Maanviljelijänä Vaununperällä, kanala ja kuivuri 1972-

Oittisen Eino kanalassa sekä kuivurin rakentamista

Vaununperän perällä asuivat Eino ja vaimonsa Helmi pienessä mökissä Sallin kallion juuressa. Siihen oli lohkaistu pieni kasvimaa, muutamia kymmeniä neliöitä. Paremmin hoidettua perunamaata ei ainakaan Vammalan pohjoispuolelta löytynyt. Eino oli maatyömies, isokokoinen, romuluinen ja kova työmies. Lähiseudun isännät häntä töissä käyttivät. Tullessaan työmaalle aamuvarhaisella saattoi olla varma, että hän teki päivän työnsä tinkimättä ja nurisematta.
Pekalla ja Paulalla oli kanoja entisessä navetassa. Nuorikot oli tilattu kasvatettuina Sianojilta Sammaalta. Siellä ne kasvoivat vanhassa saunassa ojan laidalla. Niiden tullessa jo kohta munimisikään ne täytyi hakea kopillisella kuorma-autolla. Matkaan saatiin tuttu automies, joka kyllä vitsaili kyydin olevan lähes painoton, kanat kun lentäisivät peloissaan koko matkan. Siitäpä alkoi väittely, samanlainen kuin se, jonka Pekka oli käynyt nuorena Maarasen Pekan kanssa. Hän kun väitti, että hevosen tukkikuorma kevenisi, jos isäntä ottaisi yhden tukin syliinsä kantaakseen.
Nauraen päästiin matkaan, ensin Rautaniemen tietä, tiehaarasta oikealle Vammalaa kohti, ohi Houhajärven, Roismalasta oikealle, ohi teurastamon, yli Tampereentien, Vammaskosken, rautatien yli ja lopulta Vaununperälle. Matkaa kertyi noin 30 kilometriä.
Navetassa oli tehty esivalmistelut, turvetta ja olkia lattialle, joitain orsia seinälle, syöttöpöydän molemmin puolin. Kanat kyllä pääsisivät kulkemaan navettaa ympäri, mutta ei syöttöpöydälle. Siihen Pekka ja Heikki olivat rakentaneet vierintäpesät siten, että pöydän kummallekin puolelle munat vierivät verkkoa pitkin kouruun, josta ne oli sitten helppo liki puhtaina kerätä talteen. Vierintäpesiä oli vieri vieressä pöydän koko pituudelta. Kuljetuksen ollessa jo matkalla Heikki alkoi hätäillä, että kanat hukkuisivat olkiin ja turpeeseen, niitä kun oli reilusti ajettu lattioille. Hän alkoi nopeasti rakentaa apupojan kanssa lisäorsia juuri olkien yläpuolelle.

Kuljetus saapui pihaan, auto peruutti oven eteen, ovet avattiin ja kanat kannettiin laatikoissa sisälle. - Nyt kai sitä täytyy kutsua kanalaksi, tuumi Pekka, ja alkoi nauraa nähtyään Heikin apuorret. – No hyvä, ei niistä mitään haittaakaan ole. Kanat kyllä nopeasti tallovat kuivikkeet tiukkaan. – Paljonkos niitä tuli, aika hulina täällä on, ja tulikos kukko mukaan, katseli Heikki parven menoa. – 550 niitä on ja viisi kukkoa, yhdelle siinä olisi ollut liikaa.
Jättivät miehet kanat rauhoittumaan ja siirtyivät sisälle keittiöön juomaan kahvia ja haukkaamaan nisusta. Pekka huolehti maksusta Paulan hoitaessa emännyyttä.

