Sadonkorjuujuhla Pentillä v. 1995

Sadonkorjuujuhla, Lotan onnettomuus

On sadonkorjuun aika. Kutsun mukaisesti ajelin Linkolaan. Jätin autoni ajoissa tien levennykseen ja kävelin tilalle. Portilla olikin vedetty runkoja esteeksi pihaan ajolle, Tallin eteen oli koottu pöytä ja tuoli. Anneli kattoi siihen kasvimaalta kokoamiaan tuoretuotteita ja erilaisia salaatteja.
Tervehdin ja siirryin sisälle, missä näin Pentin sellaisessa hommassa, etten ennen, puistelemassa mattoja ja siivoamassa eteisiä, jopa niiden hyllyjä. Uskalsin hiukan ääneen ihmetellä tätä näkyä, Anneli valisti minua antaneensa ukaasin moiseen työhön. Keittiökin oli siivottu viimeisen päälle. Avaraakin siellä oli, kun pöytä oli viety ulos.
Vieraita alkoi tulla, ensin Annelin kaksi veljeä Tammisaaresta, sitten kaksi tuttua tyttöä Kuurilasta. Heillä oli kaksi koiraa mukanaan, suuri musta ja kultainen noutaja, Lotan kanssa alkoi aikamoinen haukunta. Koskisen Katriina saapasteli pihaan, sanoi jatkavansa Kartanon tilalle Juhanille perunannostoon. Koskiset tulivat veneellään rantaan.

 Kirkkoherra Kari Kauhanen tuli rouvansa Leenan kanssa. Alkoi leppoisa juttelu ja salaattien maistelu. Juomana oli mehua ja siideriä. Koskisen Ossi kertoili metsästyksestä, Pentti oli siinä innokkaasti mukana, Kuurilan tytöt puhuivat koiristaan, Anneli hääräili emäntänä. Kauhasen kanssa juttelimme kalastuksesta, saaliin käsittelystä ja erityisesti sen myymisestä. Aurinko lämmitti, kärpäset surisivat, hyttyset inisivät, tuuli tohotti päittemme yllä mäntyjen latvoissa, ruoka maistui. Kävelin sisälle, olin tuonut huiluni mukaani. Juhlan kunniaksi olin päättänyt soittaa pari kappaletta, toisen Annelille ja toisen Pentille. Järjestin nuotit telineeseen, kokosin huilun, harjoittelin hiukan ja kävelin esiintymään. Se tuli kaikille yllätyksenä, niin kuin pitikin. Sanoin olevani täydellinen amatööri, harjoitelleen vasta vajaan vuoden, mutta haluavani isäntäväen kunniaksi soittaa. Aloitin. Yksi ruusu on kasvanut laaksossa. Hyvin meni siihen saakka, kunnes tuuli heitti nuotit sekaisin, - Nyt saa taputtaa, sanoin, kun soitto katkesi siihen. Kauhanen tuli apuun ja piteli nuotteja toisen kappaleen aikana. Pentti oli hyvin otettu esityksestäni, ja pyysi minua vielä soittamaan, kunhan ehtisimme sisälle. Lupasin.

Syötyämme Pentti ehdotti kävelyretkeä lapsuutensa maisemiin, Hälisevänä joukkona lähdimme kaikin tietä pitkin. Mukaan otimme koreja, joissa oli Annelin piirakoita ja siideriä, Pentti kertaili Kariniemen vaiheita ohittaessamme sitä matkalla rantaan ja paikan viimeiseen pähkinälehtoon. Päärakennus oli vielä pystyssä, mutta odotti korjausta. Pihaan oli rakennettu lättänät tilat yöpymiseen, siellä tuntui olevankin väkeä, Kyselimme Pentin huoneen ikkunaa, asumista ja oleskelua. Puutarhasta ei ollut oikein rippeitäkään jäljellä. Äkkiä kaksi miestä saavutti meidät ja toinen tokaisi Pentin edessä: " Mitä te täällä teette? Me olemme tämän kaupungilta vu-okranneet, Ei täällä saa olla. Menkää pois meitä häiritsemästä”. Pysähdyimme hämmästyneinä. Mitä tämä nyt tarkoitti. Miesten täytyi tuntea Pentti, mitään häiriötä meistä ei ollut, kuljimme tietä pitkin, olimme jo menossa ohi koko paikan. Olisin ollut valmis aloittamaan kipakan sanailun, mutta katsoin Penttiä, joka rauhallisesti selitti meidän olevan menossa kaupungin suojelumetsään. ”Menkää metsään ja pysykää siellä,' oli turjakkeen vastaus. Oli raukka viime hetkellä kyennyt kohottamaan omanarvontuntoaan käymällä Linkolan kimppuun. Sitäsitten muistelisi pitkinä talvi-iltoina miten hän kykeni sanomaan jossakin asiassa ei valtakunnan yhdelle kuuluisimmista miehistä.
Kävelimme rantaan, käännyimme oikealle polkua myöden ja asetuimme piiraita syömään ja siideriä juomaan. Vanaja vatkasi vaahtopäitä kivikoita vastaan, tuuli viilensi kesäisen kävelyn. Jatkoimme lehtoa pitkin, vasemmalla järvi, oikealla kuin viivottimella vedetty aukio lehdon loppuessa. Muutama suurehko tervaleppä, pähkinäpensaita, mäntyjä, jokunen kuusi, ennen hakkuita alue oli varmasti ollut lintuparatiisi. Jäin hiukan jälkeen, huhuilin Lottaa, joka touhusi taaempana. Äkkiä edestä kuului muutama kiljaisu, ampiaisia. Joukko hajosi ja tömisteli kiireen vilkkaa eteenpäin. Kiersin koko paikan kaaressa. Jäin pusikon suojaan pissalle, kun Lotta haukkui tulo jäljillämme. Hyppäsin polulle ja huusin sille, ettei tule, kun samassa se törmäsi häirittyyn maamehiläisten pesään. Parvena ne kävivät koiran kimppuun, joka alkoi uikuttaa ja lyyhistyi niille sijoilleen. Juoksin kohti, huusin Lottaa tänne, tänne, muttei se päässyt mihinkään. Ryntäsin sen luo, pyyhkäisin kädelläni mustan parven sen turkista, koppasin koiran syliini ja aloin juosta karkuun, Lotta oli aivan lötkö, meinasi pudota yhden käden otteestani, kun toisella pyyhin koko ajan ampiaisia pois sen turkista ja päästä. Saavutin toiset huvilan pihassa, he kerääntyivät ympärillemme hätääntyneinä. Sanoin heti lähteväni lääkäriin, muutoin Lotta kuolee, siinä on ainakin kaksikymmentä pistoa. Pentti alkoi manata, ai jumalauta, voi Lotta parkaa, voi pientä, voi saatana sentään. Häntäkin oli muutama mehiläinen ehtinyt pistää käteen. Kysyin, mistä pääsen nopeimmin autolle, Pentti lähti neuvomaan tietä minun kantaessa Lotta sylissäni.

