torstai 19. tammikuuta 2012

Isännyyden vaihto -70 l


Tila vaihtaa isäntää



 Työt arkena tehtiin ahneesti, hoidettiin eläimet, kylvettiin ja kynnettiin, rakennettiin, korjattiin, ja talvella oltiin metsätöissä. Nuoret samanikäiset miehet auttoivat paljon toisiaan. Ystävyys oli vanhaa perua koulu- ja armeija-ajoilta. Sianojat Sammaalta, Harri ja Anja sekä Lehdot Tyrväältä, Jussi ja Anneli ynnä Turtiaiset Vaununperältä, Paula ja Pekka kävivät mielellään toistensa luona kylässä. Tavallisesti lauantaisin kokoonnuttiin vuorotellen jonkun kotitilalle. Syötiin ja saunottiin. Aamulla oli taas meno navettaan.

”Tehdääs Pekka tällä kertaa siten, että ei keskustella maataloudesta ollenkaan.” Harri oli oikeassa. Pekalla oli suuri palo maatalouden eri kysymyksiin, eihän hän ollut niissä töissä ollut aikaisemmin. Vasta jätettyään Kekkoselle eroanomuksensa alkoi hän päätoimiseksi viljelijäksi.
”Totta maar tehdään sillai, mistäs alotetaan?” Anjalla oli korttipakka kädessään ja hän ehdotti pelaamista. Se sopi kaikille. Ilta oli jo kulunut hämyyn, oli käyty saunassa, otettu saunakaljat. Oli syöty Anjan laittamia herkkuja, oli juotu kahvia, ja otettu pienet paukut. Puna alkoi väikkyä kaikkien poskilla. Oli siirrytty talon toiseen kerrokseen, jossa isäntäparilla oli oma rauhansa. Lapset olivat jo nukkuneet hyvän tovin.

Kuka sen sitten keksi, ei kukaan muista, mutta korttipeli kääntyi räsypokaksi. Pelattiin ja hävittiin. ”Ota, ota vaate pois vaan.” alkoi kuulua aina hävinneen korviin. Ringissä istuttiin, ääni alkoi kohota. Pekka kovin tuntui häviävän. Naiset pelasivat varovasti eivätkä juuri hävinneet.
”Peijakas, minä taidan vallan hävitä” Muita nauratti Pekan ahdinko.  Tuli jonkun muun vuoro hävitä.  Ei voinut puhua ihan huudosta, mutta iloisessa seurassa kommentit muuttuivat kovemmiksi, sekä ääneltään että rohkeudeltaan.
Harri ja Anja olivat olleet jo vuosia naimisissa. Anja oli Vaununperän Ylöniemeltä lähtöisin, matka ei ollut kulkenut toisiin pitäjiin. Tyrvään pitäjän toiseen laitaan, Rautaniemelle. Ensimmäinen lapsi oli Satu, suloinen tyttö, ja pian seurasi Sami, punatukkainen terhakka isänsä näköinen poika.
Alusta alkaen he asuivat Sianojilla, isännyyttä hoiti Harrin isä ja emännyyttä äiti. Jaakko oli joviaali mies, Pekkakin piti kovin hänestä. Usein poikkesivat sanalle toistensa luokse, kun vain sattuivat tapaamaan.
Pekka kävi tarvittaessa auttamassa Harrilla ja toisin päin. Vänkärinä oleminen talvella Harrin metsäpalstalla oli totista työtä. Harri oli kaatanut ja karsinut tukit, katkonut ne sopivan pituisiksi ja nyt tuli aika kuljettaa ne tien varteen. Silloin tarvittiin vänkäriä. Pekka saapui aamulla seitsemäksi taloon, juotiin kahvit ja painuttiin metsään. Harrilla oli juontovehkeet traktorin perässä.  Kelalla oli 50 metriä vaijeria, päässä oli tukkikoura. Kourassa oli kolme noin neljäkymmentä senttiä pitkiä väkäpäisiä sormia. Väkäset tarttuivat tukkia niskasta, vetovaijeri oli lenkissä kiinni, vedon alkaessa sormet saivat lujan otteen tukista. Sormien yläpäässä oli vahva rautalenkki, joka pakotti sormet tiukasti kiinni.
Pekka otti kouran käteensä, alkoi vetää vaijeria kelalta kahlatessaan lumihangessa lähintä tukkia kohti. Kouran kiinnitys, Harri käänsi vivusta, ja traktorin ulosotosta voimansa saava kela alkoi pyöriä kelaten vaijeria takaisin. Pekka käveli tukin vieressä, auttoi tarvittaessa tukin kulkua. Joskus tukki oli haluton poistumaan metsästä ja tarrautui kiveen tai kantoon. Harrin oli oltava tarkkana tällaisen mahdollisuuden varalta. Traktorissa kyllä oli voimaa, niin että välineet saattoivat hajota. Veto oli hellättävä, ja Pekka kankesi tukkia hiukan sivuun esteestä.

