Koirani elämä -60 l

Hector

Kärtin vanhemmiltani koiraa. Samassa villissä olimme Ojansivun Ollin ja Jokelan Timon kanssa. Puhuimme aina koirista, ja minkä rotuisen haluaisimme. Minulle oli selvä saksanpaimenkoira, Timo piti lassie rodusta, Olli keinui eri rotujen välillä. Kirjastosta saimme taas apua, kävimme lukemasta koiraroduista ja kasvatuksesta, pennun hoidosta ja erilaisista sairauksista. Toveeni koirasta kulkeutui sukulaistenikin tietoon, ei seurauksetta. Tätini tuli kylään Valkeakoskelta ja ilmoitti heti ovella: ”Minä tilasin Pekalle koiran, se on lassie ja emä odottaa vielä.” ”Ei sellainen käy, ei Pekka mitään koiraa tarvitse, ei me oteta sitä.” Äiti aloitti hurjan vastahyökkäyksen. Mikään ei auttanut. ”Minä olen Pekan kummi, ja minä saan ostaa hänelle pennun, kun hän sitä niin kovasti toivoo.” Tämä oli viimeinen sana. Miehillä ei siihen ollut sanomista. Hiukan minussa vaihtelivat ilo ja pettymys. Toive saksanpaimenkoirasta oli niin vahva. Raskaus meni huonosti, emo loi pennut ennen aikojaan. Olen nyt alkanut ajatella, että se oli kuitenkin vain valkoinen valhe. Mitä todella tapahtui, se on arvoitus lassien osalta. Helsingissä oli sotasokeiden opaskoirakoulu. Se laittoi lehteen ilmoituksen kasvattipennuista, joita voisi anoa saadaksen yhden kuudeksi kuukaudeksi hoitoonsa. Palkaksi oli luvassa oma pentu. Sieltä meille tuli Milla ja hurmasi koko perheen heti suloisuudellaan. Vielä ei voinut aloittaa Millan varsinaista koulutusta, tietenkin hihnassa kulkua ynnä sisäsiisteyttä opetettiin. Koira kasvoi valtavaa vauhtia. Jokelan Timo alkoi kävelyttää lassietaan, samaan aikaan myös Ollikin sai koiransa, lyhytkarvaisen ja lyhythäntäisen bokserin. Hihnassa kulku oli helppoa kaikille, samoin istuminen ja toisten koirien kohtaaminen. Niistä asioista me aina keskustelimme. Tähän sakkiin liittyi Vammalan viimeinen ammattikalastaja, hänellä oli lyhythäntäinen pointteri. Majaansa hän piti omakotitalon yläkerrassa lähellä Roismalan lahtea. Kävin siellä hänen vieraanaan. Hän näytti minulle, miten ohutkuorinen hevosen kavio on, siellä oli sellainen pelkkä kaviokynsi. Viimeisillä kevätjäillä verkon kokemisessa hän putosi veteen ja hukkui. Samoilla paikoilla mekin Ilmarannan Taunon kanssa kävimme talviverkoilla niin pitkään kuin uskalsimme. Avannot jo suurenivat, vesi juoksi sujunaan jään päältä avantoon, jäätä ei enää näkynyt, se jäi vesivaipan alle. Siinä me painelimme menemään että vesi roiskui 125 piikkisen pyöristä. Avannon reunalle jäi kalastajan koira haukkumaan ja odottamaan isäntäänsä.

Tuli Helsingistä puhelu. Koiran pennun kouluun luovuttanut perhe oli tullut katumapäälle, he halusivat Millan takaisin. Meille taas se oli shokki, seuraavana päivänä odotimme ainakin Mersun kurvaavan postin pihaan. Mosse tuli. Sieltä rouvashenkilö asteli rappujen alapäässä, kun Milla tunsi tulijan. Se valahti matalaksi, pissasi alleen ja vanan jatkuessa rappuja alas hyppäsi emäntänsä syliin. Molemmat rojahtivat istumaan, sitä nuolemista ja lepertelyä. Ei kutsuttu sisään, samaa tietä Mosse palasi Helsinkiin. Oneaksi jäi meidän perhe. Minä ihmettelin koiran muistia. Saimme koululta uuden pennun, Karin. Sen toinen korva lerppui, meille sillä ei ollut mitään väliä, kotiuduimme nopeasti toisiimme. Tuli talvi. Minä otin Karin mukaani metsiin retkille. Se lämmitti mukavasti yöllä nukkuessaan kiinni minun kyljessäni. Se oli myöskin mukana talvileirillä Pohjolan järven maassa, missä minä pidin hiihtolomalla pojille talvikoulutusta.

