Vammala vuonna 1954

Aittalahden kansakoulu

Syksy 1954. Komeat kirkon tornit olivat saaneet uuden kuparipellityksen. Kupari hohti silmiini kuin kulta ajaessamme isäni kanssa ensimmäistä kertaa Vammaskosken yli. Kirkko jäi järven rannalle oikealle, ja muistan katselleeni kahta tornia ihmetellen. Sillan komeiden kivipylväiden ja pyöreästä raudasta tehtyjen kaiteiden välistä näkyi järvi molemmin puolin. Sillalta alas laskettaessa oikealle jäi komea punainen hirsimakasiini, vasemmalle valkoinen kivitalo, hirsinen maalaistalo ja oikealle SOT:n kauppa, puhelinyhtiön rakennus ja sitten mutkan kainalossa oleva posti. Piha oli maantietä alempana, keskellä komea kaivon puinen suojarakennus, vieressä kasvoi tuija ja vaahtera. Talo oli yksikerroksinen suuri hirsirakennus. Posti sijaitsi talon toisessa päädyssä, meidän asuntomme kirkon puolella. Isä parkkeerasi Pobedan pihaan, nousimme autosta, isä, siskoni Kiti ja minä. Nostimme takapenkiltä pyykkikorin, jossa makasi kaksiviikkoinen Jussi veljeni.

Talo seisoi graniittisten lohkareiden varassa, alakerta oli auki, siellä oli puuvarasto ja postin kassaholvin betonivalupohja. Meille mentiin päädyssä olevia rappuja myöten, ensimmäisestä ovesta sisälle keittiöön. Toisesta ovesta pääsi portaikkoon, joka johti talon vintille. Vintti oli suuri avoin tila, ja pihan puolelta oli erotettu pieni asunto. Sen kahdessa pienessä huoneessa asui Innolan Onerva, meille lapsille aina Innolan neiti. Hän oli postissa töissä ja hoiti vuosikymmenet expeditöörin virkaa. Monet kerrat menimme siskoni kanssa iltaisin käymään hänen luonaan. Siellä oli hauska poiketa, Onerva esitteli tavaroitaan ja jutteli meille. Hänellä oli Helsingin olympialaisten muistona kaksi suklaista muistomitalia. Ne olivat minulle liian suuret houkutukset. Aikani kärtettyäni Onerva antoi meidän syödä ne. Sinne menivät, mutteivät parempiin suihin.
Meidän keittiötä hallitsi valtava leivinuuni keskellä lattiaa. Sen pinta oli päällystetty valkoisella kaakelilla. Pihan puolella leivinuunin kyljessä oli puuhella ja sen sivussa ovi, alun perin palvelijattaren huoneeseen. Siitä huoneesta tuli pitkäksi aikaa minun ja Kitin huone. Saatoimme kalustaa sinne vain kerrossängyn ja pienen pöydän ikkunan eteen. Kiti nukkui ylävuoteessa niin kuin jo Lahdessa asuessamme.

Kesti muutaman päivän, ennen kuin kaikki oli järjestyksessä, ja meidät oppivelvolliset kirjattu Aittalahden kansakouluun. Ajelimme Kitin kanssa polkupyörillä santaisia katuja myöten tutustuen asuinpaikkaamme. Satuimme ajamaan aamulla ohi Aittalahden, jossa oppilaat olivat juuri menossa jonoissa sisälle. Katselin hiukan säälien heitä, kun joutuivat olemaan opetuksessa, me sen sijaan ajelimme ympäriinsä pyörillä. Pitkäänpä ei sitä riemua kestänyt, samassa jonossa seisoimme sitten kaksi vuotta. Alakosken Kari ja Liuhalan Tommi olivat ensimmäiset oppilaat, joihin tutustuin. Kari kysyi, mille luokalle menen, ja kuultuaan että kolmannelle, hän sanoi sen olevan hyvä. En näin joutuisi Tyyni-Meren opetukseen. Tommi taas oli alakoulun opettajan Tyyni-Meren poika, ja näin ollen hiukan muita tietäväisempi. Kun hän sen toi minulle julki, niin minä löin häntä välitunnilla nyrkillä keskelle päätä, ja meistä tuli kaverit. Kemilän Maurin muistan, hän oli luokkaa ylempänä, ja minua isompi. Pyrki kait hiukan määräilemään ja jäi näin voimakkaasti mieleeni. Kului 50 vuotta ennen kuin jälleen tapasimme, Yli-Kirran talonpoikaismuseossa väenpaljouden keskellä. Heti tunsin, morjestimme.

