Kyntö Sydänmaalla v. 1972

Kynnöllä

Ensimmäisen traktorin Pekka kävi ostamasta Parkanosta. Maaseudun Tulevaisuudessa oli ollut ilmoitus Forson Majorista, käytetty ja vuosimallia -62. Hakumatkalle lähti Kulmalan Mikko kuorma-autollaan. Perillä katseltiin ja koeajettiin sininen Majuri, siihen sai vielä vanerisen kopin mukaan. ”Kunnossa tämä näyttää olevan, millais me saadaan se lavalle?” ”Ajetaan tonne vähän matkan päähän soramontulle, kyllä se siellä nousee.” Pekka hyppäsi kuorma-autoon ja isäntä päräytti traktorilla menemään. Pienen päästä löytyi vähäinen santamonttu. Mikko peruutti autonsa montussa aivan laitaan kiinni, jäi siinä vielä vajaa metri ilmaa montun ylälaidassa ennen auton perälavaa. Isäntä peruutti myös, montun päältä, ohjasi lavan keskelle ja hurautti lavalle. Pekka sitä katseli ja mietti ensin, ettei taida nousta ilman lankkuja. Santa antoikin lavan takana ensin periksi, mutta kaasua lisäten traktori liukui eteenpäin lavan reunalle. Kun takapyörät olivat lavalla, veti vauhti etupyörät montusta ylös. Äkäinen jarrutus, ja traktori seisahtui ennen lavan etureunaa.

”Ai saatana, minä en kyllä olisi saanut tuota tehtyä,” tuumasi Pekka Mikolle. Liinat kiinnitettiin traktoriin ja kotimatka saattoi alkaa.

Hankkijalta Pekka osti käytetyt Fiskarsin kolmisiipiset 16 tuuman aurat. Niillä aloitettiin syksyllä heinämaiden niitto mustalle mullalle. Viilu kääntyi yhtenäisenä kauniina palkona jokaisen auran pakottamana. Heinän juuristo piti viilun hyvin koossa. Auroja täytyi vähän säätää. Niiden piti kyntää yhtä syvään jokaisen vantaan kohdalla, viilujen paksuuden oli oltava yhtäläiset. Samaan aikaan uuden viilun täytyi nojata edelliseen viiluun niin hyvin, ettei katselija voinut sanoa monikosiipisellä auralla pelto oli kynnetty. Jos isäntä kiireissään ei pitänyt tästä huolta, saattoi naapuri arvostella kyntöä. Pekallekin tuli tavaksi aina kulkiessaan laskea kyntöjen jäljiltä eri isäntien auran vantaitten määrän.

Tällaiset asiat olivat käyneet maatausalojen oppikirjoistakin selville, kaupunkilaispoikana Pekalla ei ollut kokemusta tilan töistä. Kiinnostus oli kuitenkin niin kova, että hän oli käynyt Vammalan kirjaston kaikki maataloutta käsittelevät kirjat läpi, päätettyään Paulan kanssa lunastaa Paulan kotitilan itselleen. Sama oppimisen palo sävytti kaikkia keskusteluja, joita Pekka kylän isäntien kanssa kävi. Tyrvääläiseen tapaan isännät aina vetäytyivät omaan huoneeseen kutsuilla kahvin juonnin jälkeen. Emännillä oli omat juttunsa. Isäntiä vähän naurattikin Pekan into kysellä käytännön asioista, mutta mielellään he kertoivat tavoistaan ja ratkaisuistaan eteen tulevissa tapauksissa. Välillä nousi vähän väittelyäkin, toisilla oli tarve korostaa omaa osaamistaan. Mukavia nämä tapaamiset järjestään olivat.

Lehtimäessä oltiin kahvilla, sinne oli kutsuttu myös Paula ja Pekka. Ilmi keitti kahviaan puuhellan päällä, vieraat istuivat keittiön pöydän ääressä, siinä olivat myös Ilmin vanhemmat, Kerttu ja Semmi Heikin sisko Liisa miehensä Taunon kanssa. Lehtimäen lapset, Taina ja Jukka, kuuntelivat silmät kirkkaina tarinointia istuen sivummalla.

Ilmi kaatoi kuppeihin ja lausahti taas kerran: ”Voi voi kun siitä taisi tulla vähän laihaa.” Hyväähän kahvi oli, Pekka vaan oli niin usein kuullut tuon lauseen.

Miesten siirryttyä olohuoneen puolelle Pekka aloitti. ” Mitä se ymppäys oikein on? Minä kun olen lukenut, että herneen siemen täytyy ympätä ennen kylvöä, mutta siitä ei ole sen enenpää kirjoissa.” Semmi katsahti Pekkaa hymyillen. ” Taidat sen itse kumminkin tietää.” ” No en, en tiedä.” Pekka vastasi. Heikki alkoi selittää herneen juuristossa olevat typpeä kerääviä nystyräbakteereita. Sen Pekkakin tiesi, ” Mutta miksi sitten käsketään ymppäämään? ”Taitaa olla niitä isompien kartanoiden touhuja,” vastasi siihen Tauno.

Sanoivat kaikki siihen sanansa, mutta täyttä selvyyttä siihen ei tullut. Ei kukaan ollut kuullut ymppäyksestä aikaisemmin.

Kyntö oli sujunut hyvin, heinimaa oli helppoa kyntää, maa alkoi olla mustana. Menen vielä Sydänmaalle aloittamaan, tuumi Pekka nostettuaan aurat maasta viimeisen viilun jälkeen. Täytyy ensin huikata Paulalle.

