Ensimmäinen kylvö 1972

Kylvö

Lehtimäen Heikki oli kylvämässä heinänsiementä. Siemen oli niin pieni, ettei sitä voinut kylvää tavallisella kylvinkoneelle, oli se sitten apilaa tai timoteita. Pekka seurasi Heikin valmisteluja.
”Tämä kylvinkone on niin leveä, ettei tätä työnnettäessä erota tarkkaan missä on edellisen kylvön raja. Nyt täytyy keksiä tähän joku apukeino.” Kone oli jo työnnetty pellon laitaan ja siemenet olivat laatikossa. Laite oli työnnettävissä kuin kottikärryt, mutta oli neljä metriä leveä. Siemen oli liian pieni, jotta sen olisi voinut havaita käännyttäessä saran päässä. Pekka katseli touhua eikä osannut auttaa. ”Jos minä kävelen tässä sivulla, jolloin saat merkin minulta.” Ei se käynyt Heikille. ”Ei se onnistu, kyllä minun täytyy itse voida koko kylvö tehdä.” Peltomaa oli niin kuivaa, ettei siinä näkynyt kunnolla edes kylvinkoneen pyörien jäljet. ”Menen hakemaaan vajasta jotain apuneuvoa.”

Heikki palasi takaisin mukanaan narunpätkä ja hakokirves. Se oli vesurin kaltainen esine, sillä erotuksella, että kärjestä hamaran puolelta oli taivutettu mutkalle ylöspäin sellainen kiekura. Vesurissa taas taivutus oli alaspäin, niin että sillä kyettiin nostamaan maasta oksa sen mutkan avulla. Terä oli terävä mutkan kärkeen saakka. Mutta jos sillä alkoi hakoa hakkuutukin päällä, oli sen terän isku sovitettava niin, että kaareva kärkiosa meni yli hakotukin reunan. Tästä syystä isännät olivat aikoinaan kehittäneet hakokirveen mutkan toiselle puolelle. Saattoi sillä sitten napsutella mukavasti kuusen oksia pieneksi, polttopuuksi tai niin kuin ennen sontakasaan sonnan jatkeeksi. Talon kunnia oli aikaisemmin mitattu sontakasan suuruuden mukaan. Työ kuului vanhalle isännälle luonnostaan. Hakokirveen takoivat kyläsepät, ja koristukseksi siihen taivutukseen terän päästä oli tehty pienen sarven tapainen umpilenkki. Muuta syytä tähän lenkkiin ei ollut kuin tekijän kauneudentaju.  

Heikin käsissä tämä lenkki sai tarkoituksensa. Hän pujotti siitä narun, sitoi toisen pään kylvinkoneen laitaan siihen kohtaan, mihin kone laitimmaisen siemenen tiputti ja sääti narun sopivalle korkeudelle. Kylvö alkoi, Heikki tähtäsi saran päähän, asteli vakain askelin ja katsoi samalla, että hakokirves laahasi peltoon selvän viirun. Pekka käveli samaa tahtia. Tultiin saran päähän, Heikki kaarsi koneen ja lähti astumaan takaisin päin. Viiru pellossa näkyi selvästi, ja Heikki saattoi tähdätä koneen laidan oikealle kohdalle. Ei mennyt kylvös kahden kerran eikä jäänyt kylvämättömiä raitoja.
”Naapurit kulkiessaan  peltojen ohi aina tarkkailevat työn jälkeä. Ei sitä tarvi kuin vähän vinksahtaa jossakin vaiheessa, niin se heti näkyi pellossa. Jos jäi kylvämättömiä raitoja koneen kylvöksien väliin, sanottiin niitä naimaraidoiksi. Jos kylvettiin päällekkäin, pidettiin isäntää tuhlurina. Eiväthän nämä jäljet enää näkyneet, kun oras kasvoi pitkäksi. Mutta tulivat taas leikkuun jäljiltä näkyviin.” Heikillä oli loputon varasto näitä vanhoja juttuja, Pekka niitä mielellään kuunteli. Pitiväthän ne edelleenkin paikkansa maatalouden koneellistuttua. Hevosaikakaudella miehen kyvykkyyttä ohjastaa yhtaikaa hevosta ja konetta arvostettiin korkealle.

