Lukion opettajia -70 l

Opettajiamme lukiossa

Matematiikan opettajamme Frimanin Allan fysiikan tunnilla kertoi, miten saippua toimii.  ”Saippuamolekyylit ovat tarttuvaisia, ne ikään kuin taluttavat kädestä pitäen lian pois.”  Seuraavalla tunnilla hän sitten kysyi siitä. Kukaan ei viitannut. Opettajamme katseli luokkaa hieman hämmästyneenä ja osin pettyneenä.  Hän kertasi asian. Minun teki mieli viitata ja kertoa, että kyllä me sen tiesimme, muttemme kehdanneet sitä selittää. Selitys kun hieman poikkesi tavanomaisesta opetuksen kielestä.
Me olimme Bäckmanin Ilkan kanssa lähdössä Ruotsiin kesätöihin pursiseuralle. Ottaisimme vastaan veneitä laiturilla ja auttelisimme veneilijöitä. Minun oli saatava tietää keväällä ajoissa matikan numeroni, siis että tuliko ehdot. Jos tuli, niin minun oli jäätävä Suomeen. Menin illalla asiaa kysymään opettajalta. Soitin ovikelloa, Allan päästi sisälle, istui keinutuoliin kuuntelemaan asiaani. Keinutteli sitten edes takaisin, mietti pitkään. ”Kyllä sinä niistä ehdoista selviät.”
Kaloisen Matti otti fysiikan opetukseen mukaan oppikirjojen ulkopuolelta esimerkkejä elävästä elämästä. Minä olin opetellut senkertaista läksyämme yhdessä Ilkan kanssa. Siinä esitettiin tuulen vaikutusta erimuotoisiin kappaleisiin. ”Millä tavalla tuuli vaikuttaa erimuotoisiin kappaleisiin? Tulkaa taululle esittämään.” Viittasin tietenkin. ”Turtiainen, tulkaa taululle.” Minä pomppasin eteen, piirsin liidulla puolipallon ja pallon ja aloin selittää. Kaloinen kuunteli ja esitti sitten lisäkysymyksiä. Niihin en ollut varautunut, joten aivoni menivät lukkoon. Kaloinen odotteli aikansa ja kysyi: ”Eikö Turtiaisella ole omaa mielipidettä tähän. Menkää paikoillenne.”
Kouluumme perustettiin erikoismatematiikan linja pitkän matikan lukijoille. Heidän ei tarvitsisi lukea lisäkieltä ylioppilaskirjoituksiin. Minä puntaroin asiaa, olin valinnut pitkän matematiikan Kadettikoulua ajatellen. Jos olisi ollut mahdollista, olisin opetellut Venäjää ylimääräisenä. Meille ei ilmoittautunut riittävästi oppilaita, joten sitä linjaa ei voitu avata. Litjan Lauri olisi sitä meille opettanut. Mutta ylipitkä matematiikka, opettajana Kaloinen, minä passasin tuon tilaisuuden. Helsingin Yliopiston matematiikan opetuksessa kyllä pärjäsin hyvin Kaloisen ja Frimanin opetuksen ansiosta, vaikka kirjoitinkin siitä  a:n.

Olimme saaneet luokanvalvojaksemme  englannin opettaja Salme Erkkilän. Hänen tunneillaan etenimme vaivattomasti ja useimmiten ilman häiriöitä. Jokiniityn Ollikin jaksoi olla mukana, vaikka hän monella muulla tunnilla, etenkin Saksan, saattoi yhtäkkiä rynnätä steppiaskelein taululle kirjoittamaan. Salome Kokkinen, lempinimeltään Kökö, meitä yritti ymmärtää. ”Was kann wir fur den hoitligen Wetter sagen?” Lause kaikui joka tunnin alussa. Siihen oli sitten jonkun oppilaan aina vastattava. Erkkilä piti välillä pistokokeita, niihin sitten vastasimme mitä milloinkin. Numerot hän niistä aina antoi, taisi merkitä ne muistiinkin. Englannin kieliopin opiskelu oli salatiedettä. Sieltä löytyi aina poikkeus, ja poikkeuksen poikkeus. Toivotonta tankkaamista, juuri kun oli oppinut, että näin se menee, niin seuraavassa hetkessä se ei niin mennytkään, eikä vielä niinkään. Erkkilä hymyili rauhallisesti oppilaitten tuskalle. Minulle se lopulta kasvoi niin suureksi, että kävin sanomassa Miilunpalolle lopettavani koulun. Kahden viikon päästä kävin sanomassa Miilunpalolle tulevani takaisin, jos sopii. Eino antoi toisen mahdollisuuden. Astelin luokkaan, Salme vilkaisi minua kysyvästi, näki viivasuoran suuni ja silmien rypistyksen, eikä kysynyt mitään. Läpi vaan meni keväällä englantikin, just ja just.
Sianojan Harri lupasi järjestää luokalleen bileet koulun loppumisen kunniaksi. Sammaljoelle menimme kimppakyydeillä. Iso maalaistalo olikin meille kovin sopiva paikka, siellä oli tarjoilu järjestyksessä, eikä kenenkään tarvinnut  jonottaa. Juomapuolikin oli meillä hallussa. Tätä meidän iloamme seurasi luokanvalvojamme Erkkilä, eikä se jäänyt hänen viimeiseksi käynnikseen Sianojilla. Näin hänet kyläjuhlissa siellä, olipa hän vielä Harrin ja Anjan Sami pojan järjestämässä kahdeksannen luokan lopettajaisissa.
 Psykologiaa ja kirkkohistoriaa meille opetti Hellä Kylmälä. Poikkeuksellisesti hänen lempinimensä oli Hellä. Hänellä riitti rauhoittavaa karismaa. En muista kertaakaan tunneilla olleen häiriötä. Opetus sujui tottumuksesta, aineet olivat itsessään helppoja, siinä varmasti osasyy tähän. Paavit ja kirkolliskokoukset menivät yhtenä nauhana. Kristittyjen vaikeudet Rooman valtakunnassa ihmetyttivät, Paavalin retket olivat kuin seikkailukertomuksia. Ihmisen hermojärjestelmä ja aivojen rakenne, ääreis- ja keskushermosto olivat mielenkiintoisia asioita. Ihmisen aistien vajavuus ja niiden helppo huijattavuus tuli tutuksi. Tavat ja niiden voimakas vaikutus jokapäiväisiin valintoihin ihmetytti. Tapasin Kylmälän vielä koulumme 90 v. juhlissa, kättelin häntä, ote oli jo hentoinen mutta ystävällinen.

