maanantai 16. tammikuuta 2012

Kanit ja tappouhkaus v. 1972


Kaneja ja ihmisiä



Härmän Pentti kertoi innostuneena Pekalle kaneista. ”Nyt on sellaisia hybridikaneja, kahta eri rotua, jotka ovat jättiläisiä tavallisiin kaneihin verrattuna. Sikiävyys on hyvä ja liha mureaa. Minä olen ostanut muutaman, tule katsomaan.” Pekka lähti oitis. Pentti oli Härmän veljeksistä vanhin, olivat tutustuneet partiossa toisiinsa, ja olleet säännöllisessä yhteydessä. Härmä oli iso talo aivan Vammalan kupeessa, ja siellä harjoitettiin maataloutta. Pekan palattua maailmalta hoitamaan Innanmaata, oli ystävyys vahvistunut.
Pentin kanit olivat navetan päädyssä pienissä häkeissä, Pekka niitä ihmetteli. ”Katso nyt, ne eivät tarvitse kuin vähän ruohoa.” Pentti nyhti aurinkoisella seinustalla voimakkaasti kasvavaa voikukkaa ja laittoi sitä kanien häkkeihin. Turvat alkoivat ristihuulisen puputuksensa pienentäen aika vauhdilla satsiaan.
”Mikä sinulla on tavoitteena? Aiotko paljonkin näitä lisätä?” ”Kyllä niitä emokaneja saisi olla sellainen parikymmentä, uroksia tarvitaan vain yksi, ja sitä voidaan vaihdella keskenämme, jos alat tähän.” ”Mulla on kyllä navetan päädyssä vanha talli vapaana, sinne niitä voisi hyvin laittaa.” Menivät vielä kahville taloon, siellä oli leipominen menossa. Talon emäntä Tuovi oli punaposkisena ja nauravana leivinuunin edessä leipälapio kädessään. ”Jaha, päivää, päivää, isännät tulivat lämpimäisille.” Tuovi otti vielä viimeiset kakot uunista, nosti ne sulavalla liikkeellä keittiön pöydälle toisten joukkoon, laittoi vielä liinan kasan päälle. ”Nyt keitetään lämpimäiskahvit.” Pannu oli jo kuumana, vesi oli kiehunut, Tuovi mittasi lusikalla kahvinporot pannuun, laittoi kannen kiinni ja siirsi pannun kuumempaan kohtaan. Hetken odotettuaan nosti kantta ja katsahti poroja. Ne alkoivat varovasti liikkua veden aloitellessa kiehumista. Silloin hän nosti pannun pöydälle alusen päälle, nosti kaapista kupit ja voilautasen.  ”Menes Pentti käskemään Antti kahville.” Antti oli kyllä jo kuullut kuppien kilinän ja puheen sorinan ja ilmestyi keittiöön Pentin noustessa. ”Jaha, täällä onkin jo Innanmaan isäntä, terve.” Kättelivät ja istahtivat seinän viereen. Pekka katseli isännän kahvikuppia, se oli valtava. ”Mikä tämä tällainen kuppi on, miksi se on niin suuri?” ”Ei tarvitse juoda niin montaa kupillista,” sanoi Antti hymyillen.
Kahvi oli selvinnyt, Tuovi kaatoi kuppeihin, työnnälsi maitohinkan keskemmälle, ja alkoi leikata kakkoa. ”Että siitä leviää sitten hyvä tuoksu, leipää ja kahvia.”  ”Oletkos ennen saanutkaan lämpimäisiä?” Tuovi naurahti. ”Kyllä vaan, meillä oli Vammalassakin leivinuuni, monet ruoat siinä kypsytettiin ja leivät paistettiin, ja meillä Innanmaassa Paula on kova leipomaan. Ei meillä ostoleipää käytetä, hapanleipäkin leivotaan itse.” Anttia vähän kiinnosti poikien kani-innostus. Pentti sitä vuolaasti selvitti. ”Nyt jos tämä leviää kovin, niin teurastamoille täytyy perustaa kanilinja broilerilinjan viereen. Silloin vasta tästä voi tulla myyntiin tuote, jota kaupassakin olisi myytävänä.” Pekka ja Antti nyökyttelivät. Antti sanoi, että sota-aikana kasvatettiin paljon kaneja, ne olivat maatiaisia, ja niiden lihaan kyllästyi.
Pentti ja Pekka olivat sitä mieltä, että tästä uudesta kanista saattaa saada paremman makuisen kuin vanhasta. Vielä ei ollut saatu maistaa ensimmäistäkään.

