Salaojitus ja miehet siinä v. 1975

Salaojitus

Märkänä kesänä Pekka kynti kaikki kotipelon sarkaojat umpeen. Niitä oli kuudentoista hehtaarin kokoisella kappaleella paljon. Tarkoituksena oli aloittaa salaojitus, kerralla kaikki pellot, myös Sydänmaan vetiset lohkot. Heikki sitä vähän kauhisteli, ja sanoi ettei Rydmankaan salaojittanut kerralla niin montaa hehtaaria. Tilalla oli kuitenkin yli 40 hehtaaria peltoa. Pekka piti puhetta vähän outona, mitä se hänelle kuului, toisten ojitukset. Tehkööt mitä tykkäävät.

Ojasen Mikkoa Pekka ajatteli pyytää, hänellä oli salaojitusporukka, joka päätyönään teki ojituksia. ”Ensin täytyy saada piiriojat kaivettua, Houhajärven maassa on Siukon Raunolla, maanviljelijällä Riuku-Vammas, käyn häntä katsomassa. Soitan Harrin mukaan Sammaalta”, Pekka jutteli vaimolleen. Harri oli heti valmis kuultuaan asian. Pekka sopi Siukon kanssa ja lähti matkaan. Maurialan tiehaarassa oli Harri passissa, hyppäsi Pekan autoon ja yhdessä jatkettiin. ”Siuko on kovan luokan maanviljelijä. Hänellä on tila aivan Houhajärven rannassa. Rauno on myös kova kaivamaan ojaa, oli tuolla Murron Ristolla Sammaljoella kaivuussa. Kävin sitä katsomassa. Siukolta ei jutut loppunut.”  ”Hyvä”, Pekka tuumi, ”aina mukava tutustua uusiin persoonallisiin ihmisiin.”

Tulivat perille, punainen vanha hirsitalo pitkä sivu tietä vasten. Pihassa Rauno tuli jo vastaan. ”Katsellaan ensin paikkoja.” Rauno näytti sekä selosti, ”Päärakennus on 1800 luvulta. Museovirasto kävi täällä ja sanoi, että mihinkään ei saa koskea. Talon eteisessä oli kuulemma sellainen vanhanaikainen järjestys, että varsinkaan siihen ei saa tulla muutoksia. Minä olin ajatellut rakennuksen käytännöllisyyttä ja eteinen tarvitsi lämmityksen. Lisäksi ajattelin tehdä siihen työhuoneen puutöille. Museoviranomaiset sitten lähtivät, ja minä ajoin Vammaksen kuistin eteen. Purin edestä ulkolaudoituksen pois ja aloin kaivaa kuistia, painoin menemään pihalle kaiken vanhan, kaivoin perustukset uusiksi, tein valut ja nakuttelin vanhan ulkoseinän paikoilleen, ikkunat ja ovet. Ei siinä nyt ole mitään eroa entiseen, minähän täällä asun." Miehet astuivat sisälle, eteinen oli nyt uusi ja työhuone oli valmis. Siellä oli Raunon tekemä höyläpenkki. Sellaista ei joka paikassa olekaan. Kaunis koivusta rakennettu, työpöydän alle oli sovitettu kaapisto työkaluille. Rauno avasi yhden oven ja näytti sen sisällön. ”Täällä on hyvä säilyttää ohennusaineet”, sanoi ja näytti nauraen kirkkaita ja värillisiä ”ohenteita”. Miehet naurahtivat kaikin, viina oli ainaisena harrastuksena ja puheenaiheena.

”Tuletkos sitten minulle kaivamaan piiriojat?” ”Kyllä vaan, onko siellä rajat avattu naapureiden kanssa?” ”Kyllä ne ovat kunnossa, senkus kaivat.”
Asia oli sovittu, paikan päällä tehtäisiin sitten alkukatselmus. ”Eikö ollut aika erikoinen paikka, sellainen höyläpenkki tarvitsisi joka miehen rakentaa.” Harri oli tehnyt kotitalonsa saunaan perusteellisen remontin, oli sitten kutsunut Pekan ja Paulan katsomaan. Saunan pukuhuone oli paneloitu kattoon saakka. Vaalean mäntypaneeliin oli saatu eloa värityksellä. "Minä otin puhalluslampun ja painoin sillä menemään sieltä täältä, eikos olekin hyvän näköinen?" "Jo toki, muutoin seinät olisivat hieman kalvakkaita." "Katsos tänne, minulla on tässä ikkunan alla salalokero." Harri nosti pienen palan paneelista pois, sieltä paljastui parin pullon menevä tila. "Katsos vaan, onkos sinulla siellä mitään?"