Sijaiset tulivat ja menivät jättämättä isompaa jälkeä, joitain kuitenkin muistan. Alvajärven Harry oli jo hieman iäkkäämpi tullessaan kouluumme. Hän oli armoton tupakkamies, hyvin seurallinen ja näin ollen meidän monien suosikki. Välituntisin hänellä oli aikaa jutella kanssamme, hän keräsikin aina poikajoukon ympärilleen. ”Miksi Jarmon ääni on sitten niin matala?” Tämä joitain kiinnosti, ja Harry sai joukon nauramaan sanoessaan: ”Hänellä on viinabasso.”
Kiikassa Talan emäntä luki itsensä ylioppilaaksi 60 vuotiaana. Saimme Sylvin pariksi vuodeksi opettajaksemme fysiikassa ja kemiassa. Nuttura harmaassa tukassaan hän tarttui tarmokkaasti opetukseen, oli aina hyvin valmistautunut tunneille. Jäipä hän keskustan Mauri Pekkarisenkin mieleen kuntavierailullaan Kiikkaan, oli kovasti vastustanut Kiikan liittymistä Keikyään.
Historiaa meille opetti Kärnän Unto. Hänellä oli jo rutinoituneet tapansa opettaa ja valtava määrä mielenkiintoisia kertomuksia eri ihmisistä ja tapahtumista. Saimme nauhalta kuulla, miten Ukko-Pekan tekohampaat naksuivat radiopuheessa. Untolla oli isot pinot sinikantisia vihkoja, joista hän kirjoitti taululle kunkin tunnin aiheista. Liitu pölisi ja Unto kertoili välillä meihin päin kääntyen, miltei itsekin nauraen jutuilleen. Jouduimme kaikki pitämään historian esitelmän. Sitä varten me jokainen saimme numeron arvonnassa. Unto aloitti laidasta, kysyi oppilaan numeron, katsoi vihostaan ja antoi aiheen. Tämä jatkui jokaisen kohdalla. Kun Tuulosvuon Sirpa sai aiheekseen talousjärjestelmän kehityksen vuosisadan alussa, ja minä Caribaldin toimet Italian yhdistymisessä, niin ymmärsin Unton jo ennalta miettineen, minkä esitelmän kukin oppilas pitäisi. Romanssi yhdisti Unton ja Leinon Marjan, hänellä oli matematiikka, fysiikka ja kemia aineinaan. Me saimme tämän huomata historian tunneilla. Untolla oli välillä tuntia elävöittämässä jokin matemaattinen juttu, se meitä kovin nauratti. Unto ja Marja saivat tyttölapsen. Suruksemme Unto kuoli aivan liian varhain keski-iässä ollessaan kuntolenkillä.
Äidinkieli oli minulle helppo oppiaine, kieliopin selvitin Miilunpalon Mirjan opetuksessa. Hän myös alkoi pitää aineistani, niiden numero kohosi kahdeksikkoon. Se taas innosti minua edelleen kehittämään ainekirjoitusta. Lukiossa Hyytin Tuure, jo hieman iäkkäämpi herrasmies vei meidän luokan kirjoituksiin saakka. Ensimmäisestä ainekirjoituksesta saakka sain aina häneltä arvosteluksi ällän. Tai, no, sain kerran improbaturin. Piti kirjoittaa kyläilystä, minä kerroin variksen matkasta Lauttakylään