Savustusuunia hakemassa Turusta v. 1996

Turunmaan reissu.

Kevät oli kiireinen. Kaloja nousi verkoilla runsaasti. Pentti pystyi muutaman kerran tekemään myyntimatkansa hevosella ja reellä. Yleensä ilmat olivat niin leutoja, että lumi suli tieltä miltei sataessaan. Kävin säännöllisesti kaupoilla, matkat suuntautuivat usein aivan uusille alueille. Näin tuli maakunta yhä tutummaksi. Kalojen paljous laatikoissa alkoi iltaisin tuntua rasittavalta. Kauppoja olisi kyllä syntynyt helpommin, mikäli olisi ollut myydä valmista tavaraa. Aloin suunnitella savustamista. Pentti sanoi heti, ettei siitä tule mitään. Hän ei osaa savustaa, ja vaikka osaisikin, ei hänen aikansa siihen riitä.

Jollakin tapaa olisi kyllä jalostusastetta saatava korkeammaksi. Ehdotin kalojen purkittamista. Saataisiin samalla pienikin kala kaupaksi. Sen Pentti tyrmäsi, oli jopa kokeillutkin sitä. Purkillisesta tuli aivan liian kallis, lisäksi sama ongelma kuin savustamisessa. Aikapula. En kuitenkaan antanut periksi, vaan palasin aika-ajoin aiheeseen. Fileeraaminen, siikojen avaus ja kuhien perkaus kyllä lisäsivät menekkiä.

Erään myyntimatkan lopulla olimme poikenneet Kivirannan taloon Kurisjärvella. Isäntä käski meidät pirttiin istumaan. Tunsin hänet entuudestaan, olivathan hänen lapsensa olleet oppilainani. Ilta oli jo niin pitkällä, että tämä paikka olisi ehkä viimeinen. Pentti alkoi jutella ja kyseli maanviljelystä. Isäntä olikin hyvin innokas kertomaan menetelmistään. Siitä sukeutui pitkä keskustelu. Käsittelimme kynnön, äestyksen, lannoituksen ja kasvinsuojelun suopellossa. Kiviranta oli entisen Kurisjärven, joka oli järvenlaskun seurauksena soistunut, rannalla. Tämä suo- ja osin rutapelto vaati erilaisia menetelmiä kuin kova savi. Pentti ihmetteli isännän ammattitaitoa, käski minunkin aina välillä ihailla. Välillä kosketeltiin maatalous-politiikkaa. Siitäkin isännällä oli ajatellut mielipiteet. Minä koetin välillä puhua jotakin kaloista, muttei se kumpaakaan kiinnostanut. Tunti vierähti, ennen kuin isäntä havahtui meidän asiallemme, sanoi ostavansa haukea.

Kävelimme autolle. Meillä oli yksi jättihauki mukana, nelisen kiloa. Se laitettiin ämpäriin, siihen punnittiin myös loput pienet hauet. Laatikossa oli vielä muutama kuha ja ahven. Niistäkin käytiin kauppaa, isäntä koetti tinkiä loput könttäsummalla. Pentti kuitenkin punnitsi kalat, antoi pyydetyllä hinnalla. Siinä oli kalaa yli kymmenen kiloa. Pentti kyseli jo tämän määrän syöjiä. Kyllä niitä talossa oli, vanha parikin asui vielä talon toisessa päässä.

Paluumatkalla kerroin nähneeni tv:stä kalastaja Reima Salosen esittelevän ammattiaan ja myös kalan savustamista. Esitin, että menisimme katsomaan. Pentti lupasi soittaa.

Järvestä lähtivät jäät .Viime hetkellä Pentti oli nostanut viimeiset verkko jatansa. Oli sekin reissu. Jää oli jo aaltoillut avannolla, kaikkia verkkoja ei saatu ylös. Ei Pentti ollut uskaltanut vetää verkkoa, kun oli pelännyt jään pettävän jalkojen alla. Minulle hän sanoi olevansa ylivarovainen jäitten suhteen, niinpä.

Niihin verkkoihin, joita ei saatu ylös oli sidottu pullot merkiksi. Jää ei niihin tarttuisi. Soudettiin sitten kesällä verkot ylös.