Maaseudun Tulevaisuudessa oli ilmoitus hybridikaneista Teiskossa. Niitä oli myynnissä jalostukseen. Paula lähti Pekan kanssa autolla kaneja ostamaan. Perillä emäntä esitteli kanitarhaansa, hänellä oli niitä parisenkymmentä. Häkit oli nostettu pihan laidalle kasvimaan taakse. Se olikin komeassa kunnossa, työnsi vahvamultaisena vankkaa kasvustoa ylös mustasta maasta. Emäntä esitteli kylvöksiään ylpeänä, hän oli jo useamman vuoden kaiken kaninlannan kompostoinut ja siirtänyt sen kasvimaalle. Kaupat syntyivät kolmesta naaraasta ja yhdestä uroksesta. Pekalla oli varattuna pari pahvilaatikkoa, mihin kanit laitettiin.
Kotona kanit vietiin talliin, siellä oli niille valmistettu häkit minkkiverkosta ja juomapullot olivat joka häkissä. Pekka oli asettanut häkit rinnakkain rinnan korkeudelle huollon helpottamiseksi. Sonta ja oljet tippuivat lattialle, mistä ne oli helppo talikolla sontaluukusta heittää ruumaan.
Kanit oli astutettu, sitä varten Jussi nostettiin niskasta naaraan häkkiin sopivalla hetkellä. Jussi aloitti heti, surautti siemenet perille hurjalla pari sekuntia kestävällä aktilla, parkaisi KÄÄK, ja kellahti pyörtyneenä selälleen. Virkosi pian ja aloitti taas. Pekka sitä menoa seurasi. ”Hurja on Jussi,   hirmuinen runttaaja, täytyy otta se pois, ettei ihan kuole.”
Kanien kantoaika oli lyhyt. Ennen synnytystä Pekka laittoi häkkiin vanerista lattian, jotta syntyvät poikaset eivät putoaisi häkin silmistä lattialle. Joka häkissä oli lisäksi puinen pieni pesä, mihin emot saattoivat perustaa pesänsä. Poikiminen onnistui hyvin, ja Pekka oli lisännyt emojen määrää, niitä oli jo parikymmentä. Silloin saatettiin aloittaa teurastus.
 Pekka otti kanin pihalle. Se istui pelottomana toisella käsivarrella. Toisessa kädessä Pekalla oli puinen pulikka. Kanista korvista kiinni ja pulikalla pamautus niskaan. Se oli niin helppoa, kani kuoli heti, ei rääkäystä, ei mitään. Pekka asetti kanin saman tien kinneriin, laittoi hirttosilmukan kanin molempiin jalkoihin ensimmäisen nivelen taakse, sitaisi sitten narun kattoon sopivalle korkeudelle. Siinä kani oli takajalat levällään. Terävällä puukolla takajaloista narun alapuolelta Pekka pyöräytti ympäri, leikkasi viillon sisäreisiin, ja vetäisi nahan irti lantioon saakka,  näin takajalat olivat nahattomat., Siitä jatkettiin ottamalla molemmin käsin nahasta tukeva ote ja vedettiin koko takki irti. Hännän kohdalla täytyi hieman puukolla auttaa, samaten virtsarakon kohdalla, ettei se vaan revennyt. Turkki irtosi naarailta helposti, melkein puhaltamalla, mutta uroksella se oli tiukassa. Tämän jälkeen Pekka avasi vatsaontelon ja poisti sisälmykset. Paisti oli paistamista vaille valmis. Paula huolehti lopusta. Kanipata oli aivan verraton ruoka, vaivaton valmistaa, kaikki ainekset vaan pataan ja lopuksi perunoiden keitto. Ei talosta kaneja mihinkään myyty, tuotto oli pidetty sen suuruisena, että sen saattoi itse syödä.

