Salamatimpuri
Kesä oli
sopiva kuivurin rakentamiseen. Satoi miltei joka päivä. Miehet saattoivat tehdä
työtä katon suojassa. Pohjatyöt olivat jo valmiit, piirut oli tuettu suoraan,
nyt niiden huiput oli sahattava viistoiksi, sillä laarien pohjat tehtiin
alaspäin viettäviksi. Pekka oli päättynyt ratkaisuun, jossa koko kuivuri
nostettiin sellaiseen korkeuteen, että sitä tyhjennettäessä saattoi ajaa
peräkärryn tai rekan pitkittäin seinän viereen. Poistoluukut ylettyivät suoraan
viljalaitojen tasalle, ja tuulella puhaltimen voimalla saatiin vilja lentämään
lavalle. Viistous oli Pämpin määrittelemä, sen oli oltava aika loiva, ettei
vilja kasautuisi kuivatuksen aikana alalaitaan. Lankku naulattiin viistouden
mukaisesti piirujen kylkeen, toiselle puolelle samanlainen. Laarit olivat
pituudeltaan miltei riihen leveyden mukaiset, yhteensä niitä rakennettiin toista
kymmentä kappaletta. Pämpiltä saapuivat laarien pohjapellit, viljan vaakakuljetin
moottoreineen ja 11 KW puhallin.Suulin
osalle tuli myös laareja, mutta takaosaan oli jätettävä tilaa, siihen nousisi
vielä kaatomonttu, pystyelevaattorin monttu, sähkökeskus ja elevaattorin torni.
Laarien
leveys oli sama kuin pohjapellin leveys, 150 cm, pittus sama kuin riihen sisäleveys. Näin ollen laareihin mahtuisi
yhtä aikaa kuivumaan 600 hehtoa viljaa. Korkeutta laareissa oli 140 cm.Pekka läksi Vammalaan Kivirannan rautakauppaan hakemaan kovalevyjä. Niistä rakennettaisiin tuulitunneli riihen päädystä laarien alle takaseinälle. Lisäksi laarien sivut tulisivat samasta aineesta.
”Morjens Kippi, nyt saat myydä minulle kovalevyjä aika kasan.” Pekka mainitsi Kipille levyjen lukumäärän. ”Mitä sinä nyt rakennat?” ”Kuivuria, ja siihen menee riivatun paljon kovalevyä, teen näät kylmäilmakuivuria.” ”Minulla onkin tuolla varastossa, käydääs tonne konttorille.” Miehet istahtivat konttorin tuoleille ja Kippi kaivoi esille hinnastonsa. ”Saat nyt tällaisen kasan levyjä halvalla.” Kippi vetäisi hinnan neliöiden mukaan. ”Älä saamari, minun täytyy kyllä mennä Mikolle, sieltä saan halvemmalla.” Mikolla oli kilpaileva rakennustarvikkeiden myyntiyritys, Pekka oli siellä poikkeillut. ”Äläs nyt, katsotaan uudelleen.” Kippi laski hintaa. ”Ei, kyllä minun on mentävä Mikolta ostamaan, et sinä pääse niin alas.” ”Milläs Mikko sitten myy?” Pekka sanoi hinnan, nousi jo tuolistaan, kun Kippi sanoi: ”Istus nyt takaisin, niin funtsitaan.” Kivirannat eivät mielellään päästäneet hyvää asiakastaan pois kynsistään. ”Tehdään nyt niin, että minä myyn nuo levyt sinulle samalla kuin Mikko, mutta saat itse ne hakea traktorilla.” ”Ei se käy, Mikolla on kotiinkuljetus.” ”Tehdään sitten niin, että minä myyn sinulle muuta tarviketta sellaisella hinnalla, ettet mistään saa. Mitäs sinä muuta tarvitset, nauloja, sahoja?” ”Niitä minulla jo onkin, kävin sinulta aikaisemmin hakemassa.” ”No olkoon, pojat tuo ne levyt sinulle samalla hinnalla.” Niin vahvistettiin, ja Pekka pääsi jatkamaan töitään.