Kalarannassa ressun päällä selviteltiin verkkoja. Pentti kaapaisi yläpaulan käteensä, keräsi sen, asetti nipun maahan kivi painoksi ja alkoi selvittää alapaulaa. Siinä vaiheessa minustakin oli hyötyä sotkujen selvittäjänä. Se olikin rattoisaa työtä, kalojen aiheuttama kiire oli poissa. Satojen verkkojen kanssa meni vaan aikaa kuukauden verran. Siinä selvitellessämme Pentti sanoi soittaneensa Saloselle, jolle kyllä hyvin sopisi meidän käyntimme. Kas, asia eteni, olisipa mukava päästä matkaan.

- Kysyin myös vanhalta ystävältäni kalstaja Reilamolta, voisimmeko tulla häntäkin katsomaan. Olisimme hänen luonaan yötäkin. Hänellä on Airistolla kalastustila saaressa, ja hänkin savustaa osan saaliistaan. Olin mielissäni matkasta, Lotan ottaisin mukaan.

Ajoimme kohti Turkua. Perillä Salosilla pitäisi olla yhdentoista aikaan. Pentti oli saanut ohjeet, tila sijaitsi Taivassalossa. Aurassa pysähdyimme ostamaan palvilihaa. Sisällä liikkeessä oli hyvä palvelu ja vähän väkeä. Ulos päästyämme pihaan ajoi linja-auto, ja täysi lasti mummoja ryntäsi liikkeeseen. Onneksi pääsimme alta pois, Lotta haistoi ostoksemme ja osoitti innokkaasti olevansa halukas kyllä syömään. Pysähdyimme Päivästön pikkutien varteen, istahdimme tien penkalle ja aloimme syödä. Teetä mukeista, sämpylää pussista ja palvikylkeä päälle. Aurinko oikein lämmitti, Pentti katseli lintuja.

Raisiosta käännyimme Rauman tielle ja pian Taivassaloon. Pentti lateli ohjeitaan, ja yllättäen me olimmekin pian pikkupolulla menossa kohti merenrantaa. Muutama omakotitalo oli oikealla puolella, niissä kauniisti hoidetut pihat ja pihoissä yllättäen tiilistä muuratut savupiiput. Kysyin Pentiltä, tietääkö hän mitä ihmettä ne ovat. Sitä arvuutellessamme tulimme suoraan Salosten pihaan. Kaunis punainen mökki laakealla kalliolla, oikealla talousrakennus, piha hyvin hoidettu, keinu nurmikolla. Pysäköin auton varjoon. Emäntä tuli ulos, tervehti Penttiä ja minua, sisältä tuli myös nuori tyttö tervehtien. Emäntä sanoi isännän olevan pellolla lantapatteria levittämässä. Kävelimme talousrakennuksen taakse, ja siellä Reima seisoi kumisaappaissaan talikko kourassa. Sonta lenteli tasaiseen tahtiin siihen saakka, kun Pentti tuli kohdalle. Kättelivat, minäkin yritin, muttei Reima huomannut minua.

-Teillähän on täällä kaunis tila, taitaa tuossa olla merenlahti. Pääseekö siitä kalastamaan? Pentti aloitti rattoisan juttelun. Reima kertoi siitä kyllä pääsevän lahtea pitkin merelle, mutta nykyisin vain pienellä paatilla. Tila oli aikaisemmin hänen isällään, silloin lahtea pitkin oli kyllä kalaan menty. Reima jätti talikon pystyyn ja lähti näyttämään meille kalankäsittelytiloja. Sisällä oli silakan perkauskone, sivuhuoneessa kylmätilat. Kaikki oli

siistiä ja asiallisen tuntuista. Isäntä kertoili kalastuksestaan ja sellaisesta ihmeestä, että Turussa on ostaja pikkuahvenelle. Kalaa menee niin paljon kuin vain pystyy toimittamaan. Koolla on yläraja, jonka jälkeen hinta laskee. Alle 30 rammaisesta saa markkaa enemmän kilolta kuin yli 30 rammaisesta. Tuntui sekin hullulta. Lisäksi kalaa ei tarvinnut mitenkään käsitellä, jäittää vain. Pihalla oli pakettiauto lähdössä viemään lastia Turkuun. Kurkkasimme sisään, siellä oli useita laatikoita pikkuahvenia. Menivät kuulemma saksalaisten herkuksi. Emäntä lähti ajamaan lastia Turkuun. Me jatkoimme kalatilojen tutkimista. Saloset olivat investoineet asiallisen linjan itselleen. Tilojen hygieniakin täyttää varmasti EU-normit.

Minä kysyin kalan savustuksesta.