Anni Jokipohja oli ihailtu opettajamme. Hän veti yhdysluokkaa 3-4, soitti ja lauloi mieleenpainuvasti, ja oli ehdottoman oikeudenmukainen ja lempeä. Talolan Eeva-Liisa oli meidän pokien ihailun kohteena.
Erikssonin Irmeli huomasi Roismalan lahdella syksyllä koiran pudonneen jäihin. ”Opettaja, opettaja, tuolla on koira ja se hukkuu!”
Yläluokkien poikaoppilaat sitten ottivat rannasta veneen ja työnsivät sitä jäätä myöten ja saivatkin koiran ylös.
Monta mieleen painunutta tapahtumaa nousee muistista. 1956 presidentinvaalit olivat jännittävät. Kekkosella oli valtava vastustus, meidänkin, lasten keskuudessa. Allinniemen Jouko sanoi, että jos Kekkonen valitaan, niin hän menee ja lyö sitä paistinpannulla päähän. Tapasimme neljänkymmenen vuoden kuluttua Hämeenlinnassa Valtion Pukutehtaalla. Minä kysyin, oliko hän lyönyt Kekkosta paistinpannulla. Ei ollut.

Kevättalvella me aloimme valmistautua Yhteislyseon pääsykokeisiin. Anni kertoi meille, millaista se olisi, ja antoi meille vastaavanlaisia tehtäviä. Laskimmepa jo silloin ryhmissä laskuja kilpaa. Hämeen-Anttilan Matti oli haka. Hän laski Eeva-Liisaakin paremmin ja aivan rauhallisesti. Matilla olikin kyky erittäin analyyttiseen ajatteluun ulkoisten häiriötekijöiden vaikeuttamatta suoritusta.
Taas olivat lasten silmät Roismalan lahden jäällä. Kesken tunnin ryntäsimme ulos katsomaan sinne laskeutunutta lentokonetta. Siellä oli myös isäni Pobedallaan, hän selitti koneen tuovan postia Helsingistä, maassa kun oli yleislakko. Postisäkkejä sieltä nostettiin autoon ja lentokone lähti lumen pöllytessä nousemaan taivaalle.

Edessä olivat pääsykokeet. Kaikki halukkaat olivat Yhteislyseon aulassa, josta opettajat ohjasivat aina kuhunkin luokkaan oppilaita tehtäviä suorittamaan. Niistä en paljon muista, jotain tuherrettiin paperille ja vastattiin joihinkin kysymyksiin. Sen sijaan ylöshuudon muistan. Tehtävät oli tarkastettu, tulokset pisteytetty ja sitten oli kuulutus, jonka jälkeen kunkin pisteet olivat esillä ilmoitustaululla. Pistelukuja en enää muista, mutta Alakosken Naken kanssa me kuitenkin pääsimme sisään, kun oli sovittu luokkien kokoja hiukan alun perin suunniteltuja suuremmiksi. Meitä oli 44 samassa luokassa, 1 B.
Kitin kanssa asetuimme syksyllä 1956 kotimme rappusille valokuvaan. Kitillä oli päällään pusero, rusetti tukassa ja raidallinen hame, minulla suorat housut, paita ja solmio sekä villatakki. Kooltani olin selvästi siskoani pienempi. Kävelimme Marttilankatua, ohi KOP:n kivitalon, R-kioskin, Bäckmanin talon, Kumi-Aitan, Tammisen, tien yli, Suvannon kirjakaupan ohi, ja saavuimme nelikerroksisen koulun alaovelle. Siinä oli vanhoja oppilaita katselemassa tuloamme. Muistan Eskolan Marjan sanat, kun ohitin hänet.
"Tuleeko noinkin pieni tänne?" "Tulee,” ajattelin mennessäni ovesta sisään.

