Ensi tapaaminen Pentin kanssa v. 1994

　

Tutustuminen

　

Ajelin Ritvalan läpi kulkevaa santatietä Pälkäneelle. Olin menossa kesämökille Laitikkalaan Kissalammen rannalle. Paulalla ja veljellään Matilla on siellä syntymämökkinsä kimpassa kesäasuntona. Ohittaessamme Lehtimäen tiehaaraa kysyin "Menemmekö ostamaan kalaa?" Se oli ollut vakiokysymykseni jo jonkin aikaa. Eipä vaan ollut tullut mentyä.

Palattuamme illalla mökiltä ja ajettuamme taas Lehtimäen tiehaaran ohi päätin soittaa kalastajalle.

"Pentti Linkola puhelimessa." Sanoin nimeni ja mistä soitan sekä kysyin saada ostaa kalaa.

" Ei nyt ole kalaa, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin. Vanajan kuha on horroksessa, eikä se liiku. Sataviisikymmentä verkkopäivää on ollut tyhjää kuhasta. Siis yksi verkko ja kokemispäivä muodostaa yhden verkkopäivän. Se on sama kuin kalastaisi yhdellä verkolla sataviisikymmentä päivää saamatta yhtään kalaa. On se huikeaa, mutta kun asutte näin lähellä, niin voitte soittaa halvalla uudestaan ensi viikolla, josko silloin olisi myytävää. Tai onhan se paikallispuhelu saman hintainen kauempaakin. No, yhtä kaikki, soittakaa ensi viikolla uudestaan illalla."

Puhelu kesti kaikkinensa yli puoli tuntia, pääasiassa kalastukseen liittyen, tuntui totisesti olevan mielenkiintoinen henkilö toisessa päässä. Viikon odotettuani soitin uudelleen, se oli alkavan kevään aikaan. Sain kuulla kalaa olevan. Kysyin ajo-ohjeet ja lähdin matkaan.

Perille en tietenkään osannut suoraan, olihan Lehtimäen tietä vielä parisen kilometriä ja matkalla useampia tiehaaroja. Yleisohjeena oli, että viimeisenä heillä palaa ikkunassa valo muun kylän jo nukkuessa. Se tieto ei minua auttanut, sillä en nähnyt koko taloa ajaessani sen ohi. Postilaatikot nähdessäni pysähdyin lukemaan nimiä. Linkola, luki yhden kyljessä, ja arvelin olevani lähellä. Kysyin lähimmästä talosta. Pihassa haukkui koira hurjana, onneksi se oli narussa. Nuorehko mies tuli avaamaan kärsivän näköisenä, mistä arvelin hänen ennenkin tulleen häirityksi samalla

　

　

　

asialla. Sain ohjeet ja ajelin takaisinpäin. Tiehaara pikku-tielle, tiheä kuusikko molemmin puolin, edessä riukuaita, arvasin tulleeni oikeaan paikkaan. Talo erottui oikealla puolen mäen töppärän päällä. Vasemmalla puolen oli kasvimaa ja pienempi asuinrakennus, ilmeisesti myös sauna, edessä tallirakennus, molemmat punaiseksi maalattuja. Päärakennus oli keltainen, yksikerroksinen matala asumus. Pysäytin autoni pihalle ajatellen, että olisi varmaan pitänyt kävellä perille. Astelin ylös talolle, koputin ulko-oveen, astuin eteiseen. Se oli täynnä kalalaatikoita, koputin seuraavaan oveen, kun kalastaja avasi sen.

- Turtiainen, sehän on itäsuomalainen nimi, kuinka olette näin kauas länteen tullut? Selostin hiukan sukumme liikkeitä. Seuraava kysymys koski ammattia, aviosäätyä, asumista, lyhyt ja nopea luotaus kaikkeen oleelliseen. Huomasin yllätyksekseni kertovani sellaisiakin asioita itsestäni, joita en ollut kosketellut vuosikymmeniin. Kaikki sujui kuitenkin tahdikkaan ja kiinnostuneen uteliaasti. Se oli hämmentävä kokemus. Seisoimme siinä eteisessä ovisuussa yli tunnin ja juttelimme, hiljaksiin minäkin sain jotakin kysyttyä, kiirettä ei tuntunut olevan.

Vihdoin pääsimme kalan ostoon. Kaivoin esiin sanomalehteä ja kangaskassin, niihin tungin kiloisen kuhan. Ajelin kotiin. Reissu oli kestänyt yli kaksi tuntia. Sanoinkin lähtiessäni, että montakohan tuntia kala maksaa. Olinhan lähtenyt kaskustelu mielessäni, ja antoivathat puhelutkin jo viitteitä. Nyt minulla oli kalapaikka selvillä, ja ilmeisesti myös keskustelupaikka.

　

　

　

Olin ottanut tavakseni käydä Pentillä kerran viikossa, maanantaisin. Kangaskassin olin jo vaihtanut muovipussiin ja välillä ottanut lisäksi ahvenia. Olin myös jo seuraavalla kerralla saanut koputtaa sisäoveen saakka, ja juttelimme keittiössä Pentin samalla tehdessä töitään. Selvästi näkyi kiireisen kalastuskauden jälki, samoin isännän kirjalliset harrastukset. Kaikkialla oli sanomalehtiä, leikkeleitä, kirjoja, kirjoituksia, pöydällä, ikkunalla, hyllyt täynnä, puhelinhyllyllä, lattialla. Arvelin kyllä, ettei täältä kukaan voi löytää mitään vähänkään vanhempaa aihetta. Hiljalleen kuitenkin havaitsin tiettyä järjestystä, vaikkei ehkä aivan kirjastonomaista kortistointia ollutkaan havaittavissa.