Pihaan saapui Rantanen, pienen torpan isäntä Vaununperän ja Pohjolanjärven maan väliltä, mainittiin Kani-Rantaseksi. Pekkakin tiesi talon, muttei tuntenut isäntää. Hän oli kiinnostunut häkkiaineksesta, josko Pekalle olisi jäänyt sitä ylimääräistä. ”Tules ensin, mennään kanilaan katsomaan.” ”Kyllä vaan se kiinnostaa mitä naapuri on tehnyt.” Pääsivät kauppoihin kaniverkosta, ei Pekka sillä erikoista hintaa pitänyt. ”Komeita kaneja sinulla, minulla on vain maatiaisia. Voisiko sinulta saada ostaa muutaman naaraan?” Ei pekka niitä ollut myynyt, mutta suostui nyt Kani-Rantasen pyyntöön. Ajatteli voivansa saada häneltä apua ja vinkkejä kanien hoidossa. Olivat ne kuitenkin helppohoitoisimpia elukoita maatalossa. ”Saat pari ostaa, mutta vasta seuraavasta erästä, no pianhan sekin on. Poikkea silloin uudelleen.”

Kani-Rantanen saapui autollaan, hänellä oli pahvilaatikko, mihin kanit laitettiin. ”Olisiko sinulla aikaa tulla katsomaan minun kanejani?” ”Kyllä vaan, tulen omalla autollani, pääsen sillä sitten kotiin takaisin.” Miehet päräyttivät matkaan, Kani-Rantanen oli tehnyt häkit valmiiksi, mihin nyt ostetut uudet ja puhtaan valkoiset kaniemot laitettiin. Pekka katseli ympärilleen. Rantasen kanitouhu oli paljon suurempaa kuin Pekalla. ”Sinähän oikein suurkasvattaja olet. Meneekö sinulla myös myyntiin, et sinä enää kaikkia saa itse syötyä?” ”Minulla on iso perhe, pojat syövät paljon, emmekä me ole kyllästyneet kaniin. Kyllä minä vähän myynkin, muttei se mene kauppoihin vaan yksityisille. Mennään pirttiin.”
Pekka katseli lautavuorattua taloa, se oli maalattu viime kesänä. Väri oli hurja, punalila ja violettiin vivahtava. ”Täytyy kyllä olla täysin värisokea, kun tuollaisen maalaa talon seinään,” tuumi Pekka, muttei sanonut mitään. Kani-Rantanen sanoi olleensa pihalla kesällä, kun Kutunpolku massatapahtuma oli mennyt talon ohi. Monenlaista kommenttia kuului, niin ettei hän enää kaivannut niitä lisää.
Pirtissä Kani-Rantanen meni kaapille, otti esiin kossupullon, narautti auki ja sanoi että eikös oteta harjakaiset. Miehet ottivat, ja toiset ja kolmannet. Raaka viina alkoi kohota päähän. Pekka jo toppuutteli, sanoi että tarvii vielä ajaa kotiin. Eihän se täällä maalla mikään temppu ollut, metsäteitä melkein koko matka.
 Kani-Rantanenkin alkoi hieman juopua. ”Katsos kun näytän sinulle, ei tässä mitään köyhiä poikia olla”, sanoi ja veti piirongin laatikon auki, onki sieltä kaksi pankkikirjaa, toi ne Pekan nenän alle ja sanoi: ”Näissä on rahaa, uskotkos, otetaan paukku.” Mikä siinä auttoi, eikä se Pekallekaan niin vastenmielistä ollut. Kani-Rantanen leveili ja aukoi pankkikirjojaan, näytti lopulta Pekalle saldotkin. Olihan niissä rahaa, molemmissa enemmän kuin mitä Pekka saattoi kuvitellakaan. ”Neljätuhatta markka tässä ja kaksituhatta toisessa, ei olla mitään köyhiä poikia. Pekkaa alkoi harmittaa tuo uhoaminen. ”Laita kirjat pois, en minä niitä kattele.” Kani-Rantanen pyöri pitkin pirttiä, tarjosi lisää juotavaa, otti itse aika huikan ja antoi pullon Pekalle. ”Sieltä tulee kohta emäntä kotiin ja pojat, saadaan kahvia.”
