Kesätöissä uitolla v. 1966

Uitoilla Harjavallassa

Olin ollut monena kesänä töissä postissa, yhtenä vuonna konttorissa. Työ oli hyvin rauhallista, asiakkaita ei juuri jonoksi asti koskaan ollut. Meitä oli luukuilla useampia virkailijoita, joten asiakkaat saattoivat valita vapaan luukun. Minkkisen Elli, Ylihouhalan Eila ja Leinon Anneli olivat työkavereinani. Ihmiset tulivat ostamaan postimerkkejä, hakivat pakettejaan, lähettivät kirjeitä ja kortteja. Välillä joku tuli hakemaan leimamerkkejä. Ne olivat postimerkkien kaltaisia veromerkkejä. Niistä meni tuotto suoraan valtion kassaan. Niitä tarvittiin aina virallisten asiakirjojen laatimisessa niiden virallistamiseksi. Kauppakirjat, ajokortit, lainapaperit saivat merkkinsä ja leimat päälle. Nimismiehen toimistossa oli legendaarinen Tammisto kanslistina. Sisään pääsi vasta koputuksen kaiuttua. Asiaansa toimittava mies tai nainen istahti vastapäiselle tuolille kirjoituspöydän eteen. Tammisto alkoi hoitaa pyyntöä siistin ja tarkkaan aseteltujen kynien ja muiden tavaroiden takaa. ”Tästä puuttuu leimamerkit.” Siitä paikasta oli rynnättävä postiin ne ostamaan. Tamminen odotti tyynenä asiakkaan tuloa. Leimamerkit asetettiin pöydälle, ne liimattiin kiinni, leimattiin, sitten: ”Tästä puuttuu postimerkit.” Vaikka kuinka harmitti, oli mentävä uudelleen postiin hakemaan puuttuvat merkit. Näin asiakas sai pomppia, kunnes kaikki tarvittava oli koossa, yksitellen.

Postissa kuitattiin aamulla kassa ja postimerkit. Päivän myynnit kirjattiin yksitellen, ja kassan oli illalla täsmättävä. Sen laskeminen aloitettiin aina hiukan ennen postin sulkeutumista. Uusiksi meni, jos joku mattimyöhäinen saapui asioilleen. Minulle tuli Kaloisen Matti ostamaan postimerkkejä useampia kappaleita ja eri hintaisia. Minä annoin merkit pää kuumana. Sanoin summan, jonka tempaisin täysin hatusta, aivoni eivät suostuneet laskemaan summaa matematiikan opettajani edessä. Kaloinen mutristi vähän suutaan, mutta ei sanonut mitään, maksoi vain. Kassaa ei voinut illalla maksaa omistaan, jos siellä oli virhe, se oli vaan haettava esiin. En enää muista tuon päivän kassan laskua.
Olimme katselleet, kuinka muutamat vanhemmat pojat olivat päässeet Uittoyhdistykselle kesätöihin. He seilasivat yhtiön rautalaivoilla sillan tienoilla apupoikina paidattomina ruskistuen pronssin värisiksi. Jokelan Timon kanssa päätimme yrittää Uittoyhtiölle. Timon isä oli konstaapelina Vammalassa, ja Timo sanoi hänen kyllä hoitavan virallisen puolen. Saimmekin tiedon pääsemisestämme sinne töihin. Emme kuitenkaan saaneet pestiä Vammalasta vaan asemapaikkamme olisi Harjavalta. ”Mennänkö me sinne, jos sinä et tule, en minäkään yksin mene,” tuumi Timo. ”Millainen meille on majoitus? Entäs ruokailu, oliko niistä puhetta?” ”Siellä on sellainen majoitusparakki, missä saamme viikot asua, ruoasta en tiedä?” ”Pääseehän sieltä pois, jos tarvii, mennään vaan.” Uittoyhdistyksen mies lähti meitä autollaan viemään. ”Täällä on hyvät oltavat nuorilla miehillä, iltaisin tytöt pyrkivät majoitustiloihin ja tanssimaan.” Mietin hänen nyt kyllä liioittelevan, emme siihen sanoneet mitään. Perillä oli liikuteltava parakki, päädystä sisään, siellä oli pieni pöytä ja takaseinällä kerrossänky ja pöytää vastapäätä vielä yksi sänky. Sinne heitimme laukkumme ja menimme alas kuivaa santakenttää joen rantaan. Pomomme oli kokenut mies, uitoilla itsensä elättänyt konkari. Rautaveneen kuljettaja oli hieman nuorempi mies, hänkin jo vuosia venettä ajanut. Kahdella tervatulla soutuveneellä oli omat soutajansa. He olivat jo lähellä eläkeikää, kaiken nähneet ja kokeneet miehet. Pomo antoi meille kummallekin oman keksin, käski rautaveneeseen opettelemaan. Lähdimme joelle vetäen veneitä ja miehiä niissä. Meidän tehtävämme oli valmistella uittoa, joka kohta lipuisi yläjuoksulta aina Poriin saakka. Soutuveneet jätettiin miehineen pollareiden kohdalle, siellä oli jo valmiina tukkilitkoja. Heidän tehtäväkseen jäi niiden yhteen liittäminen ketjuilla. Rautavene sitten veti näitä puomilitkoja ylävirtaan uusiin pollareihin kiinnitettäviksi. Näin hiljalleen rakennettiin uittoväylää, johon irtotukit ylävirrasta sitten ohjattaisiin. Harjavallassa oli korkea pato ja voimalaitos. Tukit oli siinä uitettava hirmuista ränniä myöten alavirtaan. Rautaveneen kuljettaja oli taitava kaveri. Hän työnsi veneellään alavirran puolella olevia lyhyehköjä puomilitkoja kallioisille rannoille. Vene nousi aivan kuivalle maalle. Näin litkat pysyivät paikoillaan, kunnes niitä tarvittiin. Me pojat ajattelimme ensimmäisen maihin ajon yhteydessä että tässä ollaan. Vene täytyisi vetää toisella veneellä vesille.  Kuljettaja ryntäytti vielä hiukan ylemmäs, vene aivan kallistui. Kun hän katsoi litkan pysyvän paikoillaan, jyräytti hän pakilla veneen takaisin veteen. Sellaista taidonnäytettä emme olleet ennen nähneet. Me kun luulimme joutuvamme käsin kiskomaan litkoja maalle. Mitä siitäkin olisi tullut.