Hyvin alkoivat kanat munia. Alkuun tuli vähän pieniä ja jokunen nahkamunakin, mutta sitten tuotanto pääsi vauhtiin. Parhaimmillaan lähes joka kana muni kerran päivässä. Munat kerättiin kahdesti. Prännissä ne puhdistettiin hiomalla kevyesti hiekkapaperilla, hyvin hienolla, ja asetettiin kennoihin. Kennokasat kohosivat vierekkäin alustallaan, ja sopimuksen tehnyt yksityinen teki hakukierroksensa säännöllisesti. Hänellä oli siihen tarkoitukseen rakennettu kuorma-auto, oikeasti iso pakettiauto. Haettaessa munat punnittiin ja maksu tuli säntillisesti tilille.
Pekka rakensi kanaportaat ikkunan molemmille puolille, joten kanat pääsivät pihalle, jos ikkuna oli auki. Eihän se kovin tehokasta ollut, mutta Pekka halusi nähdä kanoja kuopsuttamassa pihamaalla. Muutama niitä ensin tuli, kotkottivat kovin ja olivat kummissaan tarkastellessaan ensi kertaa suurentunutta elinpiiriään. Ne muutamat kanat oli helppo illalla johdatella kanalaan takaisin, siellä kun oli kanojenkin mielestä niiden koti.Vähitellen muninnan lisääntyessä kanat oppivat tulemaan pihalle, ne laajensivat reviirejään navetan taakse, puimasuulin edustalle ja allekin. Niiden sisälle ajamisesta alkoi tulla vaivaa liikaa. Useimmat menivät säntillisesti itsekseen omalle paikalleen orteen. Aina oli kuitenkin yksilöitä, jotka keksivät jäädä ulos. Pekka sitten haeskeli niitä tunkion takaa ja suulin alta ja hopotti ne liikkeelle. Kanarappuja kohti ne juoksivat sellaista viipottavaa menoa, kaakattivat ja ripeästi rapsauttivat portaat ylös ja hyppäsivät orrelleen. Lopulta löytyi muutama hautova kana muniensa päältä suulin laiteilta, nehän eivät tahtoneet millään liikkua. Silloin koitti kaikille kanoille totinen tuotantoaika, eikä ikkuna enää auennut. Vähän se Pekkaa harmitti, mutta ei hän kuitenkaan alkanut rakentaa muutamalle kanalle ulkohäkkiä, niin kuin ensin aikoi.

Iltaisin Paulan kanssa Pekka kävi tarkastuksella kanalassa, oliko siellä kaikki hyvin. Menivät kyykkyyn ikkunaseinälle ja katselivat. Kanat alkoivat tulla tutuiksi, ja lopulta uskaliaimmat istuivat kummankin olkapäällä hiljaisesti äännellen. Pekka tarkasti vesipisteiden toiminnan, ja silloin tällöin nappasi kuivikkeiden seasta munan. Vähän laisesti niitä oli, mutta oli kuitenkin. Sellaisen munan saattoi ottaa vain omaan käyttöön, siitä kun ei voinut tietää, miten vanha se oli. Tavallisesti Pekka kuitenkin heitti munan seinään rikki. Kanat osasivat jo varttua sitä. Innokkaasti ne lehahtivat nokkimaan ja syömään rikottua munaa. Ne pistelivät kaiken, kalkkikuorenkin. Eivät kuitenkaan rikkoneet ehjiä munia. Mikähän siinäkin oli. Kuitenkin aina joskus kana kurkoitti kaulaansa niin pitkälle, että ulottui nokkasemaan keräyskouruun vierinyttä munaa. Pekka sitä tuumi Heikinkin kanssa, mutta vastaukseksi jäi vain sattuma.
Olkia ja turvetta oli tallottu jo useampi kuukausi, kanat tietenkin myös paskoivat ja lopputulos oli hyvinkin kittinen ja lämpöinen turpeen hiljalleen kompostoituessa, palaessa.
Kanat saivat yhden kerran ainaisella nokkimisellaan vesijohdon rikki. Se oli muoviputkella vedetty lattianrajaan. Valunut vesi kasteli yössä toisen puolen kanalasta. Kuivikkeet oli vaihdettava. Siihen työhön tarvittiin Oittisen Eino.
Sovitun aamun koittaessa Pekka oli jo varhain pihamaalla, ei isännän sopinut nukkua työmiesten tullessa. Katseli siinä talikot kuntoon, käveli lantakasalle navetan taakse ja alkoi tehdä tilaa uudelle paskalle. Ovensuuhun oli saatava tilaa, kun sisältä tulisi uutta aikas määrä.

Eino saapui polkupyörällä. Päällään hänellä oli harmahtava pusero, sen alla ruutupaita, jalassa rusehtavat haalarihousut ja kumisaappaat. Alkoivat miehet työnsä, kanat ajettiin puhdistettavalta puolelta toiselle puolelle muitten sekaan. Sopuisasti ne sinne menivät, paluutie suljettiin. Ensin molemmat seisoivat lantalan oven pielessä ja vuoroon heittivät talikollisen kuiviketta ulos. Paska haisi ja miehet hikosivat. Eino oli jo vanhemman puoleinen mies, mutta vielä hyvässä kunnossa. Pekka pysyi hyvin Einon tahdissa. Lattia alkoi puhdistua oven suusta. Eino kun ei osannut sanoa ässää, sanoi kuitenkin: Mität tykkäät, jot mä menitin tonne kauemmat, ja heittäitin tieltä titten. Jo vain se sopii, senkus alat heittään. Niin jatkettiin. Välillä ottivat pienen tauon. Silloin Eino tuli aivan kiinni Pekkaan, nojasi talikkoonsa ja sanoi sitten: "Minä titten tykkään tättä." Pekka sai oltua nauramatta ollakseen hienotunteinen Einoa kohtaan. Paljon oli puheita Einosta Pekkakin kuullut, ensimmäistä kertaa hän oli Einoa nyt pyytänyt, tutustuivatpa toisiinsa. Ei Eino kaikissa paikoissa käynyt, siellä vain, missä hän sai arvostuksen tekemästään työstä, ja pyytämänsä palkan. Ylöspito kuului aina talosta. Tällä ensimmäisellä kerralla työ ei kestänyt kuin päivän. Kävivät vielä talossa syömässä. Pekka maksoi käteisellä Einon pyytämän summan.