Naapurin sähkäri tuli ja asensi puhaltimen seinään. Roottoria varten seinään oli sahattu pyöreä aukko ja moottorille seinän viereen peti betonista. Mikko veti kaapelin koneelta ylös viimeisen laarin yläpuolelle seinään. Sinne asetettiin sulaketaulu suojaan sateelta ja auringolta. Sinne tuli myös puhaltimen kytkin. Pekalla oli mustaa kumikaapelia tätä asennusta varten. ”Tätä kaapelia ei saa asettaa kiinteästi ulos,” sanoi Mikko. ”Mikä siinä sitten on, onhan tämä tavallinen jatkoroikka,” ihmetteli Pekka. ”En tiedä, niin se vaan on,” sanoi Mikko napsiessaan kiinnikkeillä mustaa kaapelia seinään kiinni. Ei tuo määräys haitannut työtä, mutta olipa sanottu kuitenkin.
Kuivurin elevaattorin tornin rakentamista varten Pekka haki kirvesmiehen Ylistenjärveltä. Siellä asui entinen merimies, sittemmin ammattikalastajana Ylistenjärvellä toiminut pieni käppänä mies, johon Pekka oli tutustunut jo 50-luvulla viettäessään kesiään vanhempiensa kanssa mökillä järven rannalla. Silloin Pekka oli ensimmäisen kerran eläessään nähnyt merimieshankaimet airoissa. Sellainen ritsahahlo pyöri hankaimen reiässä, siihen hahloon asetettiin airo, jossa ei ollut mitään kiinnitintä, korkeintaan nahka vahvikkeena kuluvimmassa osassa. Airot olivat pyöreät. Pekka niitä katseli ja ajatteli ettei niillä voinut soutaa kuin merimies.
Vestegren kertoili pikkupojille seikkailuistaan merellä. ”Minulla
oli siellä laivapuusepän työt, sen takia siellä oli vapaa-aikaakin. Minä ostin
kerran Afrikasta pienen marakatin seurakseni, sitä oli mukava seurata. Hytissä
se asui minun kanssani. Kerran se paskoi kyykyssä, sieppasi samalla paskan
käteensä ja paiskasi sen kattoon. Sen jälkeen minä paiskasin sen pannun pesään.”
Nauroi jutulleen.
”Tuletkos
minulle töihin, rakennan kuivuria tuolla Vaununperällä, minulla on siellä
muitakin miehiä, mutta nyt tarvittaisiin sinua tornin rakentamiseen?” ”Se on
niin kaukana, että minun täytyisi yöpyä siellä.” ”Se vain käy, minulla on
talossa iso tyhjä pirtti, siellä on sänkykin valmiina.” Asia oli sovittu.
Suulin
kattoon puhkaistiin reikä, mistä torni sitten kohoaisi. Pekka ja Hannu sitä
olivat pähkäilleet, mutta eivät oikein päässeet alkuun. Vaikeus oli siinä, että
mihin sen tornin oikein kiinnittäisi. Vestegren saapui, katsahti työmaata ja
sanoi sen tornin tarvitsevan pylväät maasta saakka, jotka sitten kantaisivat
sen painon. Kattorakenteisiin voitaisiin kiinnittää vain sivuttaistuet. Asia
oli selvä, perustukset betonista syntyivät saman tien betonimyllyllä. Sen Pekka
oli ostanut jo edellisenä kesänä, kellanpunainen valovirtakone. Puutavaraa
kyllä oli tapulissa isot määrät, sieltä haettiin vitosen piirut valmiiksi. ”Tänne
tarvitaan sitten tikkaat, ne on hyvä tehdä kunnolliset, sillä niitä pitkin sinä
juokset vielä monta kertaa ylös ja alas.” ”No tehdään.” Pekka ja Vestegren
kävelivät tapulille, ottivat pitkät nelosen piirut ja monta seittenkasin
nelituumaisia lautoja mukaansa. Navetan päädyssä oli matala tapuli, sen päällä
alkoi tikkaitten teko. Vestegren mittasi askelmat kohdilleen, merkkasi paikat
laudan kanssa ja alkoi sahata lovia tikkaiden reisiin. Taltalla hän sitten
napautti laudan lovet sopiviksi, ja alkoi tasata lovien pohjia. Pekka oli sillä
välin sahannut laudoista sopivan leveitä askelmia, katseli Vestegrenin taltan
käyttöä. Tämä työnnälsi matalaa lastua lovien pohjasta tukien toisella
kädellään piirua. ”Perkele!” pääsi häneltä, kun taltta lipsahti tukevaan
käteen. Siihen tuli peukalohankaan syvä haava. Pekka haki sisältä haavateippiä.