- Ei se kovin kummoista ole, aina silloin tällöin sitä tehdään, muttei sillä ole suurta merkitystä. Tuolla kalliolla on savustusuuni. Viime kesänä se muurattiin tiilestä, kun vanha puinen paloi. Minä katselin keittiön ikkunasta, että nyt se palaa. Ei siinä mitään voinut tehdä. Onneksi siinä ei kärsitty kuin kalat. Reima käveli kanssamme uunille. Se oli toisella puolella taloa. Siinä oli puolipyöreä silokallio, jonka laidassa se seisoi. Mielestäni se oli aivan liian suuri Pentille, sisälle mahtui mies vapaasti seisomaan.

Kalliolta sisään johtivat kiskot. Niitä pitkin voitiin kalavaunut työntää sisään. Alla suoraan pidettiin tulta. Tulipesän luukku oli toisella sivulla kallion juuressa. Sisälle mahtui varmasti parisataa kiloa kalaa. Pentti kyseli, mitä minä uunista pidin.

-Katsellaan nyt edelleen, vielä on se Reilimon uunikin. Kyllähän tämä varmasti on hyvä, mutta sinulle suuri, tännehän mahtuisi pieni omakotitalo sisälle. Hyvää tässä on se, ettei tarvitse päivässä montaa satsia savustaa. Penttiä uuni kovin tuntui miellyttävän.

Talossa oli mahdottoman kiltti ja mukava labradorin noutaja, mutta Lotalla oli rähjäpäivä, ja se haukkui mahdottomasti, ja olisi varmasti

aloittanut tappelun kokoerostaan huolimatta, joten jouduin pitämään sen autossa. Sain pissitettyä sitä vain silloin, kun talon koira vietiin sisälle.

Syötyämme menimme vielä kaikki pihalle. Emäntä esitteli kasvimaataan. Se olikin kookas noin puolitoista hehtaaria. Hän kasvatti siinä pääasiassa sipulia. Se pilkottiin kaikki kalaliemeen. Saloset purkittivat kaiken silakan, Se oli emännän työtä. Siinä oli melkoinen työmaa, pellolta tuli sipulia monta tonnia. Kuitenkaan sekään ei riittänyt, vaan he joutuivat ostamaan sipulia lisää. Pentti sanoi heidän olevan erityisen työteliäitä ja toivoi heidän menestyvän kalastajina. Pentti itse on aivan toivoton työhullu silloin kun hän kalastaa. Lisäksi hänen täytyy tehdä kaikki hankalimman kautta uuvuksiin saakka, ylikin. Siitä syystä hän oli mielissään nähtyään muitakin yhtä kovia työntekijöitä. Tunsi varmaan kohtalonyhteyttä.

Päivä oli vierähtänyt, meidän oli oltava neljän aikaan Kakskerrassa Turun toisella puolella. Kiittelimme kovin ja lähdimme ajamaan. Mennessämme omakotitalojen ohi katselin taas piippuja pihassa, ei mitään muuta kuin piippu. Ei näkynyt edes minkäänlaista luukkua alhaalla.

Ajaessamme Pentti kertoili Reilimosta, hän oli ollut ekonomina hyvässä virassa, kun oli ryhtynyt kalastajaksi viisitoista vuotta sitten. Tällainen ammatinvaihto oli Pentistä rohkea teko. Niin minustakin. He olivat tuttuja ennestään, Reilimo oli käynytkin Pentillä.

Lähestyessämme Kakskerran kauppaa huomasimme tien vieressä kyltin: savukalaa kaupalla. Kaupan pihassa seisoi kipparinlakkinen keski-mittainen pyöreähkö mies myyntipöydän takana. Pysäytin auton aidan viereen ja menimme tervehtimään, Lottakin pääsi pihalle narussa. Miehet alkoivat jutella vanhoja muistellen ja kalastuksesta keskustellen. Savusilakkaa Reilimolla oli myynnissä. Aamulla oli kalat merestä hakenut ja savustanut. Melkein kaikki oli jo mennyt kaupaksi, Ostin meille silakoita. Pentti otti silakkaa pyrstöstä kiinni , ja alkoi pistellä päästä alkaen hampaat rusahdellen. Minun oli pakko perata silakka ennen syöntiä. Niin sanoi Reilimokin tekevänsä. Viideltä haettiin kyltit pois ja lähdettiin eteenpäin kohti rantaa. Laiturissa oli useita veneitä, pakkasimme kassimme ja itsemme pieneen lasikuituiseen perämoottoriveneeseen, johon lisäksemme tuli vielä yksi nuori