Kuivuri

Märkänä vuotena 1974 Pekka alotti kuivurin rakentamisen. Siihen pakottivat käytännön syyt, kiivaana puinnin aikana kaikkien kuivurit höyrysivät vettä taivaalle yötä päivää. Saihan sitä kauniina aikana joskus kuorman väliin, mutta rahalla sekin oli maksettava. Talossa oli riihi, mitä vanha isäntä ei ollut vielä ehtinyt purkaa polttopuiksi, sen kohtalon oli jo kokenut aitta ja savusauna. Riihi oli jokusen kymmenen metrin päässä talouskeskuksesta vähän syrjässä. Näin ennen rakennettiin palovaarallinen rakennus erilleen.
Riihi oli sellaisessa kunnossa kuin se oli viimeisen riihipäivän jälkeen jäänyt. Se oli hirsistä rakennettu, mahtavien halkaistujen tukkien varaan oli lattiakin tehty. Nurkassa oli muurattu uuni, tiilet olivat talon pellolla aikoinaan poltettu omasta savesta. Uuni oli suuri ja laakea, parisen metriä syvä ja toista metriä leveä. Korkeutta sillä oli samoin toista metriä, uunin päällinen oli ladottu kivistä, samaan tapaan kuin savusaunoissa. Sisällä oli aivan mustaa, haisi savulle ja vienosti rukiille. Ylhäällä olivat orret, joiden varaan ennen viljakuhilaat lastattiin kuivumaan. Keskelle niiden alle saatettiin laittaa jokunen pressunpala lattialle. Riihtä sitten poltettiin pari vuorokautta, tuli kyti koko ajan ja vaati miestä sitä vahtimaan. Uuniin menivät metriset halot, savu nousi lakeisen kautta koko riiheen, pursui oviaukosta ja seinien luukuista sekä katon ja seinän raoista ulos. Viljan seassa olleet hyönteiset pudottautuivat lattialle savun ajamina ja ryömivät pressujen alle. Sieltä ne oli sitten helppo lakaista pihalle.

Riihen toiseen päähän oli rakennettu suuli. Molemmat olivat katetut päreillä. Markus, Paulan veli lupasi tulla mestariksi työmaalle. Ensimmäiseksi lapioitiin vanha pärekatto alas, helposti se meni. Päreet olivat heikkoja, ja naulat ruostuneita. Naulat olivat tavallisia nauloja ohuempia, etteivät ne niin halkaisisi pärettä kiinnitettäessä. Siitä taas seurasi, että ne olivat saman ikäisinä päreitten kanssa tulleet tiensä päähän, ja taipuivat helposti poikki lapion edessä. Kissanpoikaset seurasivat uteliaina rakentamista ja kiipeilivät telineillä.

Vammalasta haettiin pellit määrämittaisina, tulivat vielä takalaidasta ulos traktorilla ajettaessa. Kattaminen olikin nopeaa työtä, paidattomina kiipeiltiin katolla, Osmo ojensi kärryiltä yhtä peltiä kerrallaan ylös. Pekka otti sen vastaan ja Markus sovitti sen paikoilleen ja naulasi sen alkuun kiinni. Uusi pelti edellisen viereen, muutama napautus ja näin yksi lape oli pian peitetty kiiltävällä pellillä. Traktori siirrettiin toiselle puolelle, lavalta Osmon oli hyvä ojentaa Pekalle peltiä, tällä riihen etupuolella lape tuli pitemmälle alas kuin toisella puolella. Näin riihen edusta säilyi kuivana, eikä sade päässyt kiusaamaan rakennusta eikä puintimiehiä. Lappeen tukemiseksi riihen seinästä alhaalta nousi vinotukia lappeen etureunaan. Näin riihet seisoivat ikäänkuin lippalakkipäiset isännät pellon laidalla.