Me saimme seuraksemme uuden kaverin. Hän majoittui meidän kanssa samaan parakkiin. Hän oli Kämmäkästä, ennenkin uitoilla ollut. Työt etenivät. Me olimme välillä soutuveneissä, lähinnä soutajina. Tukkipuomien kiinnittäminen yhteen kävi kätevästi. Siihen oli omanlaisensa kettingit, joiden renkaaseen toisen pään lukko-osa meni lukkoon, kun vain sen muljautuksen oppi. Olimme rannalla, veneet olivat kiinnitetyt puihin. Työ tuli valmiiksi, meidän oli lähdettävä ruokailuun. Heitin keksini veneeseen. Tarkoituksena oli sen osuminen lappeellaan tuhdoille. Se kuitenkin lipesi ja keksin haka läpäisi veneen laidan. ”Nyt sinä Pekka teit pahan tempun. Se on Villen vene, hän on siitä tarkka.” Vettä lorisi reiästä meidän palatessa varikolle. ”Lainaas Ville puukkoasi, minä paikkaan tämän.” Sain puukon, aloin vuolla reikään sopivaa tuketta. Muut painelivat syömään. ”Pekka, tuo minun hammas tänne!” Ville huusi ovelta. ”Ota sieltä minun puukkoni.” ”Hammas tänne!” Minä uskoin ja palautin puukon.
Pääsimme ajoissa kotimatkalle. Kalle oli puhelias. Etenkin kaikkinainen paisuttelu ja pelottelu oli hänestä hauskaa. ”Kämmäkässä ei kukaan ole mitään, ennen kuin hän on miehen tappanut. Viimeisin tappo oli sellainen, jossa mies oli sidottu jaloistaan riippumaan veden yläpuolelle. Hänen päänsä vaipui veteen suorana. Oli elänyt siinä monta tuntia ennen hukkumistaan. Toista haavoitettiin pahoin, ei kyennyt enää kävelemään. Kun hänet löydettiin, niin oli käsillään repinyt monta neliötä sammalta ja karvikkoa.” Kysyin häneltä: ”Oletkos jo oman tapposi tehnyt?” Mosse rämisteli alle seitsemääkymppiä. Sen renkaat olivat niin epätasapainossa, että ravistelu tuntui hampaissa asti. Kalle suuttui ja painoi kaasua. Ravistelu oli helvetinmoista. Timo sanoi minulle: ”Älä suututa Kallea, emme muuten pääse tässä kyydissä.” Nopeus nousi, ravistus lisääntyi kunnes mittarin näyttäessä sataakymmentä meno tasaantui. Pääsimme kyytiin toistekin.