Urakka -70 l

Lumen auraus

Vauranojan romuliike oli Osmon ja Pekan kohteena usein. Siellä oli kiinnostavaa käydä, vaikkei olisi aina ollut hankintamatkalla. Osmo tarvitsi milloin minkäkinlaisia kokkaroita voidakseen rakennella niistä varaosia. Niitä tarvitsivat heidän traktorinsa, metsäkoneensa ja Vammas kaivurinsa. Osmo oli käynyt ammattikoulun autonasentajalinjan ja oli heidän perheensä korjausekspertti. Erityisesti hitsaus sujui mallikkaasti. Pekalla alkoi traktorin etupyörän laakeri alkanut vinkua. Se oli vaihdettava. Remonttia varten hän ajoi traktorin Virtasen talon päätyyn. Sinne oli tehty korjaushalli ja vähäinen tasanne sen eteen. Heti tasanteen reunalta alkoi parin metrin putous. Talon päätyyn johti melko jyrkkä rinne. Osmo oli siellä jo hitsaamassa Belarukseen jotain vahviketta.

”Kuulitkos, miten vinkuu, minulla on tässä uusi laakeri.” Pekalla ei ollut ulosvetäjää, joten oli viisasta tulla Virtasille remonttiin. ”Ei sitä varmaan tarvita, mutta katsotaan nyt. Polkaise jalkajarrut tiukkaan.” Pekka yhdisti takapyörien jarrupolkimet yhteen tapilla ja polkaisi polkimet pohjaan. Narahdus vaan kuului polkimien painuessa. Pyörä oli helppo irrottaa, laakerista tippuivat ulos sisempi kehä ja kuulalaakerit, mutta siihen työ lopahti. Ulompi kehä istui tiukassa. Sitä koetettiin moskalla elävöittää ilman tulosta. Ulosvetäjää siihen ei voinut sovittaa, kun siinä ei ollut mitään, mihin kynnet olisi voinut kiinnittää.

”Polttohitsaa se poikki, kyllä sinä siihen pystyt.” Osmo vilkaisi Pekkaa arvioiden, olisiko tosi kyseessä, vetäisi hieman ilmaa hampaiden välistä ja aloitti. Sula teräs lensi kaaressa polttoleikkauksen edetessä. Kyllähän Pekka sen tiesi, että laakeripesää ei saanut mitenkään vahingoittaa, mutta hän uskoi Osmon selvittävän leikkuun. Tarkkana siinä sai olla, ettei leikannut yhtään yli laakerin ulkokehän, ja kuitenkin tuo kehä istui liikkumattoman tiukasti kiinni. Osmo lopetti, nosti hitsaussuojan kasvoiltaan ja molemmat katsoivat jälkeä. Laakeri oli hitsattu poikki, eikä hiukkaakaan yli. Miten se tapahtui, täytyi siinä olla vapisematon käsi.”Tuossa se nyt on.” Osmo sanoi vaatimattomasti ja väänsi irronneen laakerin ulos. Pesä ei ollut edes kuumentunut siniseksi. Lopputyö oli helppoa.

Kiertäessään Vauranojalla Pekka huomasi siellä vanhan TVH:n lumiauran. ”Katsos, tuosta saisi hyvän, näyttää vielä aivan ehjältä.” ”Mitä sinä sillä tekisit?” Osmo ihmetteli.  ”Etkös huomannut Tyrviksestä tarjouspyyntöjä kunnan talviaurauksista?  Inna siellä hakee auraajaa Vaununperälle ja Pohjolanjärven maahan. Siinä olisi helppo tienuu talveksi. Eikös tämä saataisi helposti Fordin nokkaan?” Osmo kierteli auraa ja sen kiinnitystä. ”Kyllähän se varmaan käy, otetaan tuosta hiukan mittoja ja verrataan niitä kotona sitten traktoriin.” ”Täytyy vielä kysäistä Vauranojalta tän hintaa.” Miehet kiertelivät vielä valtavia romukasoja, Osmo löysi hakemansa. Maksamaan mennessä myyjä tulikin vastaan. ”Tipauta ne kokkareet tuohon vaa´alle.” Ne saatiin romuraudan hinnalla. ”Kuules, sinulla on tuolla lumiaura, mitäs siitä pyydät?” Pekka tiesi, että jotkin romut myytiin käyvällä hinnalla. Se tarkoitti romurautaa korkeampaa hintaa. Niin kävi nytkin. Vauranoja sanoi hinnan, sitä koetettiin tinkiä, vaikka Pekka tiesi sen ostavansa tinkimättäkin. Niin kuin sitten tapahtuikin. ”Minä tulen hakemaan sen myöhemmin, täytyy tuoda peräkärryllä.”
Tarjoukset aurausurakoista oli tehty. Inna halusi vielä ennen kokousta tietää millä kalustolla Pekka auraisi. Kuultuaan viisitonnisesta ja aurasta hän totesi: ”Kyllä sillä pelillä työ käy.” Pekka sai haluamansa tiet aurattavakseen. Palkaksi oli sovittu reissupalkka.