Ojasen Mikolla oli omat miehet, isännän oli vielä hankittava ojien sannoittajat, putkien siirtäjät, ojien reunojen lapioijat sekä tietenkin talosta täysi ylöspito kaikille.Pekka kysyi Oittisen Einoa ja tietenkin Virtasen veljeksiä. Pekka oli ollut edellisenä kesänä Kallialassa Jokisilla traktorin ja etukuormaajan kanssa aputöissä salaojituksessa. Isäntä tietenkin lupasi puolestaan auttaa Pekkaa. Miehiä olisi tarpeeksi, ruokapuolen Paula järjesti itsenäisesti, siihen ei ollut tarttumista kellään. Olisi siinä kuitenkin melkoinen homma, aamulla aloitettaisiin seitsemän kahvilla, leivällä, puurolla, maidolla, mukana oli aina seitsemän, kahdeksan miestä. Lounaalle tultiin kahdeltatoista ja päivä loppui viiden päivälliseen. Eipä siinä Paulalle sitten muuta työtä voinut sovittaa. Ruokien suunnittelu, leipominen, kaupassa käynti, ruokien valmistaminen, tiskaus ja trahteeraus.

Oittisen Einoa tarvittiin ruuman tyhjentämisessä ennen salaojituksen alkua. Eino saapui pyörällään, talikko paketoituna tarakalla. Se oli kääritty paperilla kuin paraskin joululahja. Eino alkoi avata pakettia, varovasti solmu kerrallaan auki, narun huolellinen kääriminen rullalle, ja paperin poisto talikon teräosan päältä. Paperi oiottiin huolellisesti ja asetettiin tarakalle odottamaan illalla talikon kotiin kuljetusta. Talikko oli kuin uusi, ei paskan trippua missään, ei ruostetta terässä, ei mitään. Tämä oli Einon tapa aina, kun hän kuljetti työkalujaan. Nytkin oli aurinkoinen päivä, ja matkaa oli vajaa kaksi kilometriä päällystettyä tietä.

Pekka oli tähän jo tottunut, Einolle ei parantunut sanoa mitään arvostelua tai vitsiä hänen ylihuolellisuudesta. Purkaessaan pakettiaan Eino aina välillä katsoi Pekkaan päin, olisiko siellä mitään pilkkaa näkyvissä. Ei ollut, Pekka sitä vastoin kehui Einon talikkoa aivan uudeksi. Se miellytti häntä:  "Ei tämä ole uuti, olen tämän ottanut 1950 luvulla, eiköt olekin hyvättä kunnotta."

Miehet astelivat ruumaan. Se oli navetan takalappeen suojassa, oviaukot olivat suuret valkokehyksiset sontaluukkujen kohdilla. Loppu seinästä oli laudoitettu umpeen ja maalattu punaisella. Traktorin peräkärry oli jo toisen aukon kohdalla. Talikot sontaan polkaisemalla, käsi alemmas varteen, kääntö ja heitto lavalle. Paska lensi ja hiki alkoi norua Pekan selkää, Einollakin alkoi olla lämmin. ”Mität tykkäät, jot pidettäitiin pieni tauko?” ”Totta kai, tarviitkos juotavaa, minä haen?” ”Ei, minä vaan huilaan.” Eino asteli pellon laitaan, nojasi talikkoonsa, ja alkoi kaivaa taskuaan. Pekka jäi sitä katselemaan. Eino otti pienen silkkipaperiin kiedotun esineen käteensä, alkoi hitaasti ja varovasti kääntää paperia esineen päältä, asetti sitten esineen silmänsä eteen,

Pekka tiesi, mistä oli kysymys. Virtasen Osmo sen oli kertonut. Pariisissa oli viisikymmentä luvulla maailmannäyttely. Nurmin Kalle Vaununperältä oli siellä käynyt. Oli tuonut Einolle tuliaisina pienen katselulaatikon. Siinä oli pieni linssi edessä, ja kun siitä reiästä tähtäsi katseensa taivasta tai muuta valoa kohden, näkyi sisällä alastoman naisen kuva. Niitä oli kait kuusi kappaletta, pienellä pyörällä laitteen päältä saatiin kuvia vaihdettua. Kyläläiset sanoivat Einolla olevan Vaununperän ensimmäisen television. Niin Einokin ajatteli, parhaimmille luottomiehilleen Eino saattoi sanoa: ”Ootko tä nähnyt mun televitiota?” Muut eivät sitä saaneet katsoa, ei Pekkakaan vielä.

