Raunon ja Marjan kanssa Georgiassa -80 l

Raunon ja Marjan kanssa Tbilisissä -80 

Peltosilla oli runsaasti tuttuja ympäri Suomea, ruokapuolelta hyvinkin. Paasivaaran myyntitykit ja keitä sitten muita siinä olikaan olivat lähdössä Viikon reissulle Georgian pääkaupunkiin Kaukasus vuoriston eteläpuolelle. He olivat tarjonneet matkaa myös Peltosille, he taas värväsivät Pekankin mukaan.

”Porukka voi kyllä aiheuttaa näppyjä sulle, mutta jos se alkaa olla liian myyntihenkistä, niin mennään erilleen.”
”En ole ollutkaan sellaisen erikoisporukan mukana, voi se olla hauskaakin sakkia, lähden minä.”
”Ainakin niillä on vitsiä varastossa, kunhan eivät vain jauha samoja. Monet lähtevät vaimoineen.”
Seutulassa toisessa kerroksessa bussillinen eloisaa joukkoa laskeskeli tulijoita, hääri ympäriinsä, tervehtivät ja mekastivat.
”Tässä voi kyllä olla oleminen, railakkaita ainakin ovat. Mennääs kuitenkin ilmoittautumaan.” Pekka asteli joukkoon. Finnairin koneella lähdettiin, välilasku olisi Leningradissa.
”Siellä en olekaan koskaan ollut, en edes Neuvostoliitossa, vaikka Karjalan taistelupaikat kyllä olisivat kiinnostavia.” ”No Pekka, mikset sitten ole naapurissamme käynyt?” Marjaa kiinnosti.
”Kas, siellä on sitä sakkia niin hirveästi, että heti rajalla laittaisivat minulle päällystakin mukaan, se sitten seurailisi minua ja antaisi raporttejaan. En minä semmoiseen lähde. Tiedän kavereitani Kadiksesta, jotka ovat myllyyn joutuneet. Sotilashenkilöt ja eritoten koulutetut upseerit ovat erityisen valvottuja.”
”Jaa, onko niin, en minä sellaisesta ole tiennyt,” ihmetteli Marja.
”Kyllä varmaan on niin, kun tavallisia turistejakin valvotaan, tiellä on vähän matkan päästä aina tarkkailijoita, jotka soittavat auton mentyä ohi. Seuraavat odottavat autoa, jos sitä ei kuulu, partio lähtee etsimään.” Raunokin oli tästä kuullut.
”Tiedättekös, että karjalaiset ovat käyneet kielletyillä alueilla kotiaan katsomassa, toiset montakin kertaa. Se onnistuu, jos ottaa kaupungista paikallisen taksin, jonka kanssa reissusta voi sopia. Se sitten vie ja hakee. Minä tunnen yhden pariskunnan, joka on käynyt kymmeniä kertoja, mies osaa venäjää. Kertoili minulle näistä ensimmäisistä retkistään. Taksi vei heidät 80 km maaseudulle lähelle kohdetta, jatkoi sitten matkaansa ja lupasi tulla kahdeksan tunnin kuluttua hakemaan samasta paikasta. Olivat sitten kierrelleet kotikylässään iltaan saakka, oli tullut jo pimeää ja mieleen nousi, jos se taksi ei tulekaan. Oli kyllä tullut.”
”Vaatii kyllä aikamoista luonnetta tuollainen.”
Koneessa otettin naukkua, se oli alkanut jo lentokentällä. Pekka katseli ikkunasta lähestymiskaarron aikana. ”Helvetti, eihän tuolla ole kuin suota, minne me oikein mennään. Jumalauta, kuinka nuo siivet vaappuvat, aah, kone kiihdyttää, nousee...”
Meno hirvitti, mutta vielä oli luottoa Finnairin lentäjiin. Kentällä noustiin busseihin, jotka suorittivat matkustajien siirrot terminaaliin.
