Talon koira -70 l

Pukki Paavo

Nuohooja Kotajärvenmaasta soitti. Hänellä oli joitain tuulenkaatoja kotinsa lähellä. Pyysi niitä kärräämään pihaan.

”Kyllä minä voisin tulla, mutta ei minulla mitään metsävehkeitä nyt ole.  Minkä kokoisia tukkeja sinulla siellä on?” ”Ei täällä mitään isoja ole, saadaan ne yhdessä lavalle.”

Pekka ei ollut siellä ennen käynytkään. Paikasta hän kyllä oli kuullut jo vuosia sitten. Pikkutien päähän oli rakennettu vähäinen talo, raivattu pellot ja eletty niin kuin muuallakin. Näistä oloista oli noustu eduskuntaan kansanedustajaksi. Siihen ei monesta torpasta kyetty. Järvenpään Matti toimi SKDL:n riveissä. Talo vaurastui, vanha purettiin pois, rakennettiin tiilinen päärakennus.

Nuohooja oli aina erittäin kohtelias ja hyvä työssään. Tästäkin syystä siellä olisi mukava käydä vastapalvelus tekemässä. Traktori perässään kärry jyryytteli kohti Kotajärveä. Poikettiin päätieltä, ajettiin yhä pienempiä teitä ja äkisti metsä väistyi. Ruohoinen tanner ja sen keskellä talo. Toisella puolella taloa oli aidattu laidun. Kutut siellä uteliaina katselivat ja mäkättivät vieraan tuloa. Nuohooja tuli samoin askelin kohti Traktoria. ”Terve, mennään tuonne, minä kävelen edellä.”  Ajettiin polkua oikealle, siitä mäntyjen välitse parikymmentä metriä. Siinä olivat tuulenkaadot katkottuina. Pekka pomppasi ulos kopista. ”Nämä kyllä saadaan siirrettyä, otas kiinni samasta päästä kuin minäkin, niin raahataan tukin pää kärrylle.” Niin tehtiin, vetomatka ei ollut pitkä. Kun tukkia oli yhdessä saatu puntariin lavan takareunalle miehet tarttuivat tukin toiseen päähän ja työnsivät sen lavalle. ”Konsti se on eikä voima,” tuumi nuohooja. Jäljelle jääneet latvat olivat jo keveitä, ne saatiin nopsasti kyytiin. Koko kuorma oli lavalla, painoa oli ehkä tonnin paikkeilla. Ryömintävaihteella matka taittui hitaasti, joitain kantoja oli tiellä, kärry nousi keveästi niiden yli, joitain mäntyjä täytyi kiertää, mutta vekslaukselta säästyttiin. Nuohooja seurasi perässä tarkasti katsellen, ettei vain kolhittu eläviä puita. Pihassa kuorman purku oli helppo, hiukan kippiä ylös ja ajo eteenpäin, niin siinä makasivat puut maassa.

”Mennään kahville sitten.” Ulos tultuaan katselivat miehet kuttuja, jokunen niistä oli poikinut ja kilit vilistelivät emojen jaloissa. ”Mitä työ maksaa?” ”No tuo oli niin vähäinen, ei siitä mitään kehtaa pyytää.” ”Ei niin, työ on tehty ja korvaus kuuluu asiaan.” Pekka katseli kilejä. ”Olisiko sinulla tuossa sellaista, jonka voisit antaa minulle?” ”Jaa kili, on siinä yksi pukin alku, sillä minä en tee mitään, teuraaksi menee.” ”Asia on sitten selvä, annat sen pojan minulle, niin olemme sujut.” Nuohoojaa juttu alkoi naurattaa, ”mitä sinä sillä teet?” ”Katsos kun minulla ei nyt ole koiraa, niin minä koulutan tästä sellaisen.” Kili saapui Innanmaahan.

”Paavo, tulepas tänne.” Pekalla oli leivänpala kädessä pihalla, sitä kili kovasti hamusi. Käveltiin siinä peräkanaa pihaa ja tanhuaa, Paavo seurasi kuin koira. Illalla Paavo vietiin navettaan, se sai suuren karsinan itselleen. Kanat olivat jo poissa, mulleja oli tilalla, joten kyllä Paavo sinne hyvin mahtui. Sille oli karsinaan laitettu vankka määrä olkia ja tukko heinää sivuun, vesikuppi heinän vieressä. Aamulla kauhea mäkätys, Paavon oli tullut ikävä, mulleista ei ollut sille oikein juttukaveriksi. Karsina avattiin ja kipitettiin pihalle. Taas oli Pekalla leivänpaloja, ei niitä monesti tarvittu, Paavo oli koko ajan  kintereillä, minne tahansa Pekka menikin. Käytiin pelloilla kävelemässä, Pekka ja pikkuinen Paavo.

