Romusta rakentelua v. 1973

Maataloustraktori tukkien juontoon

Lumiauran ostos sai jatkoa Vauranojalta. Nyt oli tarkoitus saada aikaan tukkien juontolaite ja nostopuomi. Osmo ja Pekka olivat yhdessä asialla, suunnitelmana hankkia halpa auton taka-akseli jarruineen, teräslevyä neliön verran ja vahva rautaputki, kolme - neljämetrinen. ”Siihen kävisi oikein hyvin vanhan Mossen perä, se on luja ja kestää kyllä käytössä.” Osmo tunsi konepuolen ja osasi kyllä valita sopivan aihion. Katselivat romukasoja, siellä oli purettuja autoja, purettuja erilaisia koneiden osia, laivarautaa, akseleita ja putkia, keppirautaa, pultteja, muttereita, laakereita, mitä nyt vain oli ikinä keksitty valmistaakaan. Etenkin laivarauta oli Virtasten miesten suosiossa sen suunnattoman kestävyyden vuoksi. Se oli kyllä hinnoiteltukin hiukan tavallista meltorautaa kalliimmaksi.

”Katsotaas tuota kasaa, siinä näyttää olevan autojen periä,” Osmo arvosteli katseellaan kasaa, otti yhden taka-akselin katsottavakseen lähemmin. Hän alkoi pyörittää sitä kardaaniakselin päästä käsin. ”Tämä ei käy, kuuluu rahinaa, laakerit ovat kuluneet.” Pyöritettiin useampaakin akselia, kunnes sopiva löytyi. ”Tässä tuntuu olevan klapiton perä, liikkuu helposti ja jarrurummut ovat paikoillaan. Saadaan toisesta rummusta varalle jarrukengät.” Miehet raahasivat perän vaakan luo. ”Tuolla katoksen luona näytti olevan putkia, mennääs kattoon.” Siellä olikin valtava määrä eri paksuisia ja pituisia putkia, kolina vaan kävi miesten siirrellessä niitä toisten päältä esiin. ”Eikös tämä käy, näkyy olevan vahvalaitainen, mitäs tällä on pituutta, yli neljä metriä.” ”Kyllä vainenkin tämä käy, kannetaas tämäkin vaakalle.” Vielä haettiin levynpala, jota tarvittiin kelan laitoihin ja paksumpi putken pätkä kelan akseliksi. Sen ei tarvinnut olla kuin kolmisen kymmentä senttiä pitkä.

Innanmaassa alkoi juontokoneen rakentelu. Akseliin täytyi ensin hitsata voiman siirtoon sovitepala, joka sopi traktorin akseliin kiinnitettävään  voimansiirtoon. Sen työn sai Osmo tehdäkseen, sillä sen oli kestettävä  melkoista vääntöä. Pekalla oli sovitepala valmiina. Seuraavaksi Pekka irrotti oikeapuoleisen jarrurummun. Sen paikalle oli tarkoitus hitsata vaijerikela. Tämän työn tekemiseen ei Osmo enää ehtinyt.

Valovirtahitsillä tehdessä töitä otti se virrasta niin kovan voiman, että valot välkkyivät ja Santamäestä paloi lamppu. Hyvä kone se oli ja halpa talon pikkutöihin. Sai sillä sulatettua kaksi raudanpalaa yhteen. Peltiin eivät Pekan taidot enää riittäneet, se paloi aina puhki, tai sitten virtaa vähennettäessä puikko jäi kiinni. Tuomastaan levystä Pekka aikoi irrottaa kelan pyöreät päädyt. Hän piirsi kaksi ympyrää levyyn ja aloitti polttopuikoilla niiden irrottamisen. Käsi vapisi ja puikko heilui niin, ettei siitä syntynyt ehjää reunaa, siinä olisi tarvittu tukea. Kelpasi se rosoreunaisenakin. Kun ympyräreunukset oli leikattu, niin sitten hän  hitsasi ne tuohon kolmekymmentä senttiä pitkän putken molempiin päihin. Kela oli valmis kiinnitettäväksi akselin päähän, mistä oli poistettu toinen jarrurumpu. Hitsipuikko, täysi virta jakolmevarttinen puikko sulatti kelan kiinni rummun paikalle.