”Katsokaas pojat, millainen romuläjä saatiin.” Ensimmäiset ottivat huumorilla. ”Ei tätä pidä muu kuin ruoste kasassa.” Bussissa oli myös aatteen ihminen, nuorehko neiti tiukassa takissaan. ”Mitä te tänne tulette, pysykää poissa jos ette kykene täällä matkustamaan. Ei täällä tarvi arvostella, kyllä tämä maa kehittyy kun vähän aikaa kuluu.” Purkaus latisti porukan mielen yllättävyydessään. Ruostemies meni aivan mykäksi. ”Me olemme tulleet tänne pitämään hauskaa, lippu on meilläkin maksettuna. Mitä siinä meitä arvostelet, kävikö hermoon?” Pekka laukaisi tilanteen oman porukan eduksi. Tiukka neiti vaikeni. Lentoasemalla oli hetken odotus, ovi auki ja kusen haju tulvahti päähän. ”Hyi helvetti, ei meillä kotona sikalakaan haissut näin kaamealta, pakko mennä vielä kuselle, tonne alasko?” Toiset ravasivat raput ylös oluelle. Aeroflotin kone odotti, ramppia pitkin kiipesi sekalaista väkeä, suomalaiset olivat vähemmistönä. Mummuja huivi päässä, toppatakki tiukasti päällä, kädessä nyssykkä, toisella kanakori. Ukot vetivät mahorkkaa, raahasivat laukkujaan ja puhuivat venäjää. Vastassa ovella oli kaunis lentoemo karvalakki päässä. Hiukan se huvitti, maa oli jo paljastunut lumesta ja kaikilla suomalaisilla oli kesävaatteet. Lippu piti näyttää, emo ohjasi kädellä viitoen minne mennä. Asetuttiin tuoleille mihin mahduttiin. Pekka ravasi pitkin käytävää, Marja ja Rauno tulivat vastaan. ”Hitto, tämä kone on ylibuukattu, ei täällä ole kaikille paikkaa, emot vaan hymyilevät.” Kymmenkunta suomalaista oli edelleen ilman paikkaa, kone oli lähdössä. Rauno ja Marja vietiin koneen takaosaan. Kai he vessassa joutuivat istumaan, Pekka löysi paikan parin mummun, pakaasien ja kanakorin takaa ikkunan vierestä. Täytyi vaan suorittaa hirmuinen loikka, sanaakaan kun ei ymmärretty puolin eikä toisin. Kotkotkot, kanat olivat harmissaan, haisivat, mutta niin haisi koko kone ja kaikki matkustajat kohta samalle, mahorkalle, kaalille, hielle. Kone rullasi rämisten epätasaista kiitorataa, kiihdytti sitten aivan hirveästi, siivet olivat irrota. Juuri kun niin olisi käynyt kone pomppasi ilmaan jollain kurin ja räminä lakkasi. Moottorit ulvoivat kuollakseen, nokka oli aivan liian pystyssä. ”Tästä ei kyllä selvitä, kone vetää kohta selälleen, kuollaan sitten kaikki.” Kummallisesti matka sitten jatkuikin, nokka oli edelleen pystyssä kuin laskeutuvalla joutsenella, mutta eteenpäin päästiin. Kukaan suomalaisista ei uskaltanut liikkua kauhultaan, ja jos olisi uskaltanut, niin paikka olisi mennyt. Onneksi matka oli lyhyt, vain viisi tuntia vai oliko kuusi. Kaukasuksen yllä oli helvetilliset pyörteet, kone meni kuin linnanmäen vuoristoradalla. Variksen siivet löivät vähemmän tuulessa. Ei kai siivissä saranoita ollut. Kaamean paukahduksen pyörät päästivät kiitoradan pintaan osuessaan, nokka alkoi laskeutua, tuntui kuin se olisi hissi, joka laskeutui kellariin. Juuri kun oli varma, että nokka kopsahtaa asfalttiin, vinkaisu ilmoitti nokkapyörän ottaneen vastaan ennen nokkaa. Samassa kone alkoi hornamaisen vapinan, kupissa olisi munakokkeli vatkautunut sekunneissa. Mummut vaan naureskelivat ja pajattivat kuin pirtissä olisivat istuneet, iloissaan olivat kotiin päästessään.