Niin alkoi suurten ikäluokkien marssi koulutusjärjestelmämme halki, ja aina olemme saaneet kuulla olevamme liikaa. Kaikki mitoitukset oli tehty pienemmille väkimäärille mitä me olimme, koulut, neuvolat, ammattikoulut, yliopistot, työpaikat, asunnot, ja lopulta eläkkeet. Me täytimme aina kaiken tilan, kun tuli meidän vuoromme. Huippuvuonna 1947 syntyneitä oli yli sadantuhannen, lähes kaksi kertaa niin paljon kuin nykyään.
Kaikesta oli pulaa. Mekään emme saaneet omaa luokkaa, vaan jouduimme alusta saakka kiertämään luokasta toiseen lukujärjestyksen mukaan. Aina oli kannettava koko omaisuus mukana, sai siinä reppu tai laukku kyytiä, kun sitä heiteltiin ovelta toiselle välitunnille mentäessä. Koulun kiviraput kuluivat kuopille meidän vuosikausien ramppauksesta ensimmäisestä neljänteen kerrokseen.
Ensimmäinen rehtorimme oli Harald Hariola, meille etäiseksi jäänyt arvokas vanha herra. Toisena vuotena saimme rehtoriksemme Miilunpalon Einon, ja hän sitten veikin luokan toisensa jälkeen eteenpäin aina eläkkeelle lähtöönsä saakka. Tapasin Einon koulun 90-vuotisjuhlissa, hän sai huomionosoituksen pitkästä ja ansiokkaasta työstään, seisoi ryhdikkäänä näyttämöllä puheiden ajan jalkojen huojumatta. Sanoinkin hänelle siitä, miten hyvässä kunnossa hän näytti olevan vaihtaessani muutaman ajatuksen hänen kanssaan.

Elämää keskustassa

Kalssun kenttä ja uimalaitos, Poronranta, Roismalan lahti, Emmanmäki, siinä olivat meidän elin piirimme alkuvuosina. Silta oli jonkinlainen raja, koski oli rantoineen mieleenpainuvaa aluetta, kirkon kiviaidan ulkopuoli, ja kirkonranta. Kino-Tyrväässä toki käytiin, ja asemalla sekä Alasen rannassa, mutta ne olivat poikkeuksia.

Tyrvään Voima johti meidät harjoituksiin sekä kesällä että talvella.
Vammalan kauppala päättyi etelässä Rajakadulle ja pohjoisessa rautatieasemalle. Kallialassa ei ollut kuin Niemi-Mottinen, lelutehdas ja vanha Tyrvään kirkko. Siikasuolla oli uittoyhdistyksen tiloja. Rautaveden puolella etelässä oli Pikku-Berliini ja Tyrvään A Mielisairaala. Kukkurissa asuivat Bäcmanit ja kansanedustaja Kaasalainen. Kukkurin laella oli vielä konstaapeli Muuronen.
Nuorena piti kaikkea kokeilla, tupakkaakin. Liuhalan Tommin kanssa sitä kävimme ostamassa Grönblommin kioskista. Se oli pyöreä pieni rakennus Pukinsarvea vastapäätä. Pikkubostonia, sanoi Tommi, ei se meille tule, vaan isälle. Sitä sitten käytiin polttamaan Kaalisaaressa. Hemmetti kun se maistui pahalle. Takaisin tullessa tuupattiin aski entisen Tyrvään Säästöpankin vieressä olleen lauta-aidan alle. Kotiin sitä ei voinut kumpikaan viedä. Taisi se aski siellä vielä seuraavana päivänä olla. Siinä oli alun perin 10 tupakkaa, sellainen puolikas aski.
Tommi asui Rajakadun päässä aivan Roismalan lahden äärellä. Siellä olin useasti, vaikka heidän koira, ruskea spanieli kerran puraisi minua korvaan. Mitäs työnsin päätäni sängyn alle, missä se halusi olla rauhassa.
Talossa asuttiin kolmessa kerroksessa, kellarissa oli saunatilat ja varasto. Siellä isä Kalle säilytti aseitaan ja patruunoitaan. Hänellä oli patruunan latauslaitteet, pieni tarkkuusvaaka ja ruutia pikku kupeissa. Niitä kun katseltiin, niin koskeminen oli ankarasti kielletty. Niinpä minä sormella tökkäsin ruutikasaa.
Liuhaloilla oli pihassa kaivo, sieltä putki johti saunan eteiseen edestakaisin veivattavaan pumppuun. Sillä käsin veivaten saatiin vesi vintille säiliöön, josta se sitten laski omalla paineellaan kraanoihin. Monet kerrat Tyyni-Meri meidät komensi pumppaamaan. Sata iskua oli aina tinki.
Ensimmäisessä kerroksessa oli olohuone ja keittiö. Eteisestä noustiin toiseen kerrokseen rappuja. Siellä oli makuuhuoneet.
Kalle istuksi yleensä olohuoneessa keinutuolissa ja poltteli piippua sekä sikareita. Niistä tuli voimakas miellyttävä tuoksu. Sikarin pätkät Kalle aina poltti piipussa loppuun. 1956 oli Roomassa olympialaiset. Liuhalat olivat hankkineet silloin television, Kalle kun oli armoton urheilumies, sotilaskiväärin 300 m makuuammunnan maailmanmestari. Katselimme sitten telkkarista sitä lumisadetta ja haamukuvaa, taisi olla Vammalan ihan ensimmäisiä televisioita. Linkkimastot olivat silloin aika harvassa. Roomasta saatiin kuitenkin jotain näkyviin. Kalle oli lyönyt vetoa, että Livio Berruti voittaa 200 m, jos hän vaan tulee kaarteesta ensimmäisenä ulos. Hän juoksi aurinkolasit silmillä. Siitä hänet juuri ja juuri tunnisti juosijoiden rynnätessä kaarteeseen. Ulos tuli ensimmäisenä aurinkolasit päässä juokseva Italian edustaja. Me hurrasimme, Livio voitti. Kalle heti soitti puhelun ja ilmoitti voittaneensa vedon.

