Ismo v. 1974

Renki suulin katolle

Talossa oli suuri L muotoon rakennettu suuli. Sitä oli käytetty puimalatona ja heinävarastona. Osassa lattiaa oli hyvä lankkulaudoitus, suulin perällä oli maalattia. Sinne puhallettiin puidessa oljet ja ruumenet. Niitä varten oli oma sähkömoottori, johon oli liitetty pitkä vanerinen torvi. Moottori pyöritti melkoista lietsoa, joka pyöriessään huitaisi oljet ja ruumenet pitkälle suulin perälle. Tässä työssä oli Paula nuorena ollut, sanottiin ruumenpässiksi. Puimakonetta käytettiin vanhalla öljymoottorilla, jossa vaiheet saatiin päälle vivusta kääntämällä. Siten voima lisääntyi portaittain. Muutoin olisivat sulakkeet lentäneet seinästä, tai moottorin käämitykset olisivat kärynneet. Puimakoneessa oli pääakselin päässä koneen sivulla siivapyörä, joka saatiin hihnalla pyörimään. Voima välittyi moottorin akselin siivapyörältä. Hihnoilla saatiin puimakone jyskyttämään, puimaan, seulomaan, säkittämään ja lopulta peräpäästä tuuppaamaan oljet lietson suppiloon. Olkia ja ruumenia oli välillä avitettava hangolla lietsoon.

Oli siitä jo aikaa, kun talossa oli puimakonetta käytetty. Puimurit pellolla suorittivat työn paljon nopeammin ja helpommin. Vanha puinen puimakone oli siirretty suulin seinän viereen. Öljymoottoria vielä käytettiin voimanlähteenä joihinkin töihin.

Pekka oli korjannut heinät suulin toiseen osaan. Niitä tulikin miltei kattoon kiinni valtavat kuormat. Olihan talossa ollut lypsykarjaa ja heinää tarvittiin runsaasti talven varalle. Heinän korjuu oli käynyt tuona vuonna helposti. Aurinko paistoi, eikä sade päässyt kastelemaan niitettyä ja seipäille nostettua heinää.

Harri oli auttamassa korjuussa, samoin pari muuta miestä. Traktorin lavalle nostettiin seipäällinen toisensa jälkeen, täydet kuormat ajettiin suulin ovensuuhun, ja kuorman purku alkoi. Pellolla kaikilla oli hiki, suulissa lisäksi kuivista heinistä levisi mahdoton pöly. Se tunkeutui joka paikkaan ja aiheutti kutinaa, naamat mustuivat ja henkeä ahdisti. Roskat liimaantuivat märkään ihoon paidan alle ja housuihin. Viimeisen kuorman jälkeen Harri sanoi, että sinulla kyllä ovat heinät sisällä, mutta eivät suojassa. Se oli totta. Suulissa oli vanha pärekatto, joka oli jo alkanut hiutua ja lahota. Osin katto vuoti sateella.

Pekka päätti korjata katon.

Kyseltyään Lehtimäen Heikiltä korjausmiehiä sai Pekka vinkiksi kirvesmies Tähtisen. Hän oli paljon käytetty ja pidetty kirvesmies, erittäin pystyvä ja
monitaitoinen. Tultuaan työmaalle hän saattoi kysyä:" Tehdäänkö hyvää vai nopeasti?" Molemmat häneltä sujuivat.

Pekka arveli, ettei Tähtisen Mauno taida tulla hänelle enää töihin, Mauno oli nostanut Pekalle ja Paulalle hirsimökin Liekosaareen, soutanut joka aamu veneellä töihin ja illalla takaisin. Pekka oli tyytyväinen työhön, ja palkan maksussa Mauno sanoi hintansa ja siihen ainaiset sanansa: " Tingi siitä sitten." Pekka meni hämilleen, ei tuntenut Maunon sanontaa, ja alkoi mielessään miettiä tinkimistä, oli sitten sanonut jonkun summan, joka alitti pyynnön. Maunon vuoro oli hämmentyä. Eihän hänellä ollut tarkoitustakaan että hintaa alennetaan.

Pekka ei enää saanut Maunoa töihin. Kävi kyllä kysymässä, otettiin kohteliaasti vastaan, emäntä keitti kahvia, juotiin ja juteltiin. Ei Mauno kieltänyt, muttei luvannutkaan. "Katsotaan sitten," sanoi ja keinutteli soututoolissaan.

Oli kysyttävä muualta.

Katolle saatiin kaksi miestä, toinen jo iäkkäämpi ja toinen Mäkisen Aarnen työmies, joka oli tilapäisesti poissa metsätöistä. Suuli oli määrä kattaa huovalla. Pekka ja Harri olivat käyneet kattohuovat ostamassa tehtaalta Toijalasta. Siellä oli suuret varastot sekundahuopaa. Siitä tehtiin kaupat. Auto toi ne perille.

