjestä, vaikka kyseessä oli vaan matkahiihto. Otin sukset olalleni, poikkesin ladulta ja aloin kävellä tietä pitkin tarkoituksena poiketa sitten Houhajärvelle menevälle polulle. Uurron Alpo tuli sieltä vastaan ja kysyi: ”Minne sinä olet menossa?” ”Minulta meni suksi poikki, kävelen tästä tuolle polulle, se vie leirimajalle.” Alpo antoi minun mennä, tiesi kai minun osaavan perille. Olin sinne mennyt edellisen kerran siitä ratsastaen. Ilkan kanssa ollessani sain häneltä opetusta ratsastamiseen. Ensimmäisellä kerralla hevonen vei ja minä istuin, siitä sitten alkoi taito karttua. Talvella harjoittelimme hiihtoratsastusta. Ilkka ratsasti, satulaan oli kiinnitetty pitkä naru, josta minä sitten pidin kiinni sukset jalassa. Alkuun kaikki meni hyvin, Ilkka lisäsi vauhtia, minä pysyin mukana tuulen suhistessa. Lopulta Ilkka nostatti hevosen laukkaan. Silloin hevosen kavioista alkoi lentää tieroja, isoja lumitilsoja päin minua. Niitä ei kerinnyt kaikkia väistämään, niitä tuli vauhdissa niin taajaan.

Syksyllä taas suoritettiin Kalssussa lajeja. Alpo toi mukaan maastojuoksun. Se sopi kyllä minulle. Meidän oli juostava Kalssussa 1500 metriä rantoja pitkin ja laululavan mäen yli. Hämeen-Anttilan Matti asettui viivalle, Bäckmanin Ilkka tuli juosten radan yli ehtiäkseen mukaan. Me lähdimme, ensimmäisen kierroksen puuskutimme yhdessä, toisen alkaessa minä sanoin, että nyt lähden juoksemaan. Matti totesi että lähdet vai. Ilkkakin oli vielä silloin mukana. Nostin vauhtia, muut jäivät. Pistelin minkä pääsin ja tulin paljon ennen muita maaliin. Alpo ihmetteli: ”Miten sinä noin juoksit, kun ei edes Hietamon Pekka kyennyt juoksemaan toista kierrosta lujempaa kuin ensimmäistä.” Minua vaan hymyilytti.

Kotona meitä oli aina hopotettu liikuntaan ja urheiluun, niinpä minulle tuli täytenä yllätyksenä isäni sanat: ”Mitä sinä siellä juokset iltaisin. Saat lopettaa sen. Ei siellä muutkaan juokse.” ”Harjoitteleehan Miilunpalon Einokin juoksemalla iltaisin.” ”Se on eri asia.” Jaha, ajattelin jonkun taas kertoneen äidille minusta, nyt juoksuharjoituksistani negatiivisesti. Se riitti, minun oli lopetettava. Eivätpä kyllä enää hopottaneet urheilun pariin.