 Pekka oli jo lähdössä, ”Ei tässä mitään kahvia tarvii, juodaan toisella kertaa.” Kani-Rantanen oli laittanut pankkikirjat pois. ”Ei minkään tarvi lähtee, juodaan kahvit kun muija tulee, on mulla rahaa.” Käveli lipastolle ottaakseen pankkikirjat taas esille, ei löytänyt niitä. ”Missäs perkeleessä mun kirjat on?” Aukoili kaikki laatikot, mutta kirjoja ei löytynyt. ”Sinä olet ottanut ne!” ”En ole, älä nyt hulluja puhu, katso nyt vaan sieltä lipastosta.” Uusikaan tarkastus ei tuonut kirjoja esiin. Silloin isäntä hermostui, sieppasi puukon käteensä ja alkoi uhkailla. ”Kyllä minä helposti saan hengen pois, olen paljon kaneja pistänyt, samalla lailla se henki lähtee ihmisestäkin.” ”Rauhoitu nyt, annetaan poikien etsiä kun tulevat.” Hiukan alkoi tilanne huolestuttaa Pekkaa, eihän hän tiennyt Rantasesta juuri mitään. ”Puukko kädessä ei ole kiva vastus."
”Minä menen soittamaan poliisit paikalle tuolla on naapurissa puhelin.” ”Älä hemmetissä mene, odotetaan nyt poikia. Kani-Rantanen huojutteli tietämättömyyden ja päättämättömyyden tilassa, astui mennäkseen ja taas palasi.
Auton ääni kuului pihasta, pojat saapuivat. Tilanne selitettiin heille, alkoivat penkoa asuntoa ympäri löytääkseen hukkuneet pankkikirjat. Eivät löytyneet. Silloin isäntä taas sanoi soittavansa poliisit. Pekka sanoi toiselle pojista, että estäisi isänsä lähdön. ”Millä minä sen estän, se täytyisi lyödä tajuttomaksi ennen kuin tokenee.” Samassa Kani-Rantanen astui pihalle ja alkoi pistellä pimenevässä illassa kohti naapuria ja puhelinta. Pekka vetäisi toisen pojista pihalle ja alkoi selittää tilannetta. ”Katsos kun minulla on pontikkavehkeet autossa, kävin ne päivällä hitsauttamassa Vettenrannan autokorjaamossa, enkä ehtinyt vielä kiikuttaa niitä meidän pränniin. Jos poliisi nyt tulee, niin tarkastavat minun auton, enkä minä viitsisi menettää laitteitani ja saisin vielä sakon. Poika ymmärsi hyvin, yhdessä nostivat pontikan keittoon tarkoitetun lauhduttimen suuliin ja piilottivat sen heiniin. ”Minä tulen sitten huomenna hakemaan ne. Älä kerro tästä muille.”
Kani-Rantanen palasi, ei hän kuitenkaan ollut soittanut poliisille. Pekka pyysi poikaa viemään itsensä kotiin, nyt ei kannattanut enää uhmata onneaan ajamalla juovuksissa.
Seuraavana päivänä Pekka palasi hakemaan autoaan Osmon kyydissä. Kani-Rantanen juoksi ulos ja sanoi pankkikirjojen aamulla löytyneen piirongin laatikon takaa, kun laatikko oli kokonaan vedetty ulos.
Ei Pekka enää ryypännyt Kani-Rantasen kanssa.

1 kommentti:

  1. Olipa hurja juttu. Tuskin olisi aavistanut Härmän poika, mitä kaikkea seuraa hänen sytyttämästään kanikipinästä - Pekan henki oli toden totta kinttaalla. Tarina saattoi yhtä hyvin olla elokuvakäsikirjoitus tai treatment kuin tosikertomus "ihmisistä Suvi-Suomessa", kumpikin toimi.

    VastaaPoista