Kello soitti kolmelta yöllä. Pekka heräsi ja kurkisti ikkunasta pihalle. Lunta olikin satanut, niin kuin ennusteessa sanottiin. Pekka puki päälleen, kävi vielä pihassa tarkastamassa, että lunta oli aurauksen verran tippunut maahan, palasi sitten keittämään hiukan aamupalaa ennen taipaleelle lähtöä.

Auran kiinnittäminen oli ollut helppoa. Traktoriin sovitettiin kummallekin puolelle eteen u-palkista hitsatut tuet. Ne pultattiin valmiisiin reikiin traktorin rungossa. Näihin rautoihin sitten hitsattiin kiinni sovitepala, se oli kiinni molempien puolien tuessa. Siitä keskeltä lähti kaksisakarainen vahva kappale, jossa oli reiät ylhäältä alas. Traktori ajettiin kiinni auraan, pitkä rautatappi sovitettiin läpi ylemmästä sakarasta, läpi auran sovitteesta ja vielä läpi alemmasta sakarasta. Muuta ei tarvittu, auran alla oli kaksi suksijalasta tasaamassa auran kulkua.

Navettaan oli vaihdettu eläimet. Kanat saivat lähteä yhden munintakauden jälkeen. Ne Pekka myi ilmoituksella MT:ssa. Loput menivät teuraaksi, paitsi isoin kukko, Ville. Sen Pekka lahjoitti Virtasen Matille sillä kaupalla, että Villeä ei syötäisi ja se saisi kesät kuopsutella pihalla. Matille se sopi. Uudet kotieläimet olivat sonneja ja mulleja. Pekka tilasi ne SOT:n kautta. Parret olivat kunnossa kanojen jäljiltä.Pekan täytyi herättää Paula ja pyytää häntä käymään aamuruokinnalla navetassa ennen lähtöään töihin Vammalaan.Traktori paukahti käyntiin, Pekka aurasi ensin oman tilustiensä ja päästeli sitten menemään niin lujaa kuin pääsi kohti Kaukosen kauppaa. Kaupalta Saunanojan ohitse, ja Lehtimäen tiehaaran sivuitse kohti Pietilän Semmin taloa. Siellä oli kääntöpiste Semmin pihassa. Lumi lensi auran siivistä komeasti pitkälle tien sivuun, kunhan vain saattoi pitää vauhtia yllä. Takaisin ajaessaan Pekka katsoi, miten kärkiauran tien puoleinen siipi heitti hiukan lunta takaisin jo auratulle puolelle. Yksisiipinen aura ei olisi heittänyt kuin yhdelle puolelle. Se lumimäärä jäi kuitenkin niin vähäiseksi, ettei sitä toinnut enää aurata. Kaukoselta matka jatkui Pohjolanmaahan. Matkalla oli tieosuus, joka ei kuulunut Pekan alueeseen, se oli yksityitie. Ei Pekka kuitenkaan auraa nostanut ylös, painoi menemään vain. Nosto olisi ollut työlästä, ja sitten se olisi taas tarvinnut laskea. Etukuormaajalla se olisi sujunut, mutta Pekka ajatteli sitä turhaksi hommaksi. Pohjolanjärven maassa auraus jatkui aina siihen risteykseen saakka, mistä poikkesi tie Pääjärvelle.