Yksi kissan pennuista pääsi hyvin kiipeämään katolle, missä ei vielä ollut peltiä. Se luikahti kattovasojen välistä seinän päältä ylös ja alkoi pomppia ylös harjalle. Pekka yritti ottaa sen kiinni, ennen kuin se putoaisi. Pentu oli jo harjalla,ja se pakeni Pekkaa. Sitten se hyppäsi kattopellin päälle. Pentu miukui kauhuissaan, kun sen kynnet eivät saaneetkaan otatta liukkaasta pellistä, vaan se alkoi liukua alas kohti räystästä. Kynnet kirskuivat mennessä, eikä Pekka enää saanut kissaa kiinni. Viuh vain ja se putosi maahan. Kissojen tapaan sille ei käynyt kuinkaan, matka ei ollut pitkä, ja alusta oli pehmeä. Eipä pyrkinyt enää sillä työmaalla katolle.

Puolisella käytiin talossa, syötiin ja pidettiin pieni tauko, juotiin kahvia. Isäntä siitä ensimmäisenä rykäisi ylös ja miehet alkoivat kävellä työmaalle. Takalappeella, missä jo olivat pellit, oli vielä tikkaat pystyssä seinää vasten. Pekka käveli sinne, nousi tikkaille ja kampesi itsensä katolle. Saman tien alkoivat jalat luistaa. Pekka alkoi juosta minkä kerkisi. aina askel ensin lipsui, mutta ripeästi toinen askel nousi hieman korkeammalle katolla. Näin hän sai taituroitua itsensä katon harjalle, noin sadan juoksuaskeleen jälkeen. Siellä kyllä pysyi. Markus huomasi tämän täpärän tilanteen ja ja alkoi moittia työmaata turvallisuuden laiminlyönnistä. Kielsi mokoman leikkimisen.
Seuraavana päivänä katettiin koko suulin osa ja lyötiin harjapelti paikoilleen. Katto kiilsi auringossa niin että silmiä häikäisi.

Moottorisaha huusi kuumana, pakokaasun katku kirveli silmiä ja maistui suussa. Punainen puru lensi kaaressa riihen lattialle. Pekka oli päättänyt rakentaa kuivurin perustan maahan betonianturoiden varaan. Sentähden lattia oli purettava. Lankut vain poikki seinän vierestä molemmilta puolilta. Lankut olivat valtavia, leveitä, alapuolelta puolipyöreitä, päältä tasaiseksi kirveellä veistetty, sivut suoristettu, ja aina lankkujen väliin oli lyöty liiste siten, ettei pieni eläminen saattanut rakoja lattiaan. Eivät päässeet jyvät tippumaan hukkaan. Miehet olivat parhaassa voimainsa tunnossa, alle kolmekymppisiä, Markus oli tehnyt raskaita betoniraudottajan töitä Vammalan rakennuksilla, Pekka oli harjoittanut kuntoaan systemaattisesti armeijaa ja Kadettikoulua varten. Yläruumiit hiestä kiiltäen ottivat kumpikin omasta lankun päästä kiinni, nostivat sen kylkeä vasten ja alkoivat astella ulos. Askeleet oli tasattava samaan tahtiin, ovesta kynnyksen yli yhdellä askeleella, alas porrasta ja suoraan niin pitkälle, että toinenkin pääsi pihalle. Samaa tahtia jatkettiin kymmenisen metriä lanssille, mihin oli tehty alusta lankkujen varastoimista varten. Juuri ja juuri taitavasti askeltaen tuo siirto oli mahdollinen yhdellä kerralla maahan laskematta. Ponnistus oli ankara, miehet kunnioittivat toistensa voimaa ja kestävyyttä. Uuden lankun sahaus ja kanto pihalle. Lattian alta paljastui suuria maakiviä, jotka tukivat lankkuja vapaalla matkalla. Pekka tuumi, ettei niitä olisi tarvittu, lattiaa ei mikään olisi saanut notkahtamaan. Ennen tehtiin varman päälle, olihan viljasta elämän antajasta pidettävä visusti huoli.

Markus huomasi Pekan pysyvän tahdissaan, seuraavan lankun katkettua otti hän sen keskeltä kiinni ja sanoi sen yksinkin kantavansa. Pekka koetti estellä, älä hyvä mies nyt itseäsi telo, selkä siinä menee. Markus ei kuunnellut vaan punnersi lankun yksin pihalle, siinä se kuitenkin kopsahti maahan toisen pään jäädessä kynnykselle. Pekka hyppäsi ulos auttamaan. - Minulla on ollut selkä vähän kipeänä noista rautojen kantamisesta. -Älä siitä huoli, minun selkä olisi kyllä katkennut moisesta touhusta, kannetaan yhdessä vaan, Pekka myönsi näin Markuksen voittaneen tämän otannan.