Harri veti tukin pään pankolle, joka oli nostovarsissa poikittain oleva kovilla teräskynsillä varustettu palkki. Palkin päissä oli lisäksi rautakarkot pystyssä, joiden väliin sai useampia tukkeja riviin. Tukin päästä nostettiin  juontokoura irti, ja Pekka kahlasi seuraavalle tukille. Jos olikin kaataja ollut kovilla aikaisemmin, niin nyt joutui vänkäri ankarampaan paineeseen. Viiteen saakka tehtiin töitä joka kerta. Joskus työ saattoi loppua metsässä tukkien tultua juonnettua lanssille viimeistä myöten. Silloin palattiin kartanolle, mutta ei huilattu, Harrilla oli aina pihan piirissä jotain entrattavaa. Viideltä Anja kutsui syömään.

Korttien läiske päättyi äkisti. Portaista kuului teräviä askeleita. Kaikkien päät kääntyivät tulijaa kohti, sieltä astui valoon Helga, Harrin äiti. ”Meillä on täällä kristillinen koti, sinäkin Pekka varmasti tiedät sen…” Pekka istui jäykistyneenä, paitaa hän ei ehtinyt saada päällensä, tuijotti Helgaa ja nyökytteli päätään. ”Meillä ei täällä suvaita tällaista menoa…” Anja hyppäsi seinän taakse. ”Minä lähden tästä talosta varmasti!” hän huusi. ”Kyllä sinä Anja voit lähteä.” ”Mutta minä vien lapset mennessäni!” Helga vaikeni ja koetti kakoa sanoja, perääntyi portaisiin. Harri nousi vakaasti seisomaan, lähti astumaan äitinsä perässä alakertaan, mitään ei kuulunut. Vieraat istuivat epätietoisina, oltiin hiljaa ja odotettiin.
Harri saapui yhä vakain askelin. ”Nyt voitte lähteä.” Muuta ei puhuttu. Vieraat astelivat alakertaan ja autoilleen, ajoivat tiehensä.

Tavatessaan Pekan seuraavan kerran Harri kertoi, että hänestä tuli yöllä isäntä taloon. Oli kävellyt isänsä vuoteen viereen ja ilmoittanut, että Jaakosta tulee nyt syytinkiläinen. Jaakko sanoi heti, että talokirjat kirjoitetaan.

Pekka tapasi sattumalta Vammalassa käydessään Jaakon ja Harrin, olivat juuri olleet pankinjohtaja Heinosen puheilla, isännyys Harrille oli vahvistettu. ”Minä olen huoleton kuin hevonen.” Ottipa Jaakko pari pientä hyppyäkin. Pekka onnitteli molempia.   

   

2 kommenttia:

  1. Hyvin jaoteltu tarina, jossa jännite säilyi alun ja lopun kiihtyvätahtisista tapahtumista ja johon mahtui useita tarinoita sisään, myös jälleen tarkkaa työn kuvausta mielenkiintoisesti kerrottuna. Vaikka työtä kuvattiin kertomuksen omaisesti, onnistuttiin välttämään se kiihdytys, että lukijaa johdettaisiin odottamaan koko ajan jotakin romahdusta, onnettomuutta, kamaluutta. Työn kuvaus toimi tässä selitteenä ihmisille, jotka esiintyivät tässä näytelmässä. Kun sitten palattiin takaisin räsypokan dramaattisiin seurauksiin, löytyi taas lopusta hyvä nousu: näinkin voi isännyys talossa vaihtua ja lopputulokseen olivat kaikki tyytyväiset. Kun emännän valta-asema kaatui ja isäntä menetti isännyden jatkajalleen, nosti se pintaan asian, joka oli varmaan jo pitkään muhinut mutta siirtynyt aina satokaudesta toiseen. Vaikka se pullahti ilmoille katastrofin tapaan, oli se lopulta ehkä helpotus kaikille ja selkiytti varmasti talon pitoa jatkossa. Hyvin kerrottu ilman, että osoitettiin sormella lukijalle, miten mikin pitäisi ymmärtää. Kirjoittaja luotti lukija oivallukseen. Hyvä.
    Mahtoiko muuten räsypokan hohto himmentyä tarinan henkilöiden silmissä.

    VastaaPoista
  2. Jep vaan sitä peliä pelattiin vain kerran

    VastaaPoista