mies, Reilimon sukulainen. Hänen oli myös päästävä samaan saareen. Pentti istahti keskituhdolle nuoren miehen kanssa, minä istuin Lotta sylissä kokassa. Saari oli siinä ihan vieressä, 5 min ajon päässä. Kepeässä syyskesän säässä se oli oikein mukava merimatka. Kieppasimme saaren niemen taitse ja ajoimme kalasatamaan, suojaiseen lahteen. Vasemmalla oli huoltorakennus ja laituri, oikealla päärakennus hieman kauempana. Reilimo ajoi laituriin, ja minä kokassa olijana otin kiinni. Samassa musta suurikokoinen labradorinnoutaja tuli häntäänsä heiluttaen vastaan. Laituri oli korkealla veneen partaan yläpuolella, ja minä istuin juuri

laiturin reunalla jalat veneen puolella, kun lähestyvä koira irvisti hampaat näkyviin. Ajattelin hypätä veneeseen takaisin, mutta kun Reilimo ei mitenkään varoittanut, otin vastaan sen mitä tuli. Koiran ilme osoittautui hymyksi. Se oli aikansa katsellut, miten ihmiset hyvällä päällä ollessaan paljastivat hampaansa hymyssä, ja koira oli sen oppinut matkimalla.

Nousimme kaikin laiturille, takaosa siitä oli katettu verkkojen selvitystilaksi, rannanpuolella oli huoltotilat ja savustusuuni. Polku johti talolle. Se oli kaksikerroksinen vihreä puurakennus, rakennettu joskus kolmekymmentäluvulla. Nousimme maan puolelta sisään eteiseen ja siitä oikealle keittiöön. Ajattelimme tapaavamme emännän, mutta talo olikin tyhjä. Pentin kysellessä Reilimo sanoi eronneensa, ja asuvansa nykyään poikamiehenä. Kyllähän hänellä täällä kävi naisihminen seuralaisena, muttei vielä ainakaan emäntänä. Muutoin puhuivat kalastuksesta. Reilimo kertoili hiukan saaren historiaa, koko saari oli ollut hänen isänsä omistuksessa. Nyttemmin sitä oli jaettu ensin sisarusten kesken, sitten serkusten. Edelleen kuitenkin kaikki saaren asukkaat ovat sukulaisia keskenään. Saaressa on myös hänen entisen vaimonsa mökki, vieläpä aivan naapurissa. Hän käy nykyisen miehensä kanssa Reilimoilla saunassa varsin säännöllisesti, Isäntämme lupasikin meille opastetun saarikierroksen, kunhan ensin olisimme käyneet laskemassa silakkaverkot.

Menimme verkon laskuun samalla veneellä millä olimme tulleet. Reilimo kyllä ehdotti, että menisimme eri veneillä, mutta Penttiä tuntui se jännittävän. Ei kai luottanut minun ajotaitooni. Veneen kokkaan asetettiin laskun ajaksi muovi, jonka yli verkot soljuivat mereen Reilimon pakittaessa moottorilla. Pentille ja minulle jäi vain katsojan osa. Tottuneesti kaikki kävi. Laskupaikka oli pienen matkan päässä, saman saaren toisella syrjällä. Siellä olivat verkkoankkurit valmiina tukevasti paikoillaan. Verkon pää vain solmittiin kiinni ja kolmen silakkaverkon lasku kävi kävelyvauhtia nopeammin.

Palatessamme katselimme saarta ja sen huviloita. Yksi niistä oli korkealla kallioitten välissä, vain katto hieman pilkotti. Sieltä olisi varmasti saaristomeren komeimmat näkymät yli Airiston.

Rannassa sonnustauduimme saaren kierrokselle jalkaisin. Lähin mökki oli Reilimon entisen vaimon ja tämän miehen. Seuraava oli Reilimon vanhimman pojan, juuri se kotkanpesä. Saaressa oli ollut kuusi hehtaaria peltoa, edellinen sukupolvi oli ne raivannut ja viljellyt. Kapea tie polveili kallioiden ja peltotilkkujen väleistä. Näkyi siellä vielä olevan vanha maatalouskalustokin tallella. Osa jo aivan museoikäistä. Kalusto oli siellä täällä kuusien juurella mikä ressulla peitettynä, mikä ilman.

