Kummallinen kylvö v. 1975

Auringonkukkaa ja rypsiä

Viljelysuunnitelmat oli laadittu jo vuosia aikaisemmin. Niitä oli seurattu kunnollisen kierron saamiseksi pelloille. Kotilohkolla oli kolmenlaista maata, muhevaa multaa pieni ala, kevyttä savea pääosa ja kovaa savea kappale lähellä Ojansivun rajaa. Heinä oli oivana apuna, sen jälkeen saattoi hyvillä mielin kylvää viljaa. Kiertoja oli mahdollista noudattaa nelivuotisena tai kuusivuotisena, tilan tarve määritteli mitä kylvettiin, vehnä, ohra, kaura, ehkä ruis, ja taas heinälle. Sekaan saattoi kylvää hernettä, yleisimmin kauran kanssa. Väkilannotteilla kasvattaminen oli tehnyt mahdolliseksi kylvää pelkästään viljaa useita vuosia, jopa vuosikymmeniä ilman heinää tai kesantoa. Seurauksena oli peltojen mururakenteen muuttuminen. Ennen pehmeät viljavat maat muuttuivat koviksi, humus väheni ja maa linttaantui raskaiden koneiden alla.
Posion Martti kertoi Hyrkin maiden muuttumisesta. ”Kyllä minä olen laittanut väen pellolle puunuijien kanssa rikkomaan kylvön jälkeen jääneitä kovia savimurikoita. Niitä on syntynyt tämän nykyisen viljelyn myötä. Aikaisemminkin oli joskus möykkyjä, mutta ne olivat keveitä ja murenivat itsekseen. Maat olivat silloin multavampia ja pehmeämpiä.” Hevosen jalat eivät saaneet maata painettua linttiin. Ei edes vanhat keveät traktorit tehneet sellaista. Mutta nyt on kaikki Suomen pellot jyrätty kasaan.
Pekka oli ollut Osaran maamieskoulun päättäjäisissä. Siellä oli pitänyt esitelmän Fiskarsin aurojen esittelijä. ”No nyt puhutaan asiaa,” tuumi Pekka kuunnellessaan asiantuntevaa henkilöä, ”minulla on kyllä hänelle kysymyksiä lopuksi. ”Nyt puhuitte kyntöanturasta ja pellon kynnön eri mahdollisuuksista sen vähentämiseksi. Mitenkäs mahtaa olla, voisiko tarkastella jankkurointia ja kyntämistä auroilla, pystyisikö jankkurilla parempaan tulokseen?” Asiasta sukeutui pitkä keskustelu. Jankkurin pitkät suorat ja taipumattomat piikit kyllä menevät kyntösyvyyden alapuolelle ja rikkovat näin linttaantuneen kerroksen, joka syntyy raskaan koneen ajaessa edes takaisin pellolla. Aura kääntää yleensä vaan parinkymmenen sentin syvyydeltä pintamaata. Näin sen syvyyden alapuolelle kehittyy betoninkova kerros. Siitä eivät pääse madot eikä juuret eikä vesi läpi. Olisi kyllä mahdollista syventää kyntösyvyyttä. Siinäkin tuli raja vastaan. Syvemmällä oleva raakamaa ja savi nousisivat pintaan ja mullos saataisiin painumaan pohjalle. Pää täynnä uusia asioita ajoivat Pekka ja Jokisen Antti takaisin Tyrväälle.

”Terve, minä tarvitsen nyt auringonkukan siemeniä, pystytkös niitä toimittamaan?” Hankkijalla ihmeteltiin tilausta. ”Vai auringonkukkaa, eipä ole ennen tullut vastaan, minun täytyy tiedustella keskusvarastolta. Mihin sinä sitä tarvitset?” ”Kylvöön tietenkin, en kai minä sitä syömäänkään ala, vaikka Amerikassa sitä syödäänkin. Tarviin sitä hehtaarin alalle, sellaisen kaksisataa kiloa.” Jälkeenpäin tavatessaan siviilissä Hankkijan konttoristin kertoi hän Pekalle miten he olivat nauraneet ja ihmetelleet tilausta. Oli se ollut niin outo heille. Siemenet oli kylvetty saviselle lohkolle. Talon vierelle ja navetan taakse oli kylvetty rypsiä. Molemmat kasvoivat hyvin. Rypsi tuli huumaavan keltaiseksi, mehiläiset ja kimalaiset pölyttivät sitä minkä kerkisivät jalkapussit täynnä siitepölyä. Posiot tulivat kylään. Lauantai-ilta, sauna, ruoka, kahvit ja viina turruttivat suurimmat huolet. Yht´äkkiä Pekka pomppasi ylös. ”Mikä helvetti minun rypsiäni puree, katto nyt, keltaisuus häviää!” Saman tien ovet kävivät kun hän juoksi talon ympäri pellolle. Rypsin korsi tiukasti kourassa Pekka katseli tähkää. ”Perskules, tämähän on juuri alkanut muodostaa jyvää.” Sisälle palattuaan saattoi hän kertoa helpottavan tiedon. ”Ei siellä tuholaisia ole, se vaan kypsyy.” Nauroivat mokomat huolelle ja äkkinäisille liikkeille.

