Rauno, Jukka ja Pekka -60 l

Ruokaa ja räiskäleitä

Retkillämme meillä oli aina evästä. Opettelimme kokkaamaan erilaisista puolivalmisteista ja säilykkeistä syömisemme. Kauppoihin alkoi tulla pussiruokaa, perunamuusiakin kuivattuna. Painon välttäminen, minimoiminen oli aina tavoitteenamme, kannoimmehan aina kaiken mukanamme. Tampereella kävimme ihastelemassa Partio-Aitan tuotteita, Sieltä ostimme alumiiniset pienet kattilat, niissä saattoi valmistaa ja myös syödä ruokaa. Veden keittoa varten meillä oli yleensä armeijan pakki. Siinäpä vasta typerä kokonaisuus. Sitä käytettiin moneen, kannessa käristettiin ja paistettiin, räiskäleitäkin. Ne kyllä säännöllisesti paloivat kiinni. Talvella tapahtui monta kertaa, että kamiinan päällä keitettiin vaikka teetä pakin kannella. Keittäjä sitten otti varresta kiinni kepillä, joka oli työnnetty varressa olevaan pieneen hahloon. Seuraus yleensä oli kannen pyörähtäminen tyhjäksi heti nostossa tai hieman myöhemmin. Jollakulla nosto saattoi onnistua, hän onnellisena yritti ryypätä kannesta ja poltti huulensa aivan sairaan kuumaan reunaan. Kaikesta tästä viisastuneena seuraava yrittäjä ottikin rukkasella varresta kiinni. Hyvin meni siihen asti, kun hän yritti kaataa veden mukiinsa. Kallistettaessa varren sarana koukkasi sisällön mukin ohi ja vaarallisen lähelle kaatajan jalkoja. Tällä pakilla isämme ja isoisämme sitten koettivat pärjätä. Kyllä se vaatikin useamman vuoden harjoittelun. Saattaa olla, että on tehty puhdetyöpuukko lentokonealumiinista. Ne sadat, ja tuhannet, mitä meillä on jäljellä on todellisuudessa väkästetty pakkien alumiinista. Asevelvolliset sitten. He työnsivät aina lusikkahaarukka yhdistelmän tiukkaan pakkiin poikittain. Pakki sijoitettiin yleensä takapuolen päälle. Marssilla lusikkaihme irtosi. Sitä kilinää ja kolinaa, minkä joukkueellinen miehiä sai aikaan. Taitaa saada nykyäänkin.

Leipä meillä aina oli näkkileipää, pitkillä jotoksilla otettiin sulatejuustopaketti. Kotiseuduilla mukana oli aina voita. Leireillä, niin talvella kuin kesällä, kohokohtana oli aina räiskäleiden paisto. Meillä oli joskus taikina tehtynä valmiina pulloissa. Siitä taikinaa olikin helppo annostella pannulle. Meillä oli oikeat paistinpannut, sellaiset rautavartiset. Siihen veistelimme puisen varren, rautalankaa oli oltava mukana kiinnitystä varten. Olihan meillä tieten makkaraakin, Vammalan Lihan ohutta. Rasvaista ja makoisaa, ei parempaa ole vastaan tullut. Viro on päässyt lähelle. Niin mikä vika siinä sitten on? Se on kamara, jota on nykyään 30 prosenttia makkaraseoksessa. Siis sian nahkaa ja korvia jauhettuna. Muistatteko vielä nöttköttipurkit, niiden maun, suoraan kylmänä tai pannussa paistettuna. Mitä lie jauhopurkkeja nykyään.