Auraukset olivat yksinäistä puuhaa, teitä tuli lopulta Pekalle kolmekymmentä kilometriä. Useat tien varrella asuvat tekivät myös Pekan kanssa sopimuksen pihateiden aurauksesta. Toisessa kääntöpisteessä ei enää ollutkaan paluun paikka. Pekka teki vielä sopimuksen Taljan tien aurauksesta. Se oli useita kilometrejä eteenpäin Vammalan suuntaan, tieltä oikealle pienelle tielle, ja senkin varrelta tuli mukaan yksityisteitä. Tie oli useita kilometrejä pitkä. Täällä olivat vaikeimmat osuudet, matka jatkui peltojen keskellä, eivätkä aurausviitat aina olleet paikoillaan kevääseen saakka. Lumimyrskyssä oli välillä mahdotonta tietää, missä oikea kohta oli. Lunta satoi niin vaakasuoraan, ettei siellä pellolla erottanut auravalleja ja viittoja kuin aavistuksella. Pekka puri hammasta ja päästi menemään lujaa, muutoin tie olisi katkennut lumen painoon molemmilta puolin auraa. Eihän tieltä suistumisia aina voinut välttää.
”Voi helvetti kun tökkäsi ojaan, melkoinen töyssähdys. Ei muuta kuin aura irti, onneksi sen irrottaminen on helppoa, pitkä tappi vaan irti noin. Tappi mukaan hyttiin ja peruutus tielle niin pääsen täältä.” Pekka puhui itsekseen, vaihtoi peruutuksen päälle ja peruutti helposti tielle. Sitä auttoi nostovarsiin valettu parinsadan kilon vastapaino.

 Pekka oli käynyt katsomassa Härmän Penttiä lomamatkallaan Itä-Suomessa. Pentti oli siellä maatalousoppilaitoksessa opettajana. Hän oli suunnitellut sellaisen vastapainon traktoriin, ettei sen ottamisessa mukaan tai tiputtamisessa tarvinnut nousta pukilta pois. Se oli nerokas keksintö, nostovarsiin laitettiin vahva tanko, painon edessä oli yläpäässä vaakasuorassa olevan J:n muotoiset kaksi teräslevystä leikattua rautaa. Traktori peruutettiin, nostovarret osutettiin J:n alle, nostettiin ylös, ja painon maan puolella oli samasta teräksestä leikattu tanko poikittaissuuntaan, joka sitten tukeutui nostovarsiin. Näin hökötys pysyi kyydissä. Loppu oli betonivalua.  

Tiellä Pekka laittoi peräkoukkuun kettingin, toisen pään auraan, ja nyppäsi auran helposti tielle. ”Sitten vaan matkaan, kohta olen puolimatkassa Taljan pihassa. Vielä on irrotettava aura tuolla pihassa. Siellä minun on putsattava ahdas piha etukuormaajalla. Pian se menee, pari pyörähdystä ja piha on puhdas.”
Pekan oli saatava lumen auraukset tehdyksi niin, että ihmiset ehtivät Vammalaan seitsemäksi töihin. Eihän sieltä monikaan kulkenut muualla töissä, mutta aina joku matkan varrelta. Pekka oli sopinut kahdesta kohteesta Vammalassa, joissa oli käytävä pihat puhdistamassa. Toinen oli suuri Tihveräisen tehdasalue ja toinen Vettenrannan autokorjaamon piha. Näihin kohteisiin saattoi mennä teitten aurauksen jälkeen. Lumimies oli kotona ennen seitsemää, kävi juomassa kahvia ja haukkaamassa kakkoa ennen Vammalaan ajoa.

Raha oli tiukassa. Paula kävi säännöllisesti töissä Läänin Kuljetuksessa kanslistina. Hän päästeli sinne usein volkkarilla, jolloin Pekalla ei ollut autoa käytössään. Hän pystyi kyllä useimmat ajonsa ajamaan traktorilla, mutta sen jälkeen, kun hän oli pestautunut Vammalaan opettajan sijaiseksi, hän tarvitsi itse autoa. Päivät sujuivat näin ansiotyössä molemmilta. Illalla odotti taas työt navetassa. Pekka hoiti navetan aamuin illoin, jos ei vain ollut lumen aurauksia. Ei hän enää osannut sanoa odottiko hän lunta vai toivoiko lumetonta yötä. Tiukimmille hän joutui niinä päivinä, kun oli ensin ollut yöllä auraamassa, aamulla pihat selvittämässä, päivällä opettamassa ja heti taas auraamassa, lunta kun tuli joskus taukoamatta.

Kevätpuolella ilmojen lämmettyä satoi joskus sellaisen nuoskalumen, ettei aura tahtonut kinostuspaikoissa päästä läpi. Yksi tällainen oli Pohjolanjärven maassa. Siinä tie teki 90 asteen mutkan ennen joen ylitystä. Siihen osui tuuli laajalta peltoaukealta. Tie meni joskus sellaiseen kuntoon, ettei niistä auralla päässyt läpi. Aurausvallin tasalle noussut kinos saattoi kohota pitkälle yli metrin. Silloin aura oli suosiolla otettava irti ja aloitettava siivous etukuormaajalla. Eihän silläkään ylettynyt kovin pitkälle vallia siirtämään. Inna antoikin Pekalle luvan vallin siirtoon pitkälle pellolle.

Sen työn hän sai tehdä tuntilaskutuksella.