Ensimmäiseksi miehet olivat tehneet suuren aukon kattoon, sen kautta he köysillä hilasivat huoparullat ylös lappeelle. Kaista oli jo levitetty, kun ylämieheltä lipesi rulla. Se alkoi läpsyen kieriä lapetta alas. Räystäällä tikkailla seisonut mies huusi: "Toppaa perkele!" Ylämies alkoi nauraa ja kysyi: "Totteliko se." Tähän loppui heidän työnsä katolla.

Lehtimäen Heikki sitten sanoi Ismon tehneen huopakaton kotitaloonsa. Se oli kyllä onnistunut hyvin. Vähän Heikki varoitteli, että Ismo oli erakko, joten häntä oli taiten lähestyttävä.

Pekka nitkutti polkupyörällä Ismoa kysymään läpi Vaununperän, tuli pihaan ja näki eläinlääkärin ja Ismon kantavan suurta saksanpaimenkoiraa ulos. Lääkäri suoritti siinä pihalla leikkauksen. Roilta vietiin kivekset.

Kun toimitus oli ohi Pekka kätteli Ismon ja esitti asiansa. Ismo kuunteli tarkasti, lupasi tulla ensin katsomaan työmaata. Sanoi samalla, ettei hän lupaa mitään.

Iltapäivällä Ismo saapui kävellen. Pekka huomasi sen ja tuli myös pihaan. Kävelivät suulille. Katseltuaan aikansa palasivat pihaan, ja kaivon ääressä Ismo sanoi:

" Minulla on kaksi ehtoa."

"Jaha, ja mitkähän ne ovat?"

"Saanko ottaa kaivosta vettä ?"

" Totta kai."

" Sitten minun on saatava tulla työmaalle ihan silloin kun itse haluan, ja samoin lähteä oman haluni mukaan."

" Kyllä se minulle sopii, millaisen palkan haluat?"

" Kaksi ja puoli markkaa tunnilta, itse pidän kirjanpidon."

Asia oli siltä puolelta selvä. Ismon tultua seuraavalla kerralla hän komensi Pekkaa hankkimaan katolle laatikkopahvia huovan alle.

" Mistä minä sitä hankin?" ihmetteli Pekka," Useita satoja neliöitä."

" Kaatopaikalta ja kauppojen varastoista tyhjiä laatikoita."

Pekka oli vielä hieman jurnuttanut vastaan, mutta Ismo ei antanut periksi. Hänellä oli aikomuksena ensin hakata kaikki pärenaulat lyttyyn, levittää pahvit huovan alle ja vasta sitten laittaa huovan. Näin siitä tulisi niin hyvä,
kuin hän tahtoi. Niinpä Pekka haali pari päivää pahvilaatikoita ympäri Vammalaa.

Suulin katto alkoi korjaantua. Ismo tuli ja meni omaan tahtiinsa, välillä oli pitempiä päiviä, sitten taas muutaman tunnin trykejä. Toisinaan hän oli poissa jokusen päivän. Palasi taas työmaalleen, sai kesän kuluessa katon valmiiksi. Pekka sitä katseli ja ajatteli sen kestävän ainakin neljäkymmentä vuotta. Palkka oli aina maksettu, kun Ismo rahaa tarvitsi. Muutaman kerran hän tuli kysymään hyvin varovasti ennakkoa. Pekka sitä auliisti antoi, niin paljon kuin tarve oli. Ei Pekka mitään kysynyt, mutta Ismo itse selitti hakevansa postista hänelle lähetetyn kirjapakkauksen.

Myöhemmin miesten paremmin tutustuttua toisiinsa Ismo puhui hakemistaan kirjoista. Ne olivat milloin Etelä-Amerikasta, milloin Venäjältä tai Turkmenistanista. Ismolla oli harrastuksena vieraat kielet. Hän oli opetellut Brasilian yhden intiaaniheimon kieltä. Pekka kysyi ihmeissään, että mitä sinä sellaista opiskelet. Ismo vastasi, ettei hän halunnut opiskella espanjaa tai englantia. Niitä osattiin joka torpassa. Tähän Pekka sanoi, että eihän sellaisella taidolla mitään tee, kun puhujia on vain joitain ihmisiä maailmassa. Ismo vastasi hieman kiihtyneenä, että intiaanikielen puhujia on nelisen miljoonaa, eihän suomeakaan puhu kuin viitisen miljoonaa. No, näinhän se on, myönsi Pekka.

Ihmeellisin kieliopinto valkeni seuraavalla kerralla. Ismo sai Helsingin Yliopistolta pari paksua pakettia. Siinä oli hänen kaipaamansa jäljennös ainoasta Suomessa ilmestyneestä sanakirjasta Tataari-Venäjä. Toinen kirja oli venäjä-suomi sanakirja, näin hänellä oli mahdollisuus opiskella tataarin kieltä. Suomessa kun ei ollut tataari-suomi sanakirjaa.

Pekka ei enää kysynyt, osasiko Ismo venäjääkin.