Pentti seuraili saaren lintuja ja luontoa. Tuntui niitä Reilimokin tuntevan. Välillä pysähdyttiin vanhan metsittyvän pellon keskelle tiiraamaan linnunpesää ja kuuntelemaan laulua. Reilimo sanoi antavansa peltojen metsittyä ja muuttua hiljakseen erilaisiksi lehdoiksi. Se tuntui kovin Penttiä ilahduttavan. Mökkejä oli aivan saaren keskelläkin, enimmät tietenkin rannalla. Saaren toisessa päässä oli komeat silokalliot, ne laskivat varsin jyrkästi mereen. Aivan vesirajassa oli pieni tasanne, ja siinä aina mökki. Monet niistä sopivat kohtalaisesti luontoon. Parhaiten kuitenkin ne, jotka olivat sisämaassa sopivassa painanteessa. Ensimmäiset mökeistä oli rakennettu jo ennen sotia. Ne olivat kaikkein viehättävimmät. Eräänkin tällaisen mökin piha oli täynnä erilaisia menninkäisveistoksia, kiviukkoja, tauluja, maakellareita, oleskelupaikkoja. Kaikki aivan viehättävästi rakennettuja ja sommiteltuja.

Aivan ihmeellinen saari, miten olikin voinut näin säilyä samalla suvulla. Se antoi meillekin mahdollisuuden tutustua kaikkiin haluamiimme paikkoihin. Lisäksi kaikki saivat suuren turvallisuuden, aina ollessaan pulassa löytyi varmasti apu. Poissa ollessaan oli aina sukulainen paikalla toimien päälle katsojana. Kaikki vieraat rekisteröitiin, liikkui vieras missä päin saarta tahansa. Kierroksemme lopussa nousimme saaren korkeimmalle kalliolle. Siellä oli mereltä näkemämme huvilakin, Reilimon vanhimman pojan hallussa. Oli Reilimon rakentama, vaikeuksiakin oli ollut rakennuslautakunnan kanssa. Olivat väittäneet sen pilaavan maisemaa, mutta niin ei ollut käynyt. Pieni kallion kohouma ja männyt peittivät sen lähes kokonaan näkyvistä mereltä katsottaessa. Ikkunoista näki kuitenkin merelle ja tosi etäälle. 

Palailimme takaisin, sauna oli lämpiämässä, menisimme sinne, kunhan pojan perhe olisi ensin saunonut. Pentin kanssa saimme pienen hirsiaitan yösijaksemme. Aitta oli talon ja saunan välillä lähellä rantaa. Ranta oli sillä kohtaa matala ja ruovikkoinen, heinäsorsat ja telkät uivat lahdella. Etäämpänä oli pieni luoto, jonka Reilimon isä oli jo suojellut. Sen ympärillä kävikin melkoinen merilintujen kuhina. Rannassa oli toinen laituri, ja sen kupeessa kolme venettä. Kaksi niistä oli entisiä rautaveneitä, kalastuksessa käytettyjä, yksi puinen soutuvene lahosi paikalleen. Rannassa oli hiekkainen poukama lasten uiskennella, silokallio ruovikoineen onkipaikaksi. Olipa siihen rakennettu muutaman tiilen varaan nuotiopaikkakin, jossa sopisi kalaakin savustaa.

Tuli meidän vuoromme mennä saunaan. Hämärissä kolistelimme Pentti ja minä solan läpi saunan kuistille. Kurkkasimme ensin sisälle ja riisuimme sitten vaatteemme eteiseen penkille. Reilimo oli vielä sisällä laittamassa paikkoja kuntoon. Lupasi tulla perässämme. Istuimme puolipimeässä lauteilla löylyn hyväiltävinä. Ikkunan läpi häämötti merimaisema. Nakkelin hiljakseen löylyä lisää. Pentti osoittautui kyllä kestäväksi löylyttelijäksi, vaikkei muutoin sanonutkaan olevansa erikoinen saunan ystävä. Huuhtelin hiet pois ja siirryin kuistille hyttysten syötäväksi, Penttikin tuli siihen, seisoskeli hetken ja meni sitten mereen uimaan. Kysyipä minuakin, mutta minä taasen en ole erityinen kylmän ystävä, ja jätin menemättä. Kävimme uudelleen löylyissä ja nuokuimme kuistilla kun isäntämme tuli. Ilta oli kääntynyt pimeäksi alkuyöksi, kello tavoitti yhtätoista.