Rajakadun vieressä on Emmanmäki. Sen kalliolla ja rinteillä ramppasimme kesällä ja talvella. Sundbergin Seppo oli kovana urheilumiehenä aina hiihdossa ja mäenlaskussa mukana. Taisi siellä jokuset puusukset katketakin, vallankin laskettaessa jyrkintä rinnettä tielle päin.
Balkin Jorma asui myös Rajakadulla. Hänen isänsä oli Alkon johtaja Vammalassa. Jorma taisi olla meidän koulu nopein pikamatkoilla. Tupakan lisäksi meitä alkoi kiinnostaa viina. Sitä oli siihen aikaan vaikea saada. Olimme nuoria, olutkin oli tietenkin Alkossa. Jorma sai kerran päähänsä koettaa lukkosepällä teettää isänsä avaimista kopiot. Eihän se onnistunut. Vai oliko vaan puhetta. Isänsä oli kyllä mukava mies ja innokas Voimalainen.
Keskuskentällä oli aina tiistai-iltaisin harjoitukset. Sinne minäkin pyöräilin, Seppo, Hannu, Kari ja Jorma myös. Juostiin, hypittiin ja heitettiin. Vanhempia oli aina ohjaajina, mittamiehinä ja kellottajina. Kilpailuja pidettiin kesällä ja talvella.
Kaalisaaressa olimme uimassa. Rannassa oli pukukopit, laituri ja hyppytorni. Pikkulapset olivat Poronrannassa.
Naisten ja miesten pukukoppien välissä oli sellainen pieni välihuone, kait sieltä joskus lippuja myytiin. Sinne koppiin meitä poikia veri veti. Lautaseinien raoista saatoimme seurata tyttöjen vaatteitten vaihtoa. Silloin minäkin ensimmäisen kerran sen hämähäkin näin. Välillä meitä oli siellä niin monta, ettemme osanneet olla hiljaa. Tytöt kuulivat meidät ja alkoivat aikas mekastuksen. Taas jäimme kiinni.
Uimalassa järjestettiin kesäisin promootioita. Uitiin, hypittiin, kelluttiin ja kilpailtiin.
Yksi laji oli semmoinen, jossa oli uitava laiturilta ponttoonille ja takaisin. Välille oli asetettu kaksi soutuvenettä pitkittäin ankkuriin. Kilpailijoiden oli mennen tullen kiivettävä veneitten yli. Seppo taisi siinä olla aika haka samaten Tommi.

Kerran talvella olimme vapaa-ajalla hiihtämässä poikien kanssa latuja Emmanmäen takana. Seppo hiihti edessäni, huomautin hänelle, että taskustasi tippuu nenäliina. Seppo korjasi sen ja sanoi sen itsekseen aina tippuvan. Edelleen hiihtäessämme huomasin Sepon vähän nykäisevän liinaa ulospäin. Silloin ajattelin, että pudotkoon vaan, minä en huomauta. Voiman viikottaisissa kilpahiihdoissa oltiin aina mukana. Järjestys oli yleensä sama, Seppo voitti aina minut. Yhden kerran sitten minä kumminkin voitin, Seppo oli kaatunut.
Siihen aikaan eivät vanhempamme vieneet meitä koskaan harrastuksiin. Niihin oli aina mentävä itse miten taisi. Kesällä pyöräiltiin ja talvella hiihdettiin. Hiihto oli helppoa keskellä kauppalaakin. Jalkakäytäviltä lapioitiin lumi siihen ajotien reunaan, eikä niitä kuljetettu pois. Mepä sitten hiihdimme latumme sinne lumikasojen päälle puhtaaseen lumeen. Porttikäytävien ja pihateiden kohdalla oli jyrkät laskut ja ylösnousut.