Kauvatsan mansikat v. 1972

Mansikkamatka

Elettiin juhannuksen jälkeistä aikaa. Kiireisimmät työt maataloudessa olivat takanapäin, heinätyöt edessä. Lehtimäen seinustalla auringon puolella istuivat isäntä ja miesvieraat. Naiset istuksivat keittiössä jutellen. Lehmät olivat navetan takana alarinteessä. Tauno kysyi suoraan, mitä Pekka oli Innanmaasta maksanut. ”Kyllähän se arvokas talo on, maksoitko siitä kolmen omakotitalon verran?” Kangasalalla oli ollut asuntomessut sinä kesänä. Siellä käytiin joukolla katselemassa taloja, arvioimassa niiden asumisviihtyvyyttä ja tietenkin katselemassa niiden hintoja. Siitä tuo kysymys Taunon päähän pälkähti. Pekka oli kertonut, että talon osto Paulan kanssa oli ollut useamman omakotitalon hintainen. Tauno jatkoi, kun ei saanut vastausta. ”Ei se kyllä neljää omakotitaloa, ei se sentään niin arvokas ole.” Ei siihen mitään vastausta tullut, eikä sellainen ollut tapanakaan, että ostoksista tarkkaa hintaa kerrottiin, vähäisimmissäkään tapauksista.

Valtteria kävi katsomassa hänen veljensä Laurin poika Veikko oman poikansa Markun ja vävynsä Jussin kanssa. Valtteri oli jäänyt tilalle syytingille omaan huoneeseensa isännän vaihtuessa, istui siinä keinutuolissa ja myhäili. Markku kertoi heidän ostaneen soutuveneen. ”Mistäs ostitte?” Pekka tuli myös seuraan. ”Tuolta Järviseltä.” ”Jaa, mitä se maksoi?”  ”En minä muista,” sanoi Markku. Veikkokaan ei kysyttäessä sitä hintaa muistanut, sanoi sen kyllä olleen halvan. ”No täytyyhän sinun se hinta tietää, kun kerran veneen ostitkin.” ”En minä muista sitä, mutta halpa se oli.” Miehiä alkoi tuo kaartelu kaikkia naurattaa, mutta hintaa ei sanottu millään. Tässä päti taas kerran sanonta, ”Tyrvääläinen ei pasko siihen mihin kykistyy.”

Lehtimäessä Ilmi lennätti miehille mehua kuumuuteen. Heikillä oli vanhaan tapaansa timotein pätkä suussaan. Pääskyset lentelivät kirkuen talon ja navetan päällä sukeltaen välillä solaan navetan sivussa. Solassa kasvoi mänty sellaisena vankkaoksaisena turjakkeena, niin kuin aina sen kasvaessa ilman kilpailua valosta. ”Kyllä minä hyvin ymmärrän sen halun tehdä omia töitään omalla maallaan. Minä olen koko ikäni ollut vieraalla. Kaivinkoneen kuskina moniaita vuosia. Olisi siinä ollut joskus mahdollisuutta aloittaa kaivaminen omalla koneella. Velkaa ei haluttu ottaa ja niin minä tyydyin vaan kiristämään letkun paineita renkityössä. Oli siinä hyvät puolensa, jäi pois ainainen murehdinta velan lyhennyksistä ja työmaiden riittävyydestä. Mutta nyt tässä sukulaistalon syrjässä kauniina kesänä olen iloinen teidän maanviljelijöiden kanssa.”

Seurustelu alkoi olla ohi, miehet saapastelivat taloon hakemaan vaimojaan. ”Eikös lähdetä Kauvatsalle mansikoiden poimintaan?” Naiset olivat siitä puhuneet keskenään. ”Me emme kyllä lähde,” sanoi Tauno ykskantaan. Asia oli sillä selvä. Pekka ja Paula olivat heti valmiina. ”Mennään vaan, kummanko autolla lähdetään?” ”Mennään meidän Anglialla.” Heikki esitti. Sovittiin vielä molemmille sopiva päivä.

Pakkauduttiin autoon Lehtimäessä. Markus oli siihen tehnyt pientä sytytys remonttia, säätänyt kärjet kohdilleen niin, että auto käynnistyi kuin sähkökone hurisemaan. ”Aja sinä,” toimitti Heikki, ”menkööt naiset taakse.” Tämä olikin maatalousyhteiskunnan järjestys 1970 luvulla. Oli sentään lakannut tapa viedä emäntää kylille kaupoille traktorin takana nostovarsiin rakennetulla puulavalla.

Rauhallisesti ajettiin Vaunusuon halki. Kaikki katselivat kiinnostuneina isäntien peltoja ja kylvöksiä. ”Katsos, tuolla on jo ohralla viikset esissä.” Näin seurattiin eri viljojen edistymistä. Heikki ja Pekka tunnistivat viljan lajin jo kaukaa värin perusteella, vaikkei siinä vielä ollut tähkä lainkaan kasvanut. Ohra oli nopein kasvaja, siitä syystä se yleensä kylvettiin viimeisenä. Pitkä kasvukausi oli kauralla ja vehnällä. Ero saattoi olla yli kaksikymmentä päivää. Esiin tunkevia vihneitä tähkän päässä sanottiin viiksiksi. Niiden ilmestyminen näytti selvästi sen, kuka isäntä oli ripeimmin saanut ohran kylvöön. Tietenkin se riippui paljon myös maalajista, se saneli, koska muokkaustyöt voitiin aloittaa. Keveät maat kuivuivat kylvökuntoon nopeammin kuin raskaat savimaat.