Heinä saatiin pian kylvettyä. ”Mennääs kahville. Ilmi on varmaan jo katsonut ikkunasta työn edistymistä ja nähnyt meidän tulleen valmiiksi.” Pekka ajatteli, ettei hän mitään ollut tehnyt, ollut mukana vaan. Asteli kuitenkin kohti mäellä olevaa Lehtimäen taloa.
”Kyllä täältä sitten tavoittaa katseella kaikki teidän pellot, käy ikkunasta toiselle, niin silmä tavoittaa aina isännän töissään. Näkee myös kaikki työnsä jäljet tarvitsematta kävellä äärelle katsomaan.” Kahville oli tullut myös syytinkiä nauttiva Heikin äiti, Olka. Hän asui pienessä huoneessa talon toisessa kerroksessa. ”Isännän askeleet pellon höystää”, puuttui Olka puheeseen. Olka oli pienikokoinen hyväntuulinen vanha emäntä. Eritoten seurasi hän mielellään Heikin ja Pekan touhuja, saattoipa joskus kysyä: ”Misäs ne isä ja poika o?” Olihan Pekka naimisissa hänen tyttärensä tytön kanssa. ”Ernomase hyvin isännän askeleet näkyvät tua Santamäesä.” Ilmiä se nauratti, ”Siinä kun on ne sarraat sillai tiälleppäin, laskevat ylhäältä, että siinä kyllä näkkee isännän jäljet kevväällä, kun hän apulannan kylvää vakasta käsin. Heinä kasvaa tummina kaarina just sillai, kuinka apulanta on levinnyt.”
Joivat kahvia ja söivät nisusta. ”Ei maar, mun täytyy ny lähtee,” tokaisi Olka ja kipusi rappuset toiseen kerrokseen.

Pekan tuli aika kylvää kotipellot, ne jotka kasvoivat ikkunan alta tielle päin. Ensimmäinen veto oli helppo, sen kuin laski kylvökoneen varovasti alas, varoen, etteivät vantaat tukkeutuisi. Siitä sitten kytkin ylös tasaisesti niin, ettei tullut nykäisyä. Saran päähän oli helppo kylvö, koneen oikea laita vaan aivan ojan reunalla. Kun etupyörät koskettivat päätyojaa, niin samalla oli nostettava kylvinkone ylös nostovarsien varaan. Pekka käänsi traktorin, katsoi tarkkaan missä oli laitimmaisen kylvöksen vana. Siitä tähdäten ajoi hän metrin kylvinkone alhaalla, hyppäsi ulos kopista ja asteli kylvinkoneen taakse. Siellä sitten polvillaan alkoi rapsuttaa maata kylvöksen päältä siitä kohtaa, missä uusi kylvös tapasi edellisen kylvöksen.

”Nyt onkin onnistuttava tässä, tämä on ensimmäinen kevät ja ensimmäinen kylvös. Tätä katselevat kaikki, jotka Innanmaan ohi ajavat. Tässä hiukan sotkee, kun yhdistelmäkoneessa on kahdet vantaat, siemenille ja apulannalle omansa.” Siemenrivin tarkka paikka tuli esiin, siitä Pekka tähtäsi kylvinkoneen laitimmaiseen vantaaseen, ja totesi välin olevan oikean.
Pekka sai kylvettyä kotipellot. ”Tulettekos meille kahville sunnuntaina, kylvöt on tehty ja oras on piikillä. Käviskös siinä kahden paikkeilla. Ottakaa Olka mummu mukaan.”

Lehtimäet tulivat kaikin, vain lapset olivat tällä kertaa omissa leikeissään. ”On suvi lämmin ja hyvällä mallilla, hyvin näkyy itäneen. Meilläkin on kaura jo aloittelemassa esiin tuloa, sinähän laitoitkin tuohon ohraa.” Heikki katseli keittiön ikkunasta.
Tuli mummukin siihen, katsahti  ikkunasta ja kysyi: ”Kukas ton on kylväny?” Pekka katsoi muiden mukana orasmaata hyvillä mielin, ei näkynyt naimaraitoja, vastasi sitten: ”Minä sen olen kylväny.”
”Et sunka okka!” huudahti Olka-mummu epäuskoisesti, vaikka tyytyväisenä tiesikin sen olevan totta.