Hotelli oli keskellä Tbilisiä, korkea kuin pilvenpiirtäjä, kaupungin korkein rakennus. Pekka lähti Peltosten kanssa heti kaupungille mustan pörssin kaupoille. Kaikilla oli mukanaan olkalaukku täynnä paitoja ja puseroita, college puseroita ja farmareita. Pääkatu oli leveä ja vilkas, autoja liikkui hurjaa vauhtia, poliiseja oli joka kadunkulmassa auto parkkeerattuna jalkakäytävälle. Matkalaisten kohdalle pysähtyi musta Volga, kuljettajan vieressä istui toinen mies, kolmas oli takapenkillä. ”Tulkaa tänne, istukaa, tänne tänne.” Rauno työntäytyi ensimmäisenä, Pekka perään. Ovi lyötiin kiinni. Englannilla selvittiin. Ostajat halusivat ensin nähdä tavaran, laukut aukaistiin ja tavara kiersi kädestä käteen. Kyselivät hintoja, pitivät kovana. Amerikkalaisia collegepaitoja sanoivat itsekin osaavansa painaa. Tavarat laitettiin kassiin takaisin. Vasta hotellilla Pekka huomasi juuri sen amerikkalaisen paidan puuttuvan. ”Ei se mitään, oli se ohjelmanumero ja pään avaus kuitenkin.” Georgialaiset olivat ylen ystävällisiä, jopa välillä niin, että se nolotti. Jäyhyyteen kun oli opittu. Jalkapallostadionilla pelattiin UEFA cupin ottelu. Mukana oli muutama urheiluihminen, he lähtivät bussilla. Kertoivat olleen hieno ottelu. ”No kuinka te edes sisään pääsitte ilman lippuja?” ”Ei tarvinnut jonossa kuin huutaa FINLAND! Heti tultiin kauppaamaan, eikä edes ollut kallis, ehkä kymmenkertainen. Ei se täällä mitään ole.” Toiset selviävät aina, missäpäin tahansa.

”Kuule Pekka, mennääs nyt illalla uudestaan kaupoille, tule sinä minulle turvamieheksi, niin minä voin ottaa hieman viiniä.” Raunon ehdotusta lähtivät heti toteuttamaan. Pekkako olisi ollut selvänä, ei tietenkään, ei vain voisi ottaa lisää. Viini oli halpaa, kuohuva tai tavallinen, musta tai punainen, valkoistakin oli. Lähtivät hotellilta alakadulle pois päätieltä. Siellä käveli joitain miehiä, tarkkailivat tulijoita, osoittivat Raunon isoa olkalaukkua. ”Mikäs tässä, avaa laukkusi vaan.” Heti mies kielsi sen, sanoi politzei, ei kadulla. ”Tulkaa perässä, mennään minun asuntoon, seuratkaa, ei heti perässä.” Ukkeli painoi vinhasti eteenpäin parin korttelin verran. Pekka huomasi yhden miehen lähteneen seuraamaan heitä. ”Kuules Rauno, meitä seurataan.” ”Ei se mitään, meennään vaan.” ”Minä kyllä turvamiehenä pysäytän tämän, jos tuo ukko tulee peräämme vielä talossa.” Ensimmäinen mies luikahti alaovesta, läksi nousemaan rappuja. Pekka ja Rauno perässä. Noustiin likaisessa kivisessä porraskäytävässä, Pekka katsahti taakseen, näki saman ukon seuraavan. ”Nyt seis, se ukko tuli perään tänne.” Rauno katsahti myös, kysyi jotakin edellä kulkevalta. ”Se on tämän ensimmäisen kaveri, mennään vaan.” Kolmannessa kerroksessa avattiin ovi, astuivat hämärään eteiseen kaikin. ”Mahtaako turvamies joutua kovillekin täällä, jos on pakko päästä ulos?” ”Älä hätäile, mennään vaan.” Pekka ei osannut päättää, oliko Rauno optimisti tavalliseen tapaansa, vai oliko jo otettu kuohuvaa riittävästi, sitten oltiinkin jo pienessä huoneessa. Seinällä sohva, toisella puolen senkki ja