Auringonkukka oli saavuttanut reilusti yli kahden metrin korkeuden. Se näkyi ympäri kylää kummallisena saarekkeena viljojen keskellä. Väri oli tummanvihreä. Kyläläiset tavatessaan isännän kyselivät siitä kylvöksestä. ”Mitä sinulla siellä oikein kasvaa, on niin mahtavaa ja korkeata.” ”Kylvin sinne auringonkukkaa, varrokkaas vähän, kun se alkaa hehkua keltaisena.” Kukat aukaisivat valtavat mykiönsä kohti aurinkoa, hehku oli vaikuttavan näköistä. Virtaset tulivat käymään. ”Mennääs ny Pekka tonne pellolle katsomaan, mitä siellä oikein kasvaa.” Raunia jo kovin kiinnosti, samoin Osmoa. Pekka mielellään kävelytti vieraitaan katsomaan tiheää ja korkeaa viidakkoaan. Vankka polku tallaantui läpi vahvojen ja korkeiden korsien. ”Eikös olekin kivan näköistä, tänne aivan hukkuu.” ”Saakos tästä taittaa pari kukkaa mukaansa?” ”Niin monta kuin kantaa jaksat, on niitä siinä.” Kaukosella kaupassa käydessään Milja alkoi kertoilla mitä kyläläiset olivat sanoneet ja arvuutelleet. Irja oli jollekin selittänyt, että siitä puidaan siemenet ja niistä tehdään rehua sioille. ”Niin miksi sinä sitä oikein kylvit?” Olihan se selitettävä tietotoimistolle. ”Katsos, sillä kasvilla on suurin kuiva-ainesato, paljon yli timotein. Minä kylvin sen kovaan savimaahan voidakseni sen sitten syksyllä kyntää peltoon viherlannoitteeksi ja mururakenteen parantamiseksi.” Mahtoiko sitä kukaan uskoa, puheet jatkuivat.
Rypsi tuli valmiiksi. Puinti oli hankalaa. Jos sen puisi tavallisella puimurilla, niin pienet siemenet lentäisivät roskien mukana peltoon. Suulissa olevalla puimurilla se voitaisiin puida. Siinä on toinen torvi roskille, sellainen seula, josta saisi jyvät talteen. Olisi se vaan mahdoton urakka, niittää koko sato, ajaa se latoon ja puida viikkokausia. Yllättäen siihen tuli ratkaisu. Kunkku oli ostanut vanhan Sampo puimurin. Siinä oli vielä tuo roskatorvi jäljellä. Sen seulojen kautta sato saataisiin talteen. Kunkku ajoi puimurinsa pellolle. ”Onkos sulla sitten säkkejä tarpeeksi, mä otin omianikin mukaan?” Puimurin kyljessä oli seisontapaikka, jossa vastaanottaja laittoi säkin kiinni torven ympärille, odotti säkin täyttymistä, tempaisi sen syrjään, asetti uuden säkin torven ympärille, sitoi täyden säkin ja pudotti sen pellolle. ”Et ole sinäkään tainnut ottaa satoa vastaan roskapuolelta?” ”En ole, näyttää noita säkkiä tippuvan tasaiseen tahtiin.” Kunkku sai pellot puitua, rypsi oli säkeissä ympäriinsä. ”Nyt alkaa sitten se kovin työ, mä tulen auttamaan.” Säkit oli nostettava traktorin lavalle. Parhaissa voimissaan Matti ja Pekka tempoivat säkit lavalle. ”Missäs sinä nämä kuivaat? Täytyy olla siihen tarkoitukseen kuivuri.” ”Minä olen kysynyt Äijälän Tuomolta Kallialasta. Hänellä on itselläänkin rypsiä. Ajan kuorman sinne ja tyhjentelen säkit kaatomonttuun.” ”Aika paljon täydyt saada rypsistä, ennen kuin se on kannattavaa, tässä on kova työ.” ”Joo, siinä on kyllä hyvä hinta, mutta tietenkin hehtaarisato ratkaisee.”

Lehdon Jussi tuli puimurillaan. ”Mennääs Pekka nyt puimaan sinun auringonkukka, minä otin kotona seulat pois, menee sitten kaikki peltoon.” ”Hyvä, aja edellä, me kävelemme perässä.” Paula oli myös kiinnostunut puinnista. ”Mistä mä aloitan, on hurjan näköistä?” ”Paina menemään siitä laidasta, katsotaan mihin puimuri pystyy.” Jussi nosti puimurin kierrokset, kytki korjuupään pyörimään ja niittopään säksättämään. Mahdoton kahahdus syntyi koneen tunkeutuessa kaksimetriseen kasvustoon. Varret ja kukat humahtivat koneen nieluun, varstapyörä ulvahti ja alkoi hakata kasvustoa pieneksi. Pekka ja Paula seisoivat peräpäässä katsomassa miten silppuri pystyisi työhönsä. Sähähtäen alkoi peräpäästä syöksyä silppua peltoon. Kone paiskoi sitä monen metrin päähän. Jussi painatti menemään suoran sivun, käänsi koneen pellon kautta uuteen linjaan. Siinä kiireessä Pekka ja Paula saivat oikein juosta alta pois, kun käännöksessä koneen pitkä perä heitti puolikaaren taakseen. Kyläläiset olivat huomanneet auringonkukan puinnin alkaneen. Seurasivat sitä ensin kiinnostuneena, sitten huolestuneena. ”Missä ihmeessä on isännän traktori, puimurin toro tulee täyteen eikä peräkärryä näy?” Uskoivatko sittenkään, vaikka asia oli heille selitetty.