Jokisen Usko -60 l ja 90 l

Jokisen Usko

Bio-Sampoa vastapäätä, toisella puolen tietä on iso kivitalo. Sen alakerrassa oli Pinomäen valokuvaamo ja Kahvibaari. Niiden välistä mentiin kiviportaita toiseen kerrokseen. Siellä oli tuberkuloositoimisto, taloa kutsuttiinkin tubitaloksi. Jokisen pariskunta oli siellä talonmiehenä, Usko heidän poikansa kävi Tyrvään Yhteislyseota samaan aikaan kuusikymmentä-luvulla kuin minä. Tutustuimme partiotoiminnassa toisiimme. Hän oli voimakkaasti luontoon suuntautunut, tutki eliökunnan ja kasvikunnan ilmiöitä, myhäili hiljaisesti meidän touhuillemme. Kuljimme pitkin metsiä yhdessä, repuissa evästä ja louevaate yöpymistä varten. Olimme keskittyneet erilaisten kilpailujen ja sitä kautta erätaitojen kehittämiseen. Partiokirjaa täytimme säännöllisesti ja saimme suoritettua luokan toisensa jälkeen. Usko seurasi mukana. Me katsoimme taivaalla liitävää lintua. ”Kato, tuolla menee haukka!” Usko vilkaisi ja sanoi: ”Se on varpushaukka, nuori naaras, keväällä syntynyt.” Kuumana heinäkuun päivänä havahduin Vammalassa pikkulintujen lauluun. Ne vetivät innoissaan sellaisella tarmokkuudella, että ihailla täytyi. Menin kirjastoon, lainasin lintukirjan ja aloin opetella tuntemaan lintuja. ”Ei niin voi kulkea, ettei tiedä edes yleisimpien lintujen laulua ja lajia.” Heti se selvisi, peippokoiras, meidän kiivain laulaja keskikesälläkin, jolloin muut linnut hautovat tai jo ruokkivat kiivaasti poikasiaan. Vammalassa näki siihen aikaan paljon eri haukkoja, aivan kauppalan yllä tarvitsematta mennä kuin ulos. Tuulihaukka, hiirihaukka, kanahaukka, varpushaukka, ne oli helppo tunnistaa lentokuviosta ja tavasta pyydystää ja vaania saalista. Kävelin Uskoa tapaamaan, hän oli sisällä, tutki luontokirjojaan. ”Hei, mennääs tuohon ulos katsomaan, kuinka perhosen toukat alkavat koteloitua.” Pihalla seinustalla oli pieni lasikattoinen laatikko, siellä oli kasveja, joita nuo toukat käyttivät ravintonaan. Osa oli jo koteloitunut. ”Ne muuttuvat metamorfoosin kautta perhosiksi, kuoriutuvat täydellisinä aikuisina. Sitten ne odottavat hetken, pumppaavat siivet muotoonsa ja lentävät. Täytyy olla tarkkana, että osaan avata laatikon ajoissa.” Istuimme Uskon kanssa kirjastossa, hän tutki solun rakennetta ja elämää. "Perustetaan uusi vartio keskenämme, minä olen ajatellut sille nimenkin. Tämmöinen desoksiribonueliinihappo on tärkeä solussa. Otetaan siitä tuo alku Desoksiri."  Emme sitä kuitenkaan tehneet, mutta kisailu jatkui. Olimme menossa Huhtalan Hessun sinisellä Taunuksella harmaan sarjan partiotaitokilpailuun. Usko oli lähtenyt luontokysymysten erikoistuntijana, Ahometsän Pertti oli suunnistusmestari, Hessu ja minä olimme eräämisen mestareita. Kilpailu kesti illasta aamuun, reput selässä juoksimme rastilta toiselle, saimme tehtäviä, joita sitten yhdessä ratkoimme. Meidän suunnistuksemme oli helppoa siihen saakka, kun me saimme hajoitusrastit. Meidän oli kunkin juostava omat rastimme seuraavalla etapilla. Pertti katseli karttoja, antoi sitten meille kullekin sellaiset rastit, joiden arveli meidän helposti löytävän, ottaen itse hankalimman reitin. Perillä tarkastettiin, että kaikki rastit oli leimattu oikein. Sitten tuli Uskon rasti. Meidän oli selvitettävä 5 erilaista tunnistustehtävää, piste kustakin. Saimme siitä neljä ja puoli. Usko tarkasti oikeat vastaukset. ”Tässä on virhe, tuo yksi perhonen on Pohjolan Siniperhonen, ovat itse tunnistaneet sen Suomen Siniperhoseksi. Ei me kai viitsitä tehdä tästä rotestia.” Hetken siinä iskoteltiin, mutta niin tehtiin kuin Usko halusi.

Koulussa perustettiin luontokerho Tyllit. Usko oli siinä alusta alkaen mukana. Hän suuntautui yhä enemmän biologiaan, alkoi itse tehdä tarkkailusarjoja ja kirjoittaa niitä ylös. Biologian opinnot hän aloitti Helsingin Yliopistossa, tiemme erkanivat. Kuulin Uskon menehtyneen. Tieto oli yllättävä, tuskallinen, käsittämätön. Linja-auto oli osunut häneen tien ylityksessä. Kuolema tuli heti. Isku oli suuri koko Vammalalle, mutta hänen vanhempansa aivan murtuivat. Kävin heitä katsomassa ja esitin surunvalitteluni. Usko oli rehti kaveri, en tiedä kenenkään olleen riidoissa hänen kanssaan. Pitkä hoikka ristiverinen nuorukainen, pieni otsalla heiluva tukantupsu, syvissä mietteissään, pieni hymynkare suupielessään kävelee edelleen muistoissani Puistokatua alas torille päin.

Vuosikymmenten kuluttua keskustelin iltasella Linkolan Pentin kanssa. Kerroin hänelle nuoruuden tapahtumista, partiotaipaleesta, maanviljelystä ja luonnosta, sen tavattomasta muuttumisesta, häviämisestä elinaikanamme. ” Tyrvään Yhteiskoulussa aloitti silloin Tyllit niminen luontokerho. Harkitsin siihen liittymistä, mutta partiotoiminta säilytti asemansa erätaitojen takia. Oletko ollut tietoinen siitä kerhosta?” ”Kyllä muistan, sillä oli tässä joku vuosipäiväkin. Siellä tehtiin todellista tarkkailua ja myöhemmin muistaisin, syntyi julkaisuja.” ”Kyllä vaan, minun kaverini Jokisen Usko oli siinä mukana, hän meni opiskelemaan alaa lisää Helsinkiin, mutta menehtyi traagisesti linja-auton alle.” ”Hänellä oli menossa Suomen mitassa merkittävä tutkimus, muistan siitä jotain.” ”Hänessä menetimme tulevan tiedemiehen ja loistavan tutkijan.” ”Niin, ja vielä hyvän kaverin.”