pöytä sekä pari tuolia. Siihen viitattiin istumaan vierekkäin. Ensimmäinen mies otti aikamoisen linkkarin esiin, taitteli terän auki. Pekka jännittyi toimintaan kunnon turvamiehen tavoin. Mies otti senkin päältä omenan, lohkoi sen paloiksi ja tarjosi kauppamiehille, laittoi linkkarin pois. Kaikki meni kaupaksi, olisivat ostaneet vielä päällysvaatteetkin. Tietenkin siinä tingittiin, katseltiin ja laskettiin kaiken kokonaishintaa. Tuli maksun aika. Mies veti hirmuisen rahakäärön esiin, alkoi suoria rahoja ja laski jokaisen setelin Raunon käteen. He olivat ilmeisesti päättäneet ostaa kaikella rahallaan, toinen mies oli ensimmäisen turvamies.

Kaupungissa oli suurin tori, mitä kukaan oli koskaan nähnyt. Sitä nimitettiin maalaisten toriksi. Iso sakki hyppäsi hotellilla bussiin, rämäpäinen kuski päästeli menemään kaaosmaisen liikenteen sekaan. Samaan suuntaan taisi olla viisi, kuusi kaistaa. Eivät ne oikeita kaistoja olleet, jokainen ajoi missä sattui, ja lujaa. Välillä näkyi jalankulkijoita pomppimassa seassa. Yleensä ne olivat noita mainioita mummoja. Kadun ylitys oli aivan itsemurhatemppu. Autot eivät hiljentäneet lainkaan, suojateitä ei kai Kaukasuksen eteläpuolelle ollut vielä ehditty toimittamaan. ”Voi jumalauta, katso nyt tuotakin akkaa, ei ehdi kyllä meidän edestääää, ai perkkele ehti sentään, katso nyt, seuraava auto ei edes huomannut sitä, kun seisoi paikallaan välissä. Nyt se pistelee jo jalkakäytävää. Täällä en selviäisi bussikuskina neljännesminuuttia kauempaa, sekin olisi liikaa. Hyrkin hullujen traktorin lavalla kuskaaminen oli kuin linnunmaitoa täkäläiseen nähden.” Katselivat kauhuissaan ja välillä nauraen tuota kuolemantanssia. Tori oli kahdessa kerroksessa, valtava betoninen kansi välissä, ylätorikin oli katettu. ”Täällä on kyllä tavaraa, katsokaa nyt noita sian päitäkin, rivissä varmasti kaksi-kolmesataa.” Päät oli aseteltu pienemmästä suurempaan. Seuraavana olivat valmistetut pikkuporsaat ketarat pystyssä nahka piukeana ja rapeana. ”Mennääs eteenpäin, me ollaan Marjan kanssa menossa mausteita ostamaan.” ”Ai niin, se onkin hyvä ajatus, minäkin ostan, täältä saa varmaan tuoretta ja sellaisiakin kuin Suomesta ei saa.” Mausteita oli säkeissä, monta tonnia, erivärisiä, hajuisia, jauhettuja, kokonaisina, pähkinöinä, paloina, kuorina, marjoina. Kassit tulivat täyteen pieniä pussukoita. Porukkaa alkoi kerääntyä alatorille kioskin eteen. ”Mennääs katsomaan, mitä myyvät.” Rauno oli kaikesta kiinnostunut. Siellä paikalliset ukot ostivat olutta hirmu lasillisen ja sen kanssa pisimmän ikinä nähdyn nakkimakkaran. ”Me asetumme tähän jonoon, minä haluan maistaa.” ”Minä myös,” sanoivat muutkin seurueen jäsenet vuorollaan, joita oli siinä kymmenkunta, miehiä ja naisia. Nakki lyötiin kouraan, pienellä paperin palalla siitä sai kiinni. Sitten myyjä otti edellisen asiakkaan palauttaman lasikolpakon, hulautti sen edessään olevassa paljussa ja kaatoi täyteen seuraavalle. Homma hoitui nopsaan, pian kaikki purivat tuota hirmunakkia ja kylmää olutta päälle. Toiset tilasivat uuden annoksen.

