Pukki Paavo
Nuohooja
Kotajärvenmaasta soitti. Hänellä oli joitain tuulenkaatoja kotinsa
lähellä. Pyysi niitä kärräämään pihaan.
”Kyllä minä
voisin tulla, mutta ei minulla mitään metsävehkeitä nyt ole. Minkä kokoisia tukkeja sinulla siellä on?” ”Ei
täällä mitään isoja ole, saadaan ne yhdessä lavalle.”
Pekka ei
ollut siellä ennen käynytkään. Paikasta hän kyllä oli kuullut jo vuosia sitten.
Pikkutien päähän oli rakennettu vähäinen talo, raivattu pellot ja eletty niin
kuin muuallakin. Näistä oloista oli noustu eduskuntaan kansanedustajaksi.
Siihen ei monesta torpasta kyetty. Järvenpään Matti toimi SKDL:n riveissä. Talo
vaurastui, vanha purettiin pois, rakennettiin tiilinen päärakennus.
Nuohooja oli
aina erittäin kohtelias ja hyvä työssään. Tästäkin syystä siellä olisi mukava
käydä vastapalvelus tekemässä. Traktori perässään kärry jyryytteli kohti
Kotajärveä. Poikettiin päätieltä, ajettiin yhä pienempiä teitä ja äkisti metsä
väistyi. Ruohoinen tanner ja sen keskellä talo. Toisella puolella taloa oli
aidattu laidun. Kutut siellä uteliaina katselivat ja mäkättivät vieraan tuloa.
Nuohooja tuli samoin askelin kohti Traktoria. ”Terve, mennään tuonne, minä
kävelen edellä.” Ajettiin polkua
oikealle, siitä mäntyjen välitse parikymmentä metriä. Siinä olivat tuulenkaadot
katkottuina. Pekka pomppasi ulos kopista. ”Nämä kyllä saadaan siirrettyä, otas
kiinni samasta päästä kuin minäkin, niin raahataan tukin pää kärrylle.” Niin
tehtiin, vetomatka ei ollut pitkä. Kun tukkia oli yhdessä saatu puntariin lavan
takareunalle miehet tarttuivat tukin toiseen päähän ja työnsivät sen lavalle. ”Konsti
se on eikä voima,” tuumi nuohooja. Jäljelle jääneet latvat olivat jo keveitä,
ne saatiin nopsasti kyytiin. Koko kuorma oli lavalla, painoa oli ehkä tonnin
paikkeilla. Ryömintävaihteella matka taittui hitaasti, joitain kantoja oli
tiellä, kärry nousi keveästi niiden yli, joitain mäntyjä täytyi kiertää, mutta
vekslaukselta säästyttiin. Nuohooja seurasi perässä tarkasti katsellen, ettei
vain kolhittu eläviä puita. Pihassa kuorman purku oli helppo, hiukan kippiä
ylös ja ajo eteenpäin, niin siinä makasivat puut maassa.
”Mennään
kahville sitten.” Ulos tultuaan katselivat miehet kuttuja, jokunen niistä oli
poikinut ja kilit vilistelivät emojen jaloissa. ”Mitä työ maksaa?” ”No tuo oli
niin vähäinen, ei siitä mitään kehtaa pyytää.” ”Ei niin, työ on tehty ja
korvaus kuuluu asiaan.” Pekka katseli kilejä. ”Olisiko sinulla tuossa
sellaista, jonka voisit antaa minulle?” ”Jaa kili, on siinä yksi pukin alku,
sillä minä en tee mitään, teuraaksi menee.” ”Asia on sitten selvä, annat sen
pojan minulle, niin olemme sujut.” Nuohoojaa juttu alkoi naurattaa, ”mitä sinä
sillä teet?” ”Katsos kun minulla ei nyt ole koiraa, niin minä koulutan tästä
sellaisen.” Kili saapui Innanmaahan.
”Paavo,
tulepas tänne.” Pekalla oli leivänpala kädessä pihalla, sitä kili kovasti
hamusi. Käveltiin siinä peräkanaa pihaa ja tanhuaa, Paavo seurasi kuin koira.
Illalla Paavo vietiin navettaan, se sai suuren karsinan itselleen. Kanat olivat
jo poissa, mulleja oli tilalla, joten kyllä Paavo sinne hyvin mahtui. Sille oli
karsinaan laitettu vankka määrä olkia ja tukko heinää sivuun, vesikuppi heinän
vieressä. Aamulla kauhea mäkätys, Paavon oli tullut ikävä, mulleista ei ollut
sille oikein juttukaveriksi. Karsina avattiin ja kipitettiin pihalle. Taas oli
Pekalla leivänpaloja, ei niitä monesti tarvittu, Paavo oli koko ajan kintereillä, minne tahansa Pekka menikin.
Käytiin pelloilla kävelemässä, Pekka ja pikkuinen Paavo.