Illaksi oli sovittu meno kyläilemään naapuriin. Paavo hyppäsi paketti Volkkarin takaosaan, Paula ja Pekka etupenkeille ja lähdettiin. Väliseinä oli otettu pois, näin voitiin hyvin tarkkailla tavaratilan matkustajaa. Keltaisen talon kohdalla Kaukosesta vähän eteenpäin kurvattiin oikealle talon pihaan. Kesäilta oli sateeton, isännät odottivat pihalle rakentamassaan oleskelutilassa. ”Terve, me toimme koiramme mukaan, kai se sopii?” ”Onks teillä koira, mikä sen nimi on?” ”Paavo.” Pekka aukaisi tavaratilan sivuoven ja Paavo hyppäsi pihalle. ”Herranen aika, se on kili,” kiljuivat naiset, ”eihän se mikään koira ole!” ”Ompas, se on meidän koira.” ”Nukkuuko se sisällä?” ”Ei, se ei ole oppinut sisäsiistiksi vielä.”
Seurusteltiin ja juotiin kahvia, Paavo pyöri ympärillä ja kärtti makupaloja.

Kesä kului, Vaununperäläiset olivat jo tottuneet Innanmaan uuteen koiraan. Sillä ei koskaan ollut pantaa eikä hihnaa, aina se seurasi tarkkaan missä isäntä oli ja kipitti lujaa makupalalle kun sitä huudettiin. Sisällekin se pääsi pieneksi hetkeksi aina silloin tällöin. Sisäsiistiä siitä ei tullut.

Pekka katseli keittiön ikkunasta kuinka pikkumökin emäntä Fanni liina päässä, tumma takki päällään kulki etukumarassa tiellä ja perässä liekassa kulki kuttu. ”Minnes Fanni nyt on menossa,” mietti Pekka, kun samassa kääntyivät he pihatielle taloon. ”Jaha, vastaan vaan vieraita,” isäntä asteli pihalle. ”Päivää, olen kuullut, että talossa on pukki. Minun kuttuni on kiimassa, se tarvii astuttaa.” ”On on minulla Paavo, mutta se on niin nuori, ei se ole vielä astutusiässä.” Paavo kirmasi paikalle ja alkoi kiinnostuneena haistella kiimaista kuttua. ”Kyllä se jo kykenee töihin.” ”Eihän se edes ylety, no, onhan tuossa santakasa, vie kuttu sen viereen, minä nostan Paavon kasalle.” Siitä alkoi Paavon maakunnan kuulu pukin taival. Tyrväällä oli tuohon aikaan paljon kuttuja, mutta ei kellään ollut juuri pukkia. Sana levisi, kuttuja alkoi poikkeilla Paavoa tervehtimässä. Fannilla oli kutunjuusto taskussaan, sen hän tyrkkäsi palkaksi astuttamisesta. Siitä lähtien maksu oli aina vitonen tai kutunjuusto. Talossa oli aina tuoretta juustoa.

Vastialan taksi ajoi pihaan perässään hieno iso farmari Volvo. ”Mitähän nyt tapahtuu,” mietti Pekka pihassa. Vastiala, jo vanha mies, taisi olla Vammalan ensimmäinen taksari, hyppäsi ulos autosta. Samoin Volvon kuljettaja, mies hänkin, ja alkoi kertoa: ”Minä tulen Forssasta, olen antanut tyttärilleni lahjaksi kutun ja nyt se pitää astuttaa.” Pekka kurkkasi auton takapenkille. Toden totta, takapenkin ylle oli levitetty läpinäkyvä muovisuoja. Sen päällä killitti paksuhko kuttu puoliksi istuma-asennossa. Nyt oli Pekan pakko nauraa. Volvo mies jatkoi: ”Tiesin Tyrväällä kyllä olevan kuttuja ja pukkejakin, mutten tuntenut ketään. Niinpä minä ajoin Vammalan torille ja aloin kysyä taksimiehiltä, josko joku heistä tietäisi pukista. Vastialan Juho sitten tiesi ja lähti näyttämään tietä.”

Tottahan toki, Pekka oli halukas ja Paavo oli kyvykäs täyttämään tyttärien ja isän toiveen. Sillä kerralla astutusmaksu oli viisikymmentä markkaa.

Naapurin Fanny tuo kuttuaan ensimmäiselle Paavon astutukselle