Matka jatkui Vaunujoen yli siltaa pitkin. Siihen oli tarun mukaan juuttunut Kaarina Maununtyttären vaunut, tästä tuo vaunu nimi joen ja suon nimiin. Vasemmalle jäi Kaukolan pellot ja talot. Asutus Vammalaan oli syntynyt Kaukolan kosken ympärille jo kivikaudella. Merestä nouseva lohi siirtyi ylävirtaan hakeutuen omille syntymäpaikoilleen kutemaan. Kokemäen joki oli voimakas elämän virta kaikille sen varsilla asuville ihmisille. Tämä näkyi surullisena episodina Tyrväänkosken voimalaitoksen rakentamisen jälkeen. Valtavat lohimäärät pyörivät joen padon alapuolella kuin kirnussa. Niitä saattoi aivan haavilla nostaa virrasta niin paljon kuin vain jaksoi. Lohen matka katkottiin sittemmin Harjavallasta lähtien. Pelloilla Kaukolassa virran molemmilla rannoilla on edelleen näkyvissä ja tutkimatta kymmeniä muinaishautoja.

Tultiin Kiikkaan, katseltiin kirkkoa, jonka kellotapuli oli aikoinaan rakennettu Innanmaan suurista männyistä. Näin Valtteri kerran kahvilla kertoi. Oikealle puolelle jäi Kiikan Tiilitehdas ja suuret savenottomontut tien molemmilla puolilla. Niihin pysähtyivät monet sorsat muuttomatkalla. Jäipä niihin monttuihin aina jokunen pari pesimäänkin.

Tiilitehdas oli Pekallekin tuttu. ”Minä olen yhtenä kesänä ollut tiiliä lajittelemassa Lassyn Leon kanssa. Meillä oli nahkarukkaset, jotka iltaisin valeltiin kumiliimalla. Se kuivui nopeasti ja kesti sitten haljasnahan pinnassa yhden päivän. Jos sitä ei laitettu, niin rukkaset kuluivat iltapäivään mennessä reiille. Sen jälkeen käsien nahat lähtivät, eikä töitä enää olisi voinut tehdä.” ”Kuinkas siitä työstä maksettiin?” Heikkiä kiinnosti. ”Meillä oli urakkapalkka, saatiin maksu lajiteltujen tiilten mukaan. Uunista tiilet ajettiin pihalle, ne olivat letkoissa pienen lavan päällä. Tällainen letka nitkautettiin nokkakärryillä kyytiin ja vietiin omalle lajittelupaikalle. Jos ei Leo olisi opettanut minulle sitä nitkausta, en olisi saanut ensimmäistäkään letkaa liikkeelle. Tiilet painoivat niin paljon, ettei kärrääjän oma paino riittänyt saamaan letkaa kallistumaan kärryyn. Lajittelua varten meillä oli alumiininen mittalaite, parhaat tiilet omiin letkoihinsa, niihin laitettiin vielä kartonki aina väliin niin tiilet eivät koskeneet toisiinsa kuin kapeammalta sivulta. Kakkostiilet kasattiin ilman kartonkia. Arvatkaas millaisia määriä me päivässä lajittelimme.” Ei sitä tekemättömän ollut mahdollista arvioida. Pekka sanoi ensimmäisen rajan olleen 4000 tiiltä päivässä.

Kiikasta jatkettiin Keikyään ja sen jälkeen Kauvatsalle menvälle tielle. Tien alussa oli useita hyvin hoidettuja taloja ja pihoja. Kuusiaita reunusti monia paikkoja. Ajettiin vähäinen metsäinen matka, vasemmalla aukeni Puurijärven aukeat suot, pohjoipäässä oli matalaa järveä. Tultiin mansikkapaikkaan. Aivan tiessä kiinni olevat mansikkaiset sarat olivat kauempaa kuin perunapeltoa. Läheltä katsottaessa mansikat näkyivät punaisina ihanuuksina lehtien suojassa. Auton sai ajaa talon pihaan, siellä oli muitakin samalla asialla. Aurinko paistoi, oli tuuletonta ja hyttyset pistivät heti varjossa olevaan hikiseen ihoon. Vaimot olivat ottaneet ämpärit mukaan, saivat luvan poimia näytetystä rivistä. He aloittivat heti kykkimisen, miehet sen sijaan tarkastelivat taloa, sen olikkeita ja peltoja. ”Näkyy olevan pieni paikka, ei ainakaan tässä näkyisi paljoa peltoa olevan,” tuumi Heikki. ”Siksi tässä onkin mansikoita, niistähän saattaa tienata kolme kertaa sen minkä vehnästä.” ”Kyllä siinä saa mansikoita poimia ennen kuin hehtaarikin on astioissa, en minä semmoisiin usko. Jos joku saa, niin poimijoille se menee.” ”Voi se olla niinkin, ainakin on työlästä.” Heikki oli vanhan kansan juureva isäntä, työnsä oppinut isältään ja käytännössä. Leivän hankinnassa perheelle ei ollut sijaa kokeiluille, ennen kuin ne olisi testattu muualla, jos silloinkaan. Heikki ja Ilmi pitivät lypsykarjaa, sivussa vähän kanoja ja joskus sikoja. Tulolähteet olivat taatut. Pekka oli kokemattomana valmis milloin minkäkin laisiin kokeiluihin. Saattoi niistä joskus tulostakin tulla, mutta ei lehmän lypsyn varmuudella.

Miehet kävelivät vaimojensa ämpäreiden luokse ja alkoivat vähän poimia ja vähän syödä mansikoita. ”Ei siitä saa ottaa, eivät ne ole punnittuja.” ”Punnitkoot sitten meidät.” Miehet söivät ja poimivat mitä tahtoivat. Ämpärit tulivat täyteen. ”Kyllä tämä vaan oli mukavaa,” sanoi Ilmi, ”tullaan tänne toistekin.”