Lapin vaellus -1964

Saariselän vaellus

Kosken Lauri kyseli Metsänpojilta minne päin Lappia olisi mieli. Hän lupasi järjestää ja selvittää matkat, kohteet ja kartat. Miten sinä vuonna mieli paloikin kaikilla Saariselälle. Olimme lukeneet Kemppaisen erätarinoita noilta alueilta, ja se kiihotti mieltämme, löydämmekö Paratiisikurun. Siitä oli valokuva hänen kirjassaan, mutta ei sijaintitietoja. Hän halusikin sen pysyvän piilossa, ainakin suurimmilta kävijäjoukoilta. Kirjoitukset olivat saattaneet mielemme samaan suuntaan. ”Saariselälle sitten, kovin olette yksituumaisia.”

Härmän Pentti, Aaltosen Seppo,  Jokisalon Hannu ja minä istuimme junassa matkalla pohjoiseen. Olimme jokainen hankkineet tätä matkaa varten reppu-uutuuden, rinkan. Tämäkin oli Kemppaisen vaikutusta. Rinkassa tavarat pakattiin korkeaan selän muotoiseen reppuun, jonka ylimmät osat tulivat jopa yli pään. Sinne pakattiin yleensä makuupussi. Sepon isä oli ollut Saariselällä vaeltamassa, hän näytti meille pojille diakuvia valkokankaalle kotonaan. Maisemat olivat komeita. Matkan varrella olisi yöpymistä varten muutama autiotupa, meillä oli louevaate mökittömiä paikkoja varten. Punnitsimme reppumme täydessä lastissa, ne painoivat 25 – 28 kg. Kauko Aaltonen kertoi kahden viikon vaelluksestaan, jonka alussa hänen reppunsa painoi 36 kg. ”Silloin kyllä aivan kädet tikuttivat rinkan painosta ensimmäisinä päivinä.”  Minusta tuntui, että viikon vaellus sopii minulle hyvin. Koko yön matkustettuamme saavuimme Rovaniemelle. Vuosi oli 1963.

Linja-autoasemalla vaihdoimme bussiin, sillä pääsisimme perille Laanilaan. Sodankylän jälkeen näimme ensimmäiset tunturit, Nattaset. Taivaanrannalta kohosi kolme pyöreähköä lakea, pian sen jälkeen ajoimme tieltä pienen mäen päälle oikealle Laanihovin pihaan. Iltapäivä oli jo pitkällä, me nostimme reput selkään, laitoimme kumisaappaat jalkaan ja painelimme menemään kohti Rumakurua ja siellä olevaa vanhaa kämppää. Maasto oli helppokulkuista mäntykangasta, polku johti vähäistä kurua pitkin, oikealle jäi Kiilopää. ”Kas, tuossa se jo onkin, äkkiä meni kymmenen kilometriä.” ”Miellyttävän näköinen matala kämppä, saadaan ilmeisesti olla omalla porukalla.” Tyhjä oli, asettauduimme pedille, joka oli leveä laveri toisella seinustalla. Söimme eväitämme, näkkileipää, päälle sulatejuustoa ja tietenkin keitimme teetä.