Harrilla oli asiaa Pekalle: ”Moi, otatkos minut kaivamaan Sydänmaan piiriojat, jos ostan kaivurin Pohjanmaalta Seinäjoelta?” ”Tottakai, niinkus tiedät, siellä pitäisi nyt heti kaivaa, Siukohan tulee kotilohkolle. Siellä metsäkappaleella voitkin ensin vähän harjoitella.” Harri ei ollut ennen ollut kaivurin puikoissa, vaikka kaikki muut maatalouden työt häneltä kyllä sujuivat. Kävivät miehet yksissä ostamassa kaivuria Seinäjoelta, talo löytyi, siellä oli ainoastaan emäntä kotona. kauppakirjaa tehdessä pirtin pöydän äärellä Pekka katsoi emäntää tarkemmin. Emäntä olimiehiä vain hivenen lyhyempi, paksuniskainen ja vahvaharteinen, käsivarret kuin puun rungot, huulessa partaa. Päästyään takaisin autoon ja kotimatkan alkaessa Harri sanoi: ”Ei auta isännän olla tuossa talossa eri mieltä.” Pekka peesasi.

Kaivuri tuotiin kotiin kuorma-autolla, ja Harri aloitti kaivuun Sydänmaalla. Siitä oli sovittu siitä selvä palkka, metrihinta. Nyt täytyi vaan mitata kaivettu matka. Pekka oli tehnyt rimoista sellaisen kolmion, jonka sivu oli alhaalta 2 metriä. Toinen sivu oli sen verran korkeampi, että siitä sai hyvin yhdellä kädellä kiinni. Näin mittaus sujui kolmiota kädessä vaan pyöräyttäen aina toisen sivun varassa. Sydänmaa tuli mitattua, hyvin oli Harri kaivanut, alussakaan ei ollut juurikaan haparointia.

Innanmaan pirtissä juotiin aamukahvia, Mikon porukka oli koossa, samoin Pekan apumiehet. Siitä lähdettiin töihin. Mikolla oli koneessa traktorin takapäässä ojakone, siinä oli vieri vieressä kuokan tapaisia kouruteriä. Terät kiersivät raskastekoisen teräksisen kaivuupään ympäri. Kaivuupäällä määrättiin ojan syvyys. Terän pyöriessä kouruterät nostivat mullan ja saven ojan reunalle. Yleensä ojan pohjasta tuli sileä ja tasainen. Jos niin ei ollut, kulki yksi mies pitkävartinen höylä kädessään  ojan kohdalle ja alkoi höylätä ojakourua. Tässä käsityökalussa oli niin pitkä varsi, että sitä voitiin käyttää pellon päältä. Terä oli kourun muotoinen, pohjasi siten putkelle alustan. Varsi oli viistossa ja näin työkalu oli kuin höylä. Varresta työntämällä terä höyläsi ojan pohjaa. Varovasti sitten mies nosti savilastun pois ojasta. Tässäkin työssä täytyi nodattaa huolellisuutta, ettei höylännyt pohjaa liian syvälle. 

Sydänmaalla sillä höylällä olikin töitä. Pellossa oli välillä isompia ja pienempiä kiviä Mikon koneen tiellä. Rusaus vain kuului, kun kone ajoi kiveen ja työ pysähtyi. Mikko nosti koneen ylös ojasta, otti varaosalaatikosta rautanaulan, asetti sen paikoilleen ja työ saattoi jatkua. Joskus tuli niin iso kivi vastaan, että se kaipasi kaivuria. Silloin Harri tuli apuun.