Pentti kertoi, ettei hän ehdi lukea kalastuksen aikaan, vaan sitten kesällä on aikaa. Kyllä hän kuitenkin syödessään samalla luki, Hesaria yleisimmin ja selasi joskus postiaan. Minä ihmettelin sitä postia. Sitä tuli aina valtavasti, paljon pyyntöjä, luennoimaan, esitelmämatkoille, artikkeleita, esiintymisiä, paljon oli myös henkilökohtaista, noin kolmekymmentä kertaa enemmän kuin tavalliselle ihmiselle koko elinaikanaan.

Postipino oli aina huojuvan korkea kasa pöydän oikealla takakulmalla, kymmeniä senttejä korkea. Henkilökohtainenkin posti saattoi lojua avaamattomana pinossa pitkiä aikoja, sellainenkin, missä oli lähettäjänä lähiomainen. Pentin ajankäyttö oli aivan omanlaistaan. Kaikki tähtäsi kalastukseen ja hänen siitä selviytymiseen. Muu oli toisarvoista lukuun ottamatta joitain puheluja tai satunnaisvieraita, jolloin hänellä kyllä oli aikaa yllin kyllin. Mutta se kostautui töitten myöhästymisenä.

　

Olin taas soittanut maanantaina kahdeksan jälkeen ja kuullut kalaa olevan. Paula oli leiponut kuivakakkua, sain siitä puolikkaan mukaani. Olin kuullut Pentin pitävän makeasta. Olin perillä puoli yhdeksän aikoihin. Astelin sisälle keittiöön .

Yllättäen siellä oli muitakin. Lieden äärellä hääräili pitkätukkainen hoikka suurisilmäinen nainen. Kävin kättelemässä. Anneli Jussila. Samalla huomasin sohvalla nuoren kiharatukkaisen miehen lukemassa. Kättelin. Eero Alen.

　

　

　

Annoin Pentille kakkulähetyksen ja yllättäen hän kysyi, joisinko teetä. Juuri sitä olin aina ajatellut, mutten tietenkään voinut koskaan kysyä. Pentti pyöritti kakkupussia ympäri kädessään virne naamallaan ja sanoi, että oli hyvä kun tulin tänään teelle, huomenna ei enää olisi ollutkaan kakkua.

Eero luki kalakirjaa ja minä tietenkin vilkaistuani sitä sanoin hänen tarkastelevan matikkaa, mutta se olikin kivinilkka. Pentti asetteli minua pöydän äärelle penkille istumaan tyynyn päälle. Ei se ollut ylellisyyttä, keittiön lämpötila oli melko alhainen.

Anneli tarjosi minulle mukin ja sanoi Penan sen tiskanneen, kuppi oli sinttynyt, eikä se puhtaaksi lähtisikään ilman karhunkieltä tai pulverivedessä keittämistä. Anneli kaatoi mukin täyteen teetä ja Pentti leikkasi kakusta melkoiset siipaleet. Lusikoita ei ollut kuin hunajapurkissa pöydällä l kappale. Hunajaa ottaessani huomasin sen olevan miltei lopussa, kaapaisin sitä kuitenkin mukiini ja aloin sitten sekoittaa sitä ainoalla lusikalla. Hieman hämmennyksissäni en huomannut, saivatko toiset hunajaa ollenkaan tai oliko heillä edes lusikkaa heiluttaa kupissaan.

 Aloimme keskustelun, jossa minä kysyin, Pentti vastasi, Anneli kinasi ja Eero yleensä oli hiljaa. Erityisesti ilmaston lämpiäminen aikaisempinakin kausina ja silloisten muutosten nopeus oli teemana. Minä koetin selittää aikaisemminkin olleen huomattavia lämpökausia, minkä myönsivätkin, mutta kina meille tuli sen muutoksen nopeudesta. Tarkkaa tietoa siitä ei ole vaikka monella tapaa sitä onkin voitu tutkia, napa jäätiköiden kairauksista, merenpohjan, soitten ja järvien sedimenteistä tarkastelemalla ja viimeksi puiden vuosilustoja kronologisesti tarkastellen. Suomen Lapista on puurajan ylä-puolelta löytynyt vanhoja puitten runkoja järvistä. Niitä tutkimalla on saatu sijoitettua niitten kasvu dendrokronologian avulla aikajärjestykseen. Näissä tutkimuksissa näkyy ilmaston muutokset, lämpenemiset ja viilenemiset. Meillä hujahti aika. Pentti vastaili hitaan harkiten, Anneli kärkkään nopeasti ja minä uteliaana.

Hieman ennen puoltayötä Pentti antoi ymmärtää menevänsä maate. Kiittelin, sain kalani ja lähdin kotiin.

Paula ja mäyräkoiramme Lotta siellä olivat molemmat jo sängyssä nokka pystyssä yhtä innokkaina.