Porot herättivät aamuun naksuttelemalla aivan kämpän seinän viertä menemään. Nousin ja sain ensimmäisen porokuvani. Olimme pääsemässä syvälle erämaahan, reput kantoon ja eteenpäin. Olimme sopineet suunnistamisesta vuoropäivin, nyt oli Sepon tuuri. Tarkoituksemme oli mennä Sokostille, tuolle Saariselän komeimmalle huipulle. Seurasimme joen kulkua syvällä hiekkakanjonissa, puolelta päivin pysähdyimme tauolle ja syömään. Rinteellä oli keloja luokonaan, niiden käkkyräisten oksien päistä taitoin nuotioon tarvittavat kalikat. Keittelimme ravitsevaa soppaa, jonka olimme tuoneet pulverina etelästä. Vettä lisäämällä siitä sai oivan evään. Lisänä tietenkin näkkäriä ja Koskenlaskijaa päälle. Siinä hetken levätessämme aloitimme Hannu ja minä hyppiä hiekkatörmältä alas. Tussahtaen kumisaappaat vajosivat rinteeseen pehmeästi. Muutama muukin hyppy täytyi tehdä, aina entistä pidemmälle. Tulimme melkoiselle koskelle, sen yli oli rakennettu kahdesta vierekkäisestä tukista silta jyrkältä kalliolta toiselle. Alavirta kohisi kuohuissaan mutkitellessaan kallioiden välissä. Astelimme varovasti reput selässä yli. Huokaisimme tässä hetken, otin muutaman valokuvan. Sitten kaivoin repusta köyden, palasin sillan keskelle. Sitaisin köyden tukkien ympäri ja laskeuduin sen varassa sillan alle heilumaan. Pyysin sitä ennen Penttiä ottamaan siitä kuvan. Hain tuon kuvan, ja totesin siinä olleenkin kolme vierekkäistä runkoa, melkoisen kapeita. Kauniit mäntykankaat jatkuivat, kunnes maasto muuttui alavammaksi. Männyt loppuivat, koivut valtasivat alaa ja maasto vetistyi. Seppo alkoi tapansa mukaan pohtia kartta kädessään. ”Olemme nyt tässä, ja reitti vie tuonne. Mutta jos me olemmekin tässä, niin reitti vie tuonne toiseen suuntaan.” Kävimme muutkin vilkaisemassa, mutta annoimme Sepon hoitaa ratkaisun. Jatkoimme puron laitaa. Se luikerteli kirkkaana menoaan varjoisana puiden kaartuessa sen yli. Meidän täytyi päästä puron yli. Eteen tuli kaatunut koivu, joka tarjosi meille pääsyn toiselle puolelle. Ensimmäisenä mennyt jätti rinkkansa lähtörannalle, jos silta pettäisi. Kyllä se kesti, kaikki pääsivät kastumatta yli. Siinä oli myös virrassa iso tukki. Seppo sai päähänsä koettaa sen kanssa ylitystä. Hän riisuutui alastomaksi, asettautui paljain jaloin rungon päälle ja alkoi sestoa itseään eteenpäin. Hyvin se onnistui, ei mulannut  Seppokaan.  Maasto muuttui soiseksi, puro lirui matalana mutaisessa maassa. Taas se oli ylitettävä. Tällä kerralla me kahlasimme. Riisuimme pitkät housumme ja saappaamme. Litisevä oli ylityksemme. Hannu ei viitsinyt ottaa housujaan pois. Kyllä siinä puntit polviin saakka kastuivat. Ilta alkoi häämöttää. Seppo pysähtyi ja alkoi tuumia. ”Jos me olisimme silloin alussa olleet tuossa, niin sitten, mutta kun jos me olimmekin tässä, niin nyt me olemme eksyneet.” Sillä selvä, kenelläkään ei sitten ollut mitään tietoa olinpaikastamme. ”Ei tässä ole mitään, meillä on evästä viikoksi, kalastaakin voidaan, seurataan nyt vaan tätä uomaa, mutta mennään samalla…” Pieni neuvottelu, ja edessä oli seikkailu. Tuntien kuluttua tulimme santatielle. Se oli yllätys, eihän täällä mitään teitä pitänyt olla. ”Jahas, tietä pitkin nyt, että pääsemme kartalle.” Muutaman kilometrin päästä tuli komea silta yli joen, ja sen vastarannalla oli hirsinen sauna ja törmällä metsäkämppä. Emme tavanneet ketään sieltä, keittelimme iltapalaa ja menimme saunaan maate. Heräsimme oven ryskytykseen aamulla. ”Olemme partiolaisia vaelluksella, odota hetki niin päästän salvan auki.” ”Ei mitään hätää, tulkaa sitten tuonne kämpälle kun kerkiätte,” kuului ystävällinen vastaus. Sisällä selvittelimme olinpaikkamme, meidän kartta ei ylettynyt aivan tänne saakka. ”Huilatkaa tässä, tuolta tulee kohta traktorimies. Hänellä on menoa teidän reittinne suuntaan. Pääsette lavalla. Niin tapahtui, kiitimme avusta ja jatkoimme saloille.