Mikon traktorin perässä kulki toinen traktori, jonka perässä oli teline salaojaputkia varten. Telineen vieressä istui apumies, joka laittoi kuljettimelle putkia sitä mukaa kun kone niitä laski katkeamattomana nauhana. Putkiradan oli aina oltava täynnä putkia, jotta työ sujui katkeamatta, ja putket vastasivat hyvin toisiinsa ojan pohjalla. Rakoja ei saanut jäädä, putkisto olisi helposti tukkeutunut sellaisesta kohtaa.
Putkisto myös risteytyi, selkäoja vedettiin pellon niskalle, siitä haarautuivat saran suuntaisesti menevät putket. Näitä risteyksiä varten oli olemassa erikoiset putket, joissa oli istutettu haarakappale tai kaksikin putken keskelle. Harri oli kaivanut laskuojan suulta hieman eteenpäin metsään ojan pätkän. Mikko siitä aloitti ojan kaivuun pellolle päin. Pekka tuli siihen katsomaan, salaojan pää näkyi hyvin, ja putki oli pienen matkan päässä veden pinnasta. "Katsos, vesi alkoi hieman liristä." Katseli siinä Harrin kanssa lirinää, oja oli jo sannoitettu ja peitetty. Mikko aloitti uuden saran, tuli miesten vierelle ja huusi traktorin päältä: "Sitä valtaojaa täytyy vielä syventää 14.5 cm." "Mistä hemmetistä sinä sellaisen niin tarkan mitan ehdit napata?"
Heikin kanssa siitä keskusteltuaan sai kuulla, että Mikolla oli sellainen tapa sanoa tarkasti mitat, kun muut olisivat sanoneet, että pitää kaivaa  "vähän". 
Talon traktorilla Pekka kuskasi  salaojahiekkaa ojien varteen, niin että sitä saatettiin kärrystä lapioida putkien päälle. Vasta sen jälkeen lapiomiehet saattoivat sortaa kummaltakin puolelta terän vahvuudelta multaa sannan päälle. Lopulta muun työn valmistuttua Pekka ajeli perälevyn kanssa kaivuussa syntyneen mullan ojaan. Näin oli ojasto kokonaan peitetty odottamaan sadan vuoden päähän. Silloin voisi olla tarpeen ajaa putkisto uusiksi.

Mikko valvoi huolellisesti kaikkien työtä, tarkkaili ojan kaivua sihdaten linjakeppeihin, pyöritti päätään niin, että näki ympärilleen ja oli koko ajan tietoinen siitä, mitä kukakin teki.
Mikon traktori lähti ojan päästä tulemaan Pekkaa kohti, poikkesi näin reitiltään. Pekka sen huomasi ja jäi odottamaan, mitä tällä olisi sanottavaa. "Mitäs te oikein teette? Ei sinne sovi vielä multia ajaa putkien päälle, ei siinä ole vielä santaa." "No ei niin, ajattelin tässä kohden olevan sopiva mururakenne, niin että sitä voisi perälevyllä ajaa suoraan putkien päälle." "Minä olen vastuussa tästä työmaasta, täällä on tehtävä niinkuin on sanottu."
Pekka haki peräkärryn ja alkoi kuuliaisesti ajaa santaa putkien päälle. "Tarkka mies, mistä huomasikin", jupisi Pekka Osmolle. "Vaan hyvähän se on." Osmoa nauratti.

Harrin kanssa Pekka oli raivannut pellon ojat. Siinä oli ollut hirmuinen urakka, moottorisahalla ja raivaussahalla hirveällä metelillä miehet katkoivat paksuja pajuja. Ilma oli tuuleton, sininen savu leijaili sarkojen yllä. Hikisinä yskien pidettiin taukoa. Molemmat kaivoivat tupakkiaskin taskustaan ja sytyttivät tupakat. Silloin Pekka heitti tupakan suustaan.”Ei helvetti, ilma on sakeana bensan käryä ja sitten vielä pitää vetää tupakan savua. Minä lopetan koko tupakoinnin.” Siihen se myös loppui, ei enää sitä pahetta maistanut.

Pajut olivat tietenkin kasvattaneet pellolle suuren juuriston. Mikon kone katkoi juuret vaivatta, mutta lapion terän alla se oli välillä vaikeaa. Pekka meni Einon pariksi sortamaan, olivat vastakkain, painalsivat yhtä aikaa lapion maahan, nostivat hieman lapion vartta pystympään, ja multa sortui ojaan. Uusi pisto heti perään. Eino katseli arvioiden Pekkaa, painalsi lapionsa samassa tahdissa. Molemmat lämpenivät työssä, käsivarsia alkoi pakottaa, mutta periksi ei annettu. Kaivaminen meni eritahtiseksi, kun välillä toisen lapion alla saattoi olla pajun juuria. Mutta eivät ne hidastaneet kummankaan menoa. Pekalle nousi kilpailuvietti pintaan. Niin kuin aina töissä, suomalaiset miehet kilpailivat paremmuudesta. Mies se, joka töissä pärjäsi.
Eino katseli jo hätäisesti Pekkaa, mutta yritti vielä painaltaa samalla tasalla. Pekka ei muistanut olla taiten Einon kanssa. Eino jäi jälkeen.
Lounaalle lähdettiin taloon, miehet riisuivat saviset saappaansa ulos rapun pieleen, mutta Eino meni aina ensin vesiojalle, jossa hän putsasi saappaansa huolellisesti. Niihin ei jäänyt koskaan mullan muruakaan, vasta sitten hän laittoi saappaansa muitten joukkoon ja asteli syömään. Tällä kertaa Eino ei mennytkään puhdistamaan saappaitaan. Pekka jäi pihalle katsomaan mitä tapahtuu. Eino tuli ihan kiinni Pekkaan ja sanoi: ”Minä menen kotiin, minulla taitaa olla kuumetta.” ”Mene vaan, ei tässä ole mitään hätää, jos vain tervehdyt, niin tule sitten huomenna. Etkö kuitenkin söisi ensin?” ”En, minä taitan olla kippee.” Niin Eino nousi pyörälleen ja ajoi kotiin.