Telttailimme ja eräilimme, veneilimme kolmistaan, Rauno, Jukka ja minä. Raunolla oli meistä ylivoimainen tuntemus eri ruoka-aineista. Rahaahan meillä ei kellään ollut, mutta Rauno osasi myös halvalla ostamisen saaden pienelläkin määrällä aikaan erinomaisen vaihtelevia ja maukkaita kokonaisuuksia. Räiskäletaikinan teossa on pari tietämisen arvoista niksiä. Vertailimme toistemme pulloista tehtyjä lettuja, koetimme aina saada parhaan letun aikaan. Voita käytimme surutta paistamiseen, mutta oli sitä taikinassakin. Aloitimme heti alussa räiskäleen heittämisen. ”Näin se menee, pannua täytyy ensin hieman kallistaa eteenpäin. Silloin etureuna nousee vähän reunan päälle.” Rauno meitä neuvoi. ”Sitten vaan reipas nosto käsillä ja ranteilla.” Vips, lettu oli kääntynyt. Vuorollamme Jukka ja minä harjoittelimme. Vips vaan ja puoli lettua putosi nuotioon. Vips vaan ja lettu oli kaksinkerroin pannulla. ”Ei kun teillä pitää olla rennot kädet, uskallusta mukaan.” Onneksi meillä kaikilla oli pullollinen taikinaa. Saimme harjoitusta ja syödäksemme. Lettujen päälle sirottelimme hienoa sokeria. Siitä se käärittiin rullalle ja aloitettiin pistellä päästä.

Ollessamme kaikin Liekorannassa, toisessa kerroksessa, katselimme Liekovedelle. Maisema oli avoin, järvi näkyi Liekosaaresta poliisien mökkisaareen, Torran rantaan ja siitä Roismalan lahdelle. Lahden perä oli autio, sen takaisella suolla ei ollut rakennuksia kuin muutama. Liuhaloitten talo oli vasemmalla rannalla Rajakadulla. Emmanmäki nousi hieman ympäristöstä. ”Mitäs, perustetaas kolmisin räiskälekerho. Kokoonnutaan viikolla vuoroon toistemme luona ja paistetaan lettuja.” Muut olivat heti valmiina. ”Ollaan vaikka meillä eka kerta, postissa on nyt virkailijoiden taukotila, siellä ei iltaisin ole ketään, ja siellä on tiskiallas ja sähköhella.” Niin aloitimme totisen lettutaiteen. Yhdessä teimme taikinan, salaisuudet jaoimme keskenämme. Räiskäleestä täytyi saada mahdollisimman rapea ja pitsimäisen reikäinen. Kääntöön saimme käyttää vain heittämistä. ”Katsokaas, minä heitän kahdella kierteellä.” Raunoko sen aloitti, mutta niin me kaikki heittelimme lettumme lopuksi kahdella kierteellä. Jukka säntillisyydessään onnistui parhaiten saamaan kahden kierteen letun aivan tasaisesti takaisin pannuun. Olisiko siinä rasva vähän meillä roiskunut ympäriinsä, mutta hauskaa meillä oli. Emme sentään saaneet räiskälettä kattoon jäämään, mutta tieten me koetimme, kuka saa letun pyörähtämään lähimmäs kattoa. ”Näin se menee,” sanoin ja annoin letulle vahtia. Yksi, kaksi, kolme kertaa se pyörähti. Pläts, pannu alle ja puoli lettua lattialle reunan leikkaamana. Lopetimme. Kaksi kertaa oli sääntömme tästedes.

Vielä oli räiskäleissä taikaa. Ne oli pinottava päällekkäin kuumana, väleihin ripaus sokeria. Näin sokeri suli lämmössä ja sai koko alaltaan letun maistumaan suloiselta. ”Katsokaas pojaat, minä toin mukanani mansikkahilloa kotoa.” Rauno nosti makutaiteemme seuraavalle tasolle, Jukalla taisi kerran olla hunajaa minulla vadelmaa. Yhden kerran päästimme tytöt mukaan lettukokoontumiseen. He tieten luulivat osaavansa meitä paremmin kaiken ruoan laiton. Otettuja kyllä olivat kutsusta, mutta räiskäleitä eivät lainkaan osanneet paistaa.