Illaksi oli
sovittu meno kyläilemään naapuriin. Paavo hyppäsi paketti Volkkarin takaosaan,
Paula ja Pekka etupenkeille ja lähdettiin. Väliseinä oli otettu pois, näin
voitiin hyvin tarkkailla tavaratilan matkustajaa. Keltaisen talon kohdalla
Kaukosesta vähän eteenpäin kurvattiin oikealle talon pihaan. Kesäilta oli
sateeton, isännät odottivat pihalle rakentamassaan oleskelutilassa. ”Terve, me
toimme koiramme mukaan, kai se sopii?” ”Onks teillä koira, mikä sen nimi on?” ”Paavo.”
Pekka aukaisi tavaratilan sivuoven ja Paavo hyppäsi pihalle. ”Herranen aika, se
on kili,” kiljuivat naiset, ”eihän se mikään koira ole!” ”Ompas, se on meidän
koira.” ”Nukkuuko se sisällä?” ”Ei, se ei ole oppinut sisäsiistiksi vielä.”Seurusteltiin ja juotiin kahvia, Paavo pyöri ympärillä ja kärtti makupaloja.
Kesä kului,
Vaununperäläiset olivat jo tottuneet Innanmaan uuteen koiraan. Sillä ei koskaan
ollut pantaa eikä hihnaa, aina se seurasi tarkkaan missä isäntä oli ja kipitti
lujaa makupalalle kun sitä huudettiin. Sisällekin se pääsi pieneksi hetkeksi
aina silloin tällöin. Sisäsiistiä siitä ei tullut.
Pekka
katseli keittiön ikkunasta kuinka pikkumökin emäntä Fanni liina päässä, tumma
takki päällään kulki etukumarassa tiellä ja perässä liekassa kulki kuttu. ”Minnes
Fanni nyt on menossa,” mietti Pekka, kun samassa kääntyivät he pihatielle
taloon. ”Jaha, vastaan vaan vieraita,” isäntä asteli pihalle. ”Päivää, olen
kuullut, että talossa on pukki. Minun kuttuni on kiimassa, se tarvii astuttaa.”
”On on minulla Paavo, mutta se on niin nuori, ei se ole vielä astutusiässä.”
Paavo kirmasi paikalle ja alkoi kiinnostuneena haistella kiimaista kuttua. ”Kyllä
se jo kykenee töihin.” ”Eihän se edes ylety, no, onhan tuossa santakasa, vie
kuttu sen viereen, minä nostan Paavon kasalle.” Siitä alkoi Paavon maakunnan
kuulu pukin taival. Tyrväällä oli tuohon aikaan paljon kuttuja, mutta ei
kellään ollut juuri pukkia. Sana levisi, kuttuja alkoi poikkeilla Paavoa
tervehtimässä. Fannilla oli kutunjuusto taskussaan, sen hän tyrkkäsi palkaksi astuttamisesta.
Siitä lähtien maksu oli aina vitonen tai kutunjuusto. Talossa oli aina tuoretta
juustoa.
Vastialan
taksi ajoi pihaan perässään hieno iso farmari Volvo. ”Mitähän nyt tapahtuu,”
mietti Pekka pihassa. Vastiala, jo vanha mies, taisi olla Vammalan ensimmäinen
taksari, hyppäsi ulos autosta. Samoin Volvon kuljettaja, mies hänkin, ja alkoi
kertoa: ”Minä tulen Forssasta, olen antanut tyttärilleni lahjaksi kutun ja nyt
se pitää astuttaa.” Pekka kurkkasi auton takapenkille. Toden totta, takapenkin ylle
oli levitetty läpinäkyvä muovisuoja. Sen päällä killitti paksuhko kuttu
puoliksi istuma-asennossa. Nyt oli Pekan pakko nauraa. Volvo mies jatkoi: ”Tiesin
Tyrväällä kyllä olevan kuttuja ja pukkejakin, mutten tuntenut ketään. Niinpä
minä ajoin Vammalan torille ja aloin kysyä taksimiehiltä, josko joku heistä
tietäisi pukista. Vastialan Juho sitten tiesi ja lähti näyttämään tietä.”
Hahaa, olipa mellevä tarina Paavosta, josta tuli koko maakunnan pukki! Elämä on kivoja kiemuroita täynnä. Jos kuulemma perhosen siiven leyhähdys voi olla kaaoksen alku toisella puolella maapalloa, miksei sitten jonkun isännän apu naapurin rankoja keräämään johkaannuttaisi läänin toisessa päässä "asuvan" vuohen astutusmatkalle!
VastaaPoistaMuuten, et kyllä usko, mutta minullakin on ollut pari kiliä lemmikkinä, tosin asuimme silloin Aittalahden koulunlla ja olin toisella kymmenellä. En pysty tästä kirjoittamaan kilpailevaa tarinaa, mutta nostit kyllä mieleen ajatuksen, että blogin minäkin ehkä voisin niistä tehdä - lapsuuden muistoja.
Kovasti kannustan kirjoittamaan, nuo muistot olisivat samalla kaikille sen aikaisille kivoja lukea.
PoistaHei
VastaaPoistaOlen tuon Vastialan tyttären tytär ja oli mukava lukea vaarista hänen osuutensa miten pukki löytyi
Terve vaan
VastaaPoistaHauskaa, että olet löytänyt tänne ja kirjoituksistani on sinulle jotain iloa. Anteeksi tämä hidas vastaukseni.
Pekka