”Mennääs illalla ravintolaan itseksemme,” Raunolla oli rohkeutta vaikka tiesimme, ettei siellä kukaan osaa sanaakaan yhteistä kieltä. Pekka käveli Marjan kanssa perässä. Joen rannalla toisessa kerroksessa oli kansan ravintola. Pöydissä oli muutamia asiakkaita, kaikki tervehtivät kohteliaasti tulijoita. Nyökittiin ja heilutettiin käsiä, tupakkaa kului, jokaisen edessä oli patteri pulloja. Keskellä salia oli mukava pöytä. ”Istutaan tähän, onhan tuossa edeskäypäkin, muttei se mittään sano.” Vuorossa oli tilaus, kaikki halusivat syödä. Se tuli selväksi hovillekin, mutta ei se mitä he halusivat. Istujille taas ei tullut selväksi, mitä oli tarjolla. ”Ei tästä tule mitään, ruokalista on kyrillisin kirjaimin ja tuo puhuu vielä kummallisemmin, mutta nälkä meillä on.” Lopulta hovi häipyi keittiöön. Sieltä kuului hirmuinen huuto, astiat alkoivat kolista, kattiloita heiteltiin ympäriinsä. ”Nyt siellä tapahtuu kokin murha, meno on ainakin hurja, mitähän seuraa, ei meitä ainakaan vielä ole heitetty ulos.” ”Ei meitä ulos heitetä, kyllä tästä selvitään, no nyt sieltä tullaan.” Hovi veti perässään monikerroksista tarjoiluvaunua aivan täynnä astioita, jokaisessa oli eri tavaraa. Niissä oli varmasti keittiön koko ruokalista. Taas alkoi viittilöinti, hovi alkoi selvästi lämmetä. Sitten hän latoi kaiken pöydälle, ensin yhteen kerrokseen kaikki liha-annokset, toiseen kerrokseen vihannekset ja kolmanteen kerrokseen loput. Astiat olivat vieri vieressä ja reunoiltaan päällä olevien lautasten alla, ja vielä kerros. Sen tehtyään hovi poistui, eikä tullut uudelleen näkyviin. Rauno ja Marja aloittivat hillittömän naurun, Pekka katseli silmät suurina. ”Nyt syödään, en tunne puoliakaan, mitä tässä on, maistellaan.” Niin he aloittivat ruokalistan syömisen, hiljakseen lautaset tyhjenivät ja niitä voitiin siirtää syrjään. Tarjoilijaa viitattiin pöytään, kuohuviiniä oli saatava lisää. Juotiin ja syötiin, moninaiset olivat maut. Äkkiä tarjoilija toi pöytään täyden pullon tilaamatta. Rauno katsahti häntä kysyvästi. Tarjoilija viittasi kauempana olevaan pöytään. ”Ai jaa, täällä on kanssa tapana lähettää juomaa vieraisiin pöytiin, kohteliasta, nostetaan kaikki lasimme sinne päin.” Skool vaan, ja uusi pullo saapui pöytään. Taas tervehdittiin ja juotiin. Vähän syötiin, mitä vielä mahtui, ahdettiin kuohuviinin sekaan viimeisiä paloja. ”Meidän täytyy nyt tarjota noille toisille takaisin, tarjoilijaa,” Rauno hoiti jo suvereenisti isännän hommia. Lasku tuli aikanaan, vähän vajeni mustanpörssin setelikasa.