-Jaksatko koko matkan kantaa? Pentti otti Lotan syliinsä. Se oli veltto, ei uikuttanut, silmät alkoivat lupsahdella. Tulimme tiehaaraan, jossa otin Lotan Pentiltä, sain ohjeet ja lähdin saman tien matkaan. Pentti oli hyvin huolissaan hyvästellessään. Kannoin ja kävelin, hiki virtasi ja kädet puutuivat. Matkaa oli parisen kilometriä, ja kun olin jo melko lähellä autoa, laskin koiran maahan huilatakseni . Se jaksoi ottaa muutaman vaivaisen askeleen. Koppasin senuudelleen syliini ja jatkoin matkaa. Umpihiessä saavutin auton. Lotta takapenkille ja matkaan. Minulla oli kotona Lotalle määrätty tulehduslääke, joka oli tehonnut edelliseen ampiaisen pistoon. Kannoin koiran sohvalle, kaivoin pillerin jääkaapista ja työnsin sen koiran kurkkuun. Silmät sameina se katseli minua ja alkoi heti nuokkua. Aloin soitella eläinlääkärille. Valkeakoskelta kukaan ei vastaa, Toijalasta en saa ketään kiinni, Tampereella ei vastaa kuin automaatteja. No johan on helvetti, Eikö koko Hämeessä ole päivystystä. Lopulta saan Kylmäkosken päivystävän lääkärin kiinni sairaskäynniltä Urjalassa. Hän käski heti hakea apteekista kyypakkauksen ja antamaan Lotalle yhden tai kaksi pilleriä, yliannostuksen vaaraa ei kuulemma ole. Antamani lääke ei ole kyllin tehokas.

Koppasin taas Lotan syliin ja kannoin autoon, kiireellä Valkeakoskelle, kymmenen kilometriä, kumpiko apteekki on auki, kurvasin torille. Onneksi ykkösapteekki päivysti. Sisällä pyysin nopeasti kyypakkauksen, sanoin koirani kuolevan autossa. Sain pakkauksen, juoksin autolle ja aloin työntää pilleriä nyt jo lähes tajuttoman Lotan kurkkuun niin pitkälle kuin sormi ylettyi. Toinen pilleri heti perään. Apteekista katselivat ikkunasta perääni, kun ajoin kotiin. Lotta meni tajuttomaksi, ei reagoinut enää mihinkään kotimatkan aikana. Aloin taas soittokierroksen lääkäreille voidakseni viedä Lotan jonnekin hoitoon, tuloksetta. Katselin katkonaisesti hengittävää pientä sileäkarvaista ystävääni ja ajattelin menettäväni sen. Aloin nyppiä ampi-aisten piikkejä sen turkista. Korvissa niitä oli ainakin kaksikymmentä ja muualla turkissa lisää. En voinut tehdä enää mitään. Tunnit kuluivat ja Lotta nukkui horroksessa, hengitys ei sentään lakannut. Pyyhkielin märällä rievulla Lotan kuumia korvia ja kuonoa. Lopulta se raotti silmiään ja katseli minua tuskissaan, muttei valittanut. Koko aikana se ei ollut itkenyt sen jälkeen kun sain sen pois pesältä. Täytyi sen olla kipeä, Paula palasi kotiin illalla ja arvasi heti jotain sattuneen, kun Lotta ei tullut vastaan. Toipuminen kesti kaksi päivää. Sen ajan Lotta vain nukkui. Viikonkin päästä löysin piikkejä turkista.