Aamulla Pekka mietti, tulisiko Eino töihin. ”Turhaan minä voitin vanhan miehen eilen, en minä hänelle olisi pärjännyt, jos olisimme olleet saman ikäiset.” Miehiä alkoi jo tulla kahville, oikeastaan aamiaiselle, koska Mikko oli antanut selvät ohjeet ruuasta. Aamulla oli aina oltava myös puuroa ja maitoa. Leivän oli oltava talossa leivottua, samoin käntyn. Leivän päälle ei riittänyt pelkkä voi, juustoa tai makkaraa oli oltava. Pekan huoli oli turha, kyllä Eino sieltä tuli, eilisestä ei puhuttu.

Työt olivat edistyneet kotilohkolle. Mikko saattoi ajaa kaivuukonettaan keskeytyksittä, sillä kiviä ei juurikaan ollut kuin pellon yläpäässä. Maatalousteknikon kanssa Pekka oli vaaittanut ojien syvyydet ja kaadot. Teknikko teki sitten suunnitelman ja piirsi selvennykseksi kartan. Sen perusteella peltoon oli lyöty kepit ojien kohdille, joista Mikko tähtäsi. Kepin korkeudesta saatiin tarvittava tieto, teknikko oli kunkin kepin varteen tehnyt puukolla loven, ja Pekka mätki kirveellä kepit lovea myöten maahan.
Oltiin päivän päätteeksi päivällisellä. Ojasen Mikko oli hyvällä päällä, työ sujui ja aikaisemmat kaivuut oli maksettu tilille. Mikko kysyi Einolta: ”Onko sinulla se televisio mukana?” Eino katsahti varovasti muita miehiä eikä vastannut. ”Minä kun olen kuullut, että sinulla on kylän ensimmäinen televisio, myisitkös sen minulle?” Eino ei tiennyt kiusataanko häntä vai olisiko tosi kyseessä. ”Minä maksan sinulle viisikymppiä siitä. Minä ajattelin tienata sillä, annan aina maksusta katsoa sitä, vaurastun ja lopetan tämän salaojituksen.” ”Niin mitä tinä antaitit?” ”Viisikymmentä markkaa, tossa se on”, sanoi Mikko ottaen lompsastaan viidenkymmenen markan setelin. Eino ei sanonut mitään, meni vain ulos. Pihalla hän kääri varovasti laitteen paperista, nosti sen silmälleen ja tuijotti hartaasti kuutta alastonta naistaan. Sitten hän kääri sen takaisin paperiin ja astui pirttiin, käveli Mikon luo ja sanoi; ”Tä taat ten.” Rahan houkutus taas teki tepposen, Einolle viisikymmentä markkaa oli iso raha, eikä hän voinut olla myymättä naisiaan. Mikko otti television käteensä ja julisti tulevansa rikkaaksi mieheksi. Pekka pomppasi pystyyn ja sanoi. ”Paljonko yksi kerta maksaa?”  ”Kaksi markkaa.” Pekka sai television käteensä ensi kertaa, nosti sen silmilleen ja pyöritti alastomat naiset eteensä. ”No nyt minä olen sen nähnyt, Einon kuuluisan television.” Eino ei osannut oikein olla, hän koetti hymyillä muitten miesten mukana, mutta samalla kaihersi aarteen myynti. Olihan kuitenkin Helmille tuliaisina ylimääräistä rahaa.

Seuraavana päivänä heti aamiaisella Mikko kertoi suureen ääneen miten hänen kotona kävi. Hän oli iloissaan kertonut tapahtuneesta hankinnasta, sanoi että vaimo voisi illalla pistää katselijat jonoon ja rahastaa, hän sitten näyttäisi televisiota. Emäntä oli kuitenkin suuttuneena siepannut television Mikon kädestä ja paiskannut sen katsomatta Vaunujokeen.

Sinne meni Mikon viisikymppinen ja Einon televisio.