Siirryimme taloon, Reilimo alkoi keittää lohisoppaa. Hän seisoi keittiössä punaiset kalsarit jalassa ilmeisen välinpitämättömänä hyttysten pistoista ja hartaan hitaasti pilppoi aineksia keittoon. Enimmäkseen Pentti oli äänessä. Pitkä kesä oli ollut hänelle melkoisen masentava, ja hän oli taistellut mielenrauhansa kanssa enimmäkseen yksin. Nyt päästessään puhumaan, puhetta tuli. Samanlaista se oli ollut jo Salosillakin, mutta kyllä tämä ylitti vielä sen. Toista tuntia sopan keitto kesti. Reilimo kattoi meille pöydän, ja makoisaa oli soppa. Lottakin sai osansa. Yhden jälkeen painuimme maata, Pentti jäi alalavitsalle ja minä menin Lotan kanssa ylös. Yö oli rauhallinen.

Aamulla kiittelin Penttiä hyvin nukutusta yöstä. En ollut kertaakaan herännyt minkäänlaisiin ääniin. Pentti sanoi yleensäkin nukkuvansa hyvin rauhallisesti. Painelimme talolle, Reilimo oli jo hereillä, ja saimme sonnustautua heti verkon nostoon. Reilimo kiskoi yläpaulasta ja minä alapaulasta, verkko soljui hiljalleen veneen pohjalle, silakkaakin tuli, joskaan ei mitenkään runsaasti. Tuuli ei ollut noussut, vain virta painoi hiukan venettä. Merellä ajeli joitain muitakin paatteja, hiljaisempaa oli kuin illalla.

Palatessamme Reilimo huikkasi yhden rantamökin isännälle, joka oli jo herännyt ja käveli rannassa, Vene ajettiin laituriin kiinni sivuttain, verkko nostettiin yläpaula ja alapaula samaan tahtiin pyöreän riuun yli laiturille ja aseteltiin siististi koukkuihin. Samalla ravisteltiin silakat irti laiturille ressun päälle. Reilimolta työ sujui joutuisasti, minä en tahtonut saada verkkoon oikeanlaista kierrettä, että kalat olisivat irronneet. Välillä jouduin useamman kerran heilauttamaan verkkoa ylös ja alas, ennen kuin kala irtosi, usein toisen kiduskannen menettäneenä. Se ei vielä haitannut, mutta jos koko pää irtosi, mitä myös tapahtui, ei silakkaa enää saanut savustettua. Pentti ei osallistunut kalojen irroitukseen, seuraili työtä ja meren lintuja. Kyllä hän oli tarpeekseen kalastanut, tämä irrottautuminen Ritvalan rutiineista oli paikallaan.

Verkot olivat selvitetyt, menimme huoltorakennukseen ja aloimme asetella silakoita nauloihin niskasta. Naulat oli lyöty keppeihin kahtapuolta, näin kalat roikkuivat kepin molemmin puolin selät vastakkain. Naulat olivat hiukan yläviistoon, etteivät silakat päässeet putoamaan. Tähän pujotteluun Penttikin osallistui, Reilimo opetti laittamaan silakan niin, ettei sen suu auennut sen roikkuessa, oli suppusuuna myyvämmän näköinen. Kävihän se työ meiltä kahdelta melkein samaa vauhtia kuin Reilimolta yksin. Kyllä Pentin isot sormet olivat vielä minuakin kömpelömmät. Savustusuuni oli samanlainen kuin Salosillakin, vain pienempi. Tulipesä alhaalla, etuseinä auki luukuilla suljettava, kalaa voisi sijoittaa silakat ylös yhteen tai kahteen kerrokseen päästä roikkumaan, sitten vielä ritilöille isoa kalaa. Reilimolla oli kirjolohta ja lohta, jota hän laitteli palasiksi leikattuna ritilöille. Tuli pesään, luukut kiinni ja äijät aamukahville. Juodessamme kiittelimme vieraanvaraisuudesta. Minä kyselin savustuksesta, ja muuttaisiko Reilimo mitään, jos tekisi uuden uunin. Keskustelimme rasvapellistä, jonka minä arvelin olevan hyvän tulen hallitsemisessa ja räiskähtelyjen estämisessä, kun kaloista kuitenkin tippuisi rasvaa. Reilimo oli samaa mieltä, kohteliaisuudestako?

 Ajoimme veneellä mantereelle, hyvästelimme ja hyppäsimme autoon. Pentti nukkui tapansa mukaisesti suurimman osan matkasta.

Vasta kotona minä huomasin vaihtaneeni kipparinlakkia vahingossa Reilimon kanssa.