Tikkaat
tulivat silti valmiiksi, vähän haavaa täytyi varoa. Pystytuet saatiin
vaaitettua paikoilleen, tikkaat nostettiin yläpää katon reiästä ylös. Pekka ja
Vestegren kiipesivät ensin katolle. ”Ojenna minulle nyt yksi lauta,” kuului
komento Hannulle. Vestegren mittasi, Pekka sahasi, ja tornin alakehikko
laudoista lyötiin paikoilleen piirujen ulkopintaan pikkuisen katon alapuolelle. ”Nyt täytyy tehdä
tähän alatasanne, missä voimme seisoa ja jatkaa naulaamista.” Tuet kiinnitettiin
piirujen sisäpintaan, aivan koko lattiaa ei naulattu umpeen, tikkaitten ja
ihmisen kuljettava läpi siihen täytyi tehdä. Nyt Hannu pääsi myös työmaalle
ylös. Vatupassilla katsottiin aina laudat vaateriin ennen naulaamista. Laudat
laitettiin hammastukselle siten, että ylempi lauta tuli aina alapäästään parin
sentin verran edellisen laudan päälle. Näin seinä ei päästäisi vettä lävitseen
sateella.Torni nousi, sieltä näkyi hyvin Ismon kattotyömaalle. Hyvää työtä hän teki mutta edelleen halusi saada olla rauhassa eikä huolinut apua edes raskaitten huoparullien nostamisessa katolle. Kävellen hän työmatkansa taittoi, pari kilometriä. Senkin hän käveli mahdollisuuksien mukaan peltoja pitkin. Mukanaan hänellä oli koiransa Rolle, jonka hän kiinnitti pitkään naruun suulin varjoisalle seinustalle.
Vestegren oli käymässä alhaalla asioillaan. Pekka huusi hänelle, mitä tavaraa nyt tarvittaisiin. ”Missäs sitä on?” ”Tuolla suulin seinällä tapulin vierellä.” Katsoivat Hannu ja Pekka kun Vestegren käveli suulin seinustalle, otti puutavaran syliinsä ja alkoi palata työmaalle. Silloin Rolle heräsi, näki ja haistoi vieraan ihmisen ja murahtaen hyppäsi loikaan kohti Vestegreniä. Hän huomasi koiran, tiputti tavarat käsistään ja alkoi juosta pakoon hirvittävällä nopeudella. Koira oli nopeampi, sen suu aukesi puraisuun ja juuri kun sen hampaat olisivat pureutuneet Vestegrenin takalistoon, köysi loppui. Kuului vain jumahdus, kun Rollen vauhti pysähtyi. Vestegren jatkoi vielä hiukan matkaa, tajusi pelastuneensa ja pysähtyi huohottamaan. Pekka ja Hannu nauroivat holtittomasti kuivurilla. Vestegren palasi ja sanoi: ”Minä en enää hae suulilta koskaan mitään."
Tämän
jälkeen häntä kutsuttiin aina salamatimpuriksi.
Alan toistaa kommenteissa itseäni, mutta minkäs teet: tämä on kerrassaan loistavaa kerrontaa. Otsikollekin löytyi lopussa vastaus, ja siihen väliin seikkaperäinen työnkuvaus. Mietin joskus, miksi maatiloilla investoinnit ovat niin suuret, mutta pientä vihiä perusteista sai tästä kertomuksesta, vaikka Pekka osasikin näemmä tinkimisen taidon.
VastaaPoista