Vielä oli rakennettava kiinnike nostovarsiin, johon tuo Mossen perä saatiin kiinni sekä teline pitkän putken kiinnitykseen. Tuohon työhön käytettiin kaikkia aiemmin hankittuja jätepaloja. Lopulta putki sojotti traktorin kopin takareunasta kolmen metrin päähän yläviistoon. Taakse päin tueksi oli hitsattu lujat betoniraudoitukseen tarkoitetut tangot. Putken etupäähän oli Harri lahjoittanut vaijeria varten tehdyn liukulaakeroidun urapyörän. Vaijeria Pekalla oli viisikymmentä metriä, sen toinen pää kiinni kelalle, siitä vaijeri nousi putken etupään laakerilta läpi ja sen päähän kiinnitettiin tukkisakset. Vaijerin Pekka vei suoraksi navetan solasta kuivurille päin, kiinnitti siihen pienen propsin painoksi ja käveli takaisin. Juontokela toimi siten, että Mossen perän paikallaan olevaa jarrua kuormitettiin, silloin kela alkoi pyöriä. Traktori kävi, jarrutus vivusta varovasti, ja kela alkoi hitaasti pyöriä. Pekka lisäsi jarrutusvoimaa, vaijeri kiristyi ja alkoi kelautua rummulle. Propsi pomppi tiellä lähemmäs, kunnes se nousi ilmaan puomin pään vetämänä. ”Hahhati haa, tämä toimii, saakuri kun on mukavaa…” Taisi Pekka siinä ääneen hiukan iloissaan hoilata, työ oli onnistunut.

Harri oli urakoinut Pekalle tukkeja leimikolla, joka oli myyty tien viereen hankintasopimuksella Rauma Repolan kanssa. Esimies Aaltonen oli ostanut leimikot talosta aiemminkin. Heillä oli entuudestaan lämpimät suhteet, jo kouluaikoina siellä oli poikkeiltu tapaamassa Seppoa ja kaksospoikia Einoa ja Mattia. Aaltoset olivat intohimoisia Lapin kövijöitä, sytyttivät tuon harrastuksen poikiinsakin ja Pekkaan.

Nyt oli mentävä metsään. Harri istui illan tullen nuotiolla ja söi eväitään. Leimikko oli kaadettuna, edessä oli apteeraus, tukkien katkaiseminen edullisesta kohdasta. Yhtiö mittasi tien vieressä pinot aina tukin kapeammasta päästä, pituus mitattiin ja taulukosta saatiin tukin sisältämä kuutiotilavuus. Jokaisella tukilla oli näin ollen vain yksi sellainen katkaisukohta, jolloin tulos oli kuutiojaloissa suurin. Tukit maksettiin kuutiojalkojen mukaan. Apteerausta varten Pekka aina katsoi taulukosta mittauksen mukaan parhaan tuloksen. Tukin tyvipäähän kiinnitettiin mittanauha, joka kulki mittaajan mukana kelalta, kädessään hän kantoi kaulainta, jolla mitattiin tukin paksuus, ja taulukosta katsottiin tulos. Työ oli lopultakin melko nopeata. Runkoon iskettiin merkki Harria varten, hän kulki perässä moottorisahan kanssa ja katkoi tukit sitä mukaa kuin Pekka sai ne mitattua.