Sydänmaa oli pieni erillinen neljän hehtaarin peltoalue metsän keskellä. Sinne oli parisen kilometrin matka, Myllymaan tieltä käännyttiin oikealle Mustanojan kohdalta. Siinä oli pieni yksityistien pätkä. Pekka ajoi traktorin sydänmaan viimeiselle lohkolle. Maat olivat sarkaojissa ja jo pahoin puskettunut. Ojat kasvoivat paikoin läpitunkematonta pajua. Ojat olivat vetisiä, eikä valtaojia oltu kaivettu vuosikymmeniin. Pekka aloitti kynnön ojan reunalta, näin maat kääntyivät ojan partaalle. Puolivälissä sarkaa penkka alkoi pettää, traktori kallistui ojan ylle, ei kuitenkaan jäänyt kiinni. Pekka koetti kevittää auroja voidakseen kääntyä suoraan saran päälle, mutta se ei onnistunut. Traktori kyllä liikkui vielä eteenpäin, mutta kallistui hieman lisää. Ojassa oli suuri kivi. Traktorin takapyörä kellahti juuri tuon kiven kupeeseen, se oli juuri sopivan kokoinen täyttämään traktorin vanteen kumiin saakka alhaalta ja ylhäältä.

”Jahas ja mitäs nyt sitten, no koetetaan, aurat ylös ja eteenpäin.”

Aurojen nosto antoi kyllä takapyörille lisää pitoa, mutta tuo valtava kivi esti traktorin etenemisen. Ei se pyörän edessä ollut, mutta kun traktori oli kallellaan ja nojasi tuohon kiveen voimakkaasti, niin kivi esti eteenpäin pääsyn. Vanne vaan kirskui hiertyessään kiveen. Sama tapahtui yritettäessä taaksepäin.

”Tiällä ollaan sanoi savolainen kun metsään ajoi, ei auta kuin kettinki ja vahva propsi.”

Pekka nousi kopista ulos ja alkoi kävellä tulosuuntaansa. Siellä oli jokunen massapuupino edellisen metsätyön jäljiltä. Pinosta Pekka valitsi riittävän paksun pöllin, nosti sen olkapäälleen ja alkoi paarustaa takaisin. Traktorin luona Pekka tiputti pöllin poikittain pellon puoleisen takarenkaan taakse, asetti kettingin pöllin takaa tiukalle renkaaseen kiinni, kiersi vapaan pään kettingistä vanteen aukosta läpi ja kiinnitti sokalla kettingin yhtenäiseksi ketjuksi. Näin pölli oli kiinnitetty vanteen kautta renkaaseen kiinni. Pekka nousi traktoriin, käynnisti sen, laittoi vaihteen pakille ja alkoi hitaasti nostaa kytkintä. Pyörä alkoi pyöriä taaksepäin, kettinki kiristyi ja alkoi vetää propsia renkaan alle. Traktori nousi entistä vinompaan, kiven vankina ollut vanne oli edelleen tiukasti kiinni kivessä.

Pekka irroitti kettingin vanteesta, kiskoi pöllin alta kettingin kokonaan irti ja jäi katselemaan mitä tekisi seuraavaksi. Ojaan oli alkanut kerääntyä vettä, traktori ja mies olivat aivan kurassa, mutta nyt oli saatava uusi pölli kiven vankina olevan pyörän alle. Oli käveltävä uusi pölli hakemassa. Sen kiinnittäminen kettingillä pyörän vanteeseen oli vaikeaa, pölliä oli vaikea saada syvällä veden alla olevaan renkaaseen kiinni. ”Perkele kun on hankalaa,” mumisi Pekka, ”mutta eiköhän tästä selvitä, kunhan kettinki vaan riittää.”

Traktori uudelleen käyntiin, varovainen kytkimen nosto lukko päällä, jotta molemmat takapyörät pyörisivät, ja valittavan äänen kirskuessa pölli alkoi hinautua toisenkin renkaan alle. Penkalla ollut pyörä tipahti pöllin päältä, traktori heilahti vähän suoremmaksi.

”Vieläkö uskallan peruuttaa, hiukan täytyisi vielä saada menemään, että pääsisin irti tuosta kirotun kivestä. Jos vedän liikaa, niin pölli alkaa nousta kiinni askelmiin, vielä vähän.” Viime hetkellä Pekka painalsi kytkimen pohjaan, pölli oli jo vääntänyt alimman askelman lyttyyn.

”Kettinki nyt vain irti, taitaa sitten liikahtaa taakse,” tuumi hän, irrotti sen, kiskoi pöllit alta pois tieltä ja koetti peruuttaa. Pyörät sutivat tyhjää kuraisessa maassa. Pekan oli kiinnitettävä pölli uudelleen vanteeseen kiinni alempaan renkaaseen. Nyt rengas irrottautui kokonaan kivestä, ja peruuttaminen onnistui.

Aikaa oli kulunut kolmisen tuntia, ja ilta alkoi jo hämärtyä. Pekka päätti seuraavaksi kyntää saran keskeltä peltoa, laski aurat ja kynti parisenkymmentä metriä, kun traktori upposi pehmeään vetiseen peltoon.

”No voi jumalauta, saatana, on tämä upea ammatti perkele! Nyt jäit traktori tähän!”

 Pekka hyppäsi pellolle ja alkoi kävellä metsän läpi kotiin. Paula oli laittanut ruoan valmiiksi, näki Pekan tulon ja oli keittiössä vastassa. ”Miten sujui?”

”No hyvin, jäin kaksi kertaa kiinni ja siellä se on traktori suossa, tai no, on se sentään pellolla, mutten minä sitä yksin saa sieltä, on kysyttävä Heikkiä apuun. En minä saa sitä aamulla kylmänä edes käyntiin, kun akku on ihan sökö. Täytyy kehittää kaapelit jostain mukaan.”

Pekka peseytyi hieman, söi ja asettautui levolle ollakseen aamulla varhain valmiina seuraavaan erään Sydänmaan kynnössä.