Tuli aika viedä Kari takaisin Helsinkiin. Olimme isäni kanssa kahden matkassa. Sain valita pentueesta uroksen. Sille annettiin samalla nimi rekisteriä varten. ”Se on Hector, antiikin sankarin mukaan.” Elin pennun kanssa samassa huoneessa, vein sitä yöllä pissalle pitkiä rappuja myöten parikin kertaa yössä. Sillä oli oma peti yötä varten. Päivällä tai illalla otin sen vähäksi aikaa viereeni. Kirkon mäellä oli rauhallinen paikka koulutuksen aloittamiseen. Hector osasi jo istua ja kulkea hihnassa, ja tulla luokse kutsusta. Aloitin paikallaan pysymisestä. Minulla oli bambuvapainen ongenvapa kädessäni. Käskin: ”Istu.” Hector istui eteeni. Annoin uuden komennon:”Paikka.”Otin askeleen taaksepäin, samalla Hectorin takapuoli nousi. Minä kosketin sen takamusta pään yli vavan kärjellä ja toistin: ”Paikka.” Takapuoli laskeutui. Minä peruutin taas, ja kosketin taas niin pitkälle kuin vapa ylettyi. Silloin annoin komennon: ”Tänne.” Kahdella loikalla se oli edessäni ja aikoi hyppiä. Komensin:”Istu.” Jatkoin tätä koulutusta viisitoista minuuttia, jonka jälkeen aloin opettaa sille termiä ”vapaa”, samalla heilauttaen kättäni eteen. Se olikin helpoin opetettava asia. Näin me jatkoimme päivittäin. Opetin Hectorille palveluskoiralle kuuluvia tapoja. Jos palveluskoira selviäisi kokeesta, se saisi verovapauden. Siihen kuului vierellä kävely ilman hihnaa, pysähdyttäessä heti istuminen, käskystä paikalleen jääminen, luokse tulo ja maahan meno missä vaiheessa vain. Useista koiristani Hector oli helpoin koulutettava. Sen aulius totella viitauksestakin oli hämmästyttävä. Me kuljimme pitkin Vammalan katuja. Hihna minulla oli kädessä lenkillä valmiina, jos sitä tarvittaisiin. Tutut pyrkivät silittämään tai taputtamaan sitä päähän. Minä sen yleensä kielsin. Koskea sai vain minun luvallani, ja Hectorin täytyi havaita minun lupani. Sukulaisia saapui Lahdesta. Isän eno, Aaltosen Sulo tuli rouvansa Sirkan kanssa yökylään. Aaltosilla oli aiemmin otettu saksanpaimenkoira, ja Paavo, heidän poikansa oli sen kouluttanut verovapaaksi jälkikoiraksi. Tottelevaisuudessa oli samat vaiheet kuin Hectorillakin. Sunnuntaina aamulla Sulo otti Hectorin kävelylle mukaansa. Kirkon edessä hän laski hihnan irti ja sanoi, vapaa. Hectori otti pari riehakasta laukka-askelta. Myöhemmin Sulo kertoi ajatelleensa, että sinne se nyt meni. Oli kuitenkin komentanut: ”Tänne.” Koira palasi heti. Sitä hän piti hyvänä koulutuksena. Olin mielissäni.

Sain Hectorin takaisin luokseni palattuani armeijasta ja asetuttuani Innanmaahan asumaan. Koulutettu suuri koira aiheutti huomiota kylällä. Kyllähän kaikkien koirat osasivat kotonaan olla ja totella tarpeellisen. Heitä hämmästytti Hectorin täsmälliset liikkeet minun käskystäni. Saivat sitä itsekin kokeilla. Lopulta alkoi alamäki. Hectorilla oli jostain saatuna ihottuma, joka ei parantunut. Sen karva alkoi rapsuttamisesta irrota. Minua säälitti koira. Kädessäni oli kipsi kaivurionnettomuuden jäljiltä kun jouduin viemään Hectorin viimeiselle piikille. Vanhahan se jo oli, mutta muutoin olisi vielä ollut vuosia jälellä. En saanut aikaa eläinlääkäri Nurmelle, jouduin turvaamaan toiseen vammalalaiseen, vasemmistolaiseen lääkäriin. Ajattelin hänen kyllä osaavan työnsä. Siitä tuli kaamein kokemukseni siihen astisessa elämässäni. Hän ei kyennyt oikeilla välineillä saamaan tehokasta toimintaa aikaiseksi. Ensin hän yritti saada rauhoituspiikin Hectorin takajalan verisuoneen. Minä pidin pannasta kiinni, lääkäri pisti, ja Hectori potkaisi kivusta. Tätä jatkui useamman kerran. Lopulta tuo tunari poistui, sanoi odottavansa, että lääke vaikuttaa. Minä pidin Hectorin makuulla huopansa päällä ja aloin itkeä hiljaisesti. Tunari saapui. Nyt hänen tehtävänsä olisi ollut pistää myrkky suoneen. Se olisi kulkeutunut veren mukana sydämeen ja pysäyttänyt nukkuvan ikiuneen. Toistui sama kuin edellä, tunari pisti, Hectori potkaisi, minä hermostuin ja tunari hikoili. Lopulta hän sanoi pistävänsä suoraan sydämeen rintakehän läpi. Haki suurta ruiskuaan, joka olisi tarpeeksi pitkä ulottuakseen perille saakka. Löysikö hän sen. Ei, vaan sanoi käyttävänsä lyhyempää. Kait se riittäisi. Lääkäri asettui Hectorin päälle polvilleen, minä olin peittänyt koirani pään ja pidin yksikätisenä sitä maassa paikoillaan. Ensimmäinen pisto, Hector ulvahti ja alkoi valtaisan rimpuilun. En antanut periksi, tunari pisti toisen kerran ottaen kroppansa painon mukaan saaden lopulta myrkkyneulan sydämeen saakka. Minä vapisin, Hector kuoli ja tunari kirjoitti laskun. Ikimaailmassa en enää antaisi kenenkään eläinlääkärin koskea koiraani, minä lopettaisin raukan kärsimykset kerralla ampumalla, ja tunarien olisi syytä olla loitolla.

Kotona ajoin auton vanhan lammasaitauksen nurkalle suulin edessä. Vedin huopaan käärityn Hectorin takaluukusta maahan. Aloin yhdellä kädellä kaivaa hautaa lapiolla. Santamäen isäntä näki ikkunasta tuskani. Hän asteli luokseni ja pyysi saada auttaa.