Juontotraktoriksi rakennettu kone sai peräänsä Virtasilta lainatun tukkikärryn. Se oli suuripyöräinen kiinteillä pankoilla varustettu peräkärry, joka helposti seurasi perässä minne traktori vain kyettiin ajamaan. Metsässä odotti Humalisjärven takana Harrin kaatama leimikko. Lunta oli parahultaisesti, se tasoitti maastoa eikä haitannut traktorin kulkua. Metsään tallautui hyvä ajoura paluuta varten. Pekka irrotti tukkisakset ja alkoi vetää vaijeria perässään ensimmäisten tukkien luo, kiinnitti sakset tukin päähän ja palasi traktorin taakse. Se oli ajettu suorana traktori paluusuuntaan. Nostopuomi oli kärryn päällä, vedettävät tukit hieman toisella puolella linjasta, niin saattoi seurata tukkien kulkua kohti kärryä. Kiristys jarrusta, vaijeri suoristui, tukki alkoi liikkua. Ensimmäinen tukki tuli vaivatta kärryn sivulle. Nyt täytyi siirtää tukkisakset tukin keskelle, ja kävellä taas jarruttamaan. Tukki nousi ilmaan, kolahteli hieman vahvoihin pankkoihin ja solahti vaunun päälle. Sillä hetkellä täytyi irrottaa jarrusta, ja tukki putosi kärryn pohjalle. Pudotus sai sakset irtoamaan. Näin alkoi työ metsässä, se oli yksinäistä. Pekka ei halunnut muita mukaan, kun ei ollut vielä varma työn sujumisesta ja hitsisaumojen pitävyydestä. Takapakkia ei tullut, kärry täyttyi hiljalleen tukeista, jotkut hieman temppuilivat matkalla ja tarrautuivat kiviin tai kantoihin. Silloin täytyi käydä kankeamassa niitä hieman sivuttain. Uusi nykäisy yleensä saattoi tukin perille. Lanssi oli sovitussa paikassa sivutien varrella. Siitä tukkirekka pääsisi puut hakemaan. Nyt täytyi kääntää traktori siten, että puomi oli lanssin päällä, kärry hieman poikittain. Päällimmäiseen tukkiin kiinni sakset, hyppy alas kiristämään jarrua. Sitä täytyi nyt nykäyttää voimakkaasti, jolloin tukki hypähti kärrystä pehmeästi ojan yli lanssiin vaijerin vetämänä. Tukit pinottiin aluspuiden päälle siten, että päät olivat suunnilleen tasalla, ohuemmat päät tien puolelle. Se ei ollutkaan yksin helppoa. Tukki heilui ilmassa vain yhdestä pisteestä, toinen pää helposti painui alemmas, eikä sen ohjaaminen tarkalleen oikein sujunut. Paljon olisi helpottanut, jos olisi ollut vänkäri, joka olisi voinut ohjata tukkia toisesta päästä. ”Minäpä kysyn huomenna Heikkiä mukaani purkuun,” mietti Pekka ajaessaan illalla kotiinsa.

Heikille sopi, niin kuin aina. Pekka sai olla aikaisemmin mukana Heikin tukin ajossa hevosella. Silloin haettiin läheltä pellon takaa kotimetsästä tukkeja sekä pinotavaraa kotiin. Silloin työ kävi sulavasti, hevonen ja mies olivat oppineet toisiinsa. Ajettiin tukin viereen, Heikki vyörytti toisen pään rekeen, hieman yli, sitten käveltiin toiselle puolelle rekeä ja tästä tukin vapaasta päästä saatiin tukki helposti puntariin, jolloin se siirtyi vaivattomasti rekeen. Tällä, ja monilla muillakin keinoilla, saatiin helpotusta raskaaseen metsätyöhön. Hevonen kuunteli nöyrästi isännän ääniä, liikahti ja pysähtyi kuin itsekseen.

Tukkikärry oli täynnä tukkeja, Heikki tuli lanssille sovitusti. Nosto saattoi alkaa. Heikki kiinnitti sakset tukin selkään, hyppäsi alas, jäi katsomaan kuinka tukki liikahtaa. Puomin ohjaamana puu heilahti ojan yli, Pekka hieman hellitti jarrua, tukki pysähtyi matkassaan, Heikki sai toisesta päästä kiinni ja ohjattua tukkia oikeaan paikkaan. Pekka hellitti jarrukahvasta ja tukki napsahti paikoilleen. Työ alkoi sujua, Heikkiä täytyi välillä käskeä menemään kauemmas silloin kun tukki nousi kärrystä. Kun sitä oli saatu hieman laskettua, saattoi siihen vaaratta tarttua, eikä enää oltu tukin alla. Jäljellä olivat tyvitukit, Heikki oli tottunut luottamaan ohjaajaan ja laitteisiin. Tukkien liikkeet olivat kuitenkin arvaamattomia, suuri tyvi ei käännähtänytkään tavan mukaisesti, vaan jäi hetkesi vaappumaan kärryn suuntaisesti ojan ylle. Heikki seisoi siinä suoraan tyven alla. Pekka parkaisi, varo, ja hellitti hiukan jarrua, jotta tukki ei liikkuisi ei ylös eikä alas. Mossen jarru piti, vaikka vinkui. Heikki pääsi alta pois. ”Hitto kun minä pelkäsin, että saksien ote pettää!” ” Hyvin siinä kävi, ei mitään,” Heikki sanoi vastaan tarttuen samalla tukkiin kiinni ja ohjaten sen paikoilleen.

 Hirveä paino olisi pudonnut Heikin niskaan jos jokin olisi pettänyt.