Sokostin nyt jätimme, suuntasimme seuraavalle kämpälle. Siellä oli ensimmäistä kertaa muitakin retkeläisiä kämpän täysi. Me levittelimme louevaatteemme nuotion äärelle. Siinä tarinoimme yhdessä toisten kanssa, kyselimme retkistä ja aikomuksista. Sisälle nukkumaan mahtui ainoastaan Hannu, ja hänellekin oli paikka vain kahden vierekkäisen parrun päällä. Eihän siinä voinut edes nukkua kuin selällään. Me muut nukuimme vaatteen alla vettä hiljalleen vihmoessa ja nuotion aluksi valaistessa ja lämmittäessä. ”Kyllä nukkui teidän kaverinne kauniisti liikkumatta parrujen päällä koko yön.” Yksi miehistä kertaili yön kulkua. Reittimme alkoi kääntyä takaisinpäin. Rautulammen turvekammi oli yksi kiintopisteemme. Sitä ennen yövyimme maastossa tulilla. Rinkka alkoi jo keventyä mukavasti. Kulku oli helppoa, hiertymiä tai venähdyksiä ei ollut kiusaamassa. Rautulammen paikkeilta näkyisi jo Kiilopää ja pohjoisempana oleva Saariselkä. Mietimme hiukan reittivalintaa. Hannu ja Seppo halusivat käydä Kiilopäällä, Pentti ja minä tyydyimme Rautulampeen ja sieltä Laanihoviin. Näin joukkomme hajosi kahtia. Päästyämme lammille aloimme kalastaa rautuja. Tiesimme lukemastamme, että raudut iskevät hyvin syöttiin, mutta rannalla ei saa tömistellä. Silloin syönti loppuisi. Meillä oli kummallakin yksi lasipullo mukana, kelalla siimaa ja rasiassa pyörivä litka sekä muovinen painopallo. Siima kierrettiin pullon ympärille ja siiman loppupäähän kiinnitettiin painopallo, joka ensin täytettiin vedellä. Viimeiseksi viehe. Lähestyimme varovasti lammen reunaa. Otimme siimaa oikeaan käteen, pullon vasempaan, ja ilmassa muutaman pyörityksen jälkeen sinkosimme vieheen menemään. Samalla siima juoksi sulavasti pullon ympäriltä, peukalolla sitä hieman ohjaten. Isku tuli miltei heti. Kaunis pieni kiiltäväkylkinen rautu. Sama toistui molemmilla. ”Tämähän on helppoa,” tuumi Pentti ja veti taas sellaisen kaksi- kolmesataa grammaisen kalan rannalle. Siima oli tieten kierrettävä pullon ympärille ennen uutta heittoa. ”Katsos, saamme seuraa.” Vastarannalle oli tullut kolmen miehen joukko. Laskivat reput maahan ja ottivat virvelinsä esille. ”Onko tullut mitään?” ”On.” Minua harmitti heidän kovaäänisyytensä. Arvelin saaliin tulon loppuvan. Niin tapahtuikin, kun miehet olivat tömistelleet rannalle ja kailottaneet. Eivät saaneet mitään. Meillä oli saalis jo otettuna. Perkasimme ne ja laitoimme pakkiin vahvan suolan kanssa. Arvelin vieväni etelään kalat. Turvekammi oli matala maja. Hyvin me sinne kaksin mahduimme, nukuimme aamuun heräilemättä
.” Seppo ja Hannu ovat varmaan kohta kiipeämässä Kiilopäätä, täältä on sinne aika matka. Meidän suuntamme on ohi siitä pohjoiseen, lähdetään taivaltamaan.” Maasto oli helppoa, mutta Kiilopää oli kuluessaan ja lohkeillessaan tuhansien vuosien aikan tehnyt kulkemisen sen lähellä hankalaksi. Siellä oli kivenlohkareita sikin sokin ja rinteillä oikeaa rakkaakin. Suunta oli helppo pitää. Päämäärä miltei näkyi, vaikka kilometrejä kyllä oli päivän tarpeeksi. Laanihovista päin juoksi kylmä ja kirkas puro meitä vastaan. Sen rannalla oli äkkiä muutama mökki.  Yhden rappusilla istui pariskunta, aloittivat heti juttelun. Pyysivät meitä saunaan kuultuaan retkestämme. ”Kiitos, olisihan se kyllä mukava päästä saunaan ja pesulle. Tarjositte meille perunasoppaa syötäväksi saunomisen jälkeen. Minä haluaisin antaa teille siihen soppaan kalat.” Näin saatoimme hieman tulla vastaan heidän ystävällisyyttään. Retkemme oli saamassa hohdokkaan päätöksen. Saunassa oli kuumaa miellyttävää, laukaisi lihaksia. ”Mennääs sitten uimaan.” Pentti oli innokas, minä kävelin perässä. Joki oli kovin matala ja kapea. Löytyi siitä hieman sivummalta sellainen syvänne, johon saatoimme istahtaa ja kyllähtää. Olin kuulevinani ääniä ylempää rinteestä, en siitä välittänyt, jatkoimme melomistamme. Takaisin astellessamme nostin katseeni. Kas, siinä viereisen mökin sivulla ja katollakin oli aikamoinen joukko japanilaisia tyttöjä. Heillä oli kaikilla kamerat esillä, räpsivät minkä kerkisivät ja tirskuivat hillitysti. Saunan jälkeen menimme tupaan. Meitä odotti veteen tehty rautusoppa. Miten mehukkaalta se maistuikaan. ”Meillä isäntä haluaa kalasopan aina ilman maitoa tai kermaa.” ”Kyllä olikin osuva valinta, tämä on todella hyvää, monet kiitokset.” Ilta oli pitkällä kun kävelimme Laanihoviin ja respaan. ”Olisiko teillä jossain siivouskomerossa tilaa kahdelle vaeltajalle?” Kyselin toivorikkaana yösijaa. Aamulla lähtisi postibussi kohti Rovaniemeä. ” Voi, kyllä meillä on aivan täyttä, mutta saunan eteiseen päästän teidät, jos sellainen kelpaa.” ”Totta kai se kelpaa, menemme sinne sitten, kun saunojat ovat poissa.” Saunapuhtaina menimme siksi aikaa Pentin kanssa ravintolaan kuluttamaan aikaa. ”Otatko mitään, minun mieleni tekee lakkalikööriä?” Pentti tilasi saman. Aamulla tapasimme Sepon  ja Hannun ulkona bussipysäkillä