Vapaa-ajan viettoa
Vammalassa kesäisin 60 luvulla
Ollessamme hieman alle
rippikouluiän hääräsimme erilaisissa poikaporukoissa pitkin
Vammalan katuja ja rantoja. Talot olivat puisia ja tontit olivat
suuria, usein aidalla erotettuina kadusta ja naapureista. Jokaisella
tontilla kasvoi omenapuita, joillain luumupuitakin. Lindströmin
Kunton kanssa hiiviskelimme Puistokadun talojen pihoissa, kävimme
Marttilankadun puolella. Sysikasken pihassa oli maukkaita omenia,
kävimme syksyn pimeinä iltoina reippaasti verottamassa satoa.
Muutaman omenan sieppaaminen ja hiivintä ulos portista oli
jännittävää. Useissa taloissa oli koira, jos se oli pihassa, niin
käry oli varma. Emme uskaltaneet yrittääkään. Yhdellä alueella
emme käyneet. Se oli Pikku Berliini. Meillä oli Kuntsin kanssa
sieltä kaveri, Jokisen poika. Olimme olleet Puistokadulla vastapäätä
elokuvateatteria, olimme menossa lindströmeille sisälle. Matti
lähti kuitenkin kotiaan kohti, hän käveli juuri tien toista laitaa
ylöspäin, kun kääntyessämme katsomaan näimme häntä lähestyvän
toisen pojan. Heillä taisi olla kinaa ennestään, tuo vieras aikoi
käydä itseään pienemmän ja heiveröisemmän kaverimme päälle.
Juoksin lujaa yli tien Kuntsi perässäni. Tilanne laukesi nopeasti,
tuo toinen pakeni juosten. Matti huusi perään: ”Tule tänne vaan,
kyllä minulla on täällä kavereita!” ”Pääsetkös tästä
itse kotiin, vai tulemmeko saattamaan?” Meillä oli ylivoiman
tuottama varmuus ja adrenaliinia veressä. ”Kyllä minä nyt
pääsen, ei toi uskalla enää mun kimppuun.” ”No hyvä, jos
tulee vielä, niin sano, että mekin tulemme.”
Kaalisaareen suuntasimme
usein, siitä tuli vakituinen paikkamme muutamaksi kesäksi. Työt
loppuivat minulta ennen puoltapäivää, niin aikaa oli. Ostimme
jokainen CocaCola pullon mukaamme. Nousimme hyppyrin kolmanteen
kerrokseen makailemaan. Siinä lämpeni kropat ja juomat. Kuumaa
juomaa otettiin vain pieni tippa, jota sitten hitaasti maistellen
valutettiin kurkkuun. Lopulta oli hypättävä alas veteen
viilenemään. Muutamat vanhemmat pojat hyppäsivät komeasti pää
edellä. Taksiautoilija Haapanen oli siinä mestari. Hän nousi vielä
kaiteenkin päälle ja teki upean hypyn. Kädet olivat aluksi
sivuilla kuin linnulla. Ennen veteen tuloa hän veti ne eteensä ja
molskahti veteen. En muista kenenkään vajonneen pohjaan saakka,
tiesimme kyllä siellä olevan saviliejua. Hietamon Pekalla oli
monena vuonna kesätyönä Kaalisaaren urheilukenttä. Kävimme
pitämässä hänelle seuraa, joskus innostuimme urheilemaan.
Hyppelimme pituutta. Tikut laitettiin santakasan reunaan enkan
merkiksi. Kallion Markku tuli katselemaan, näki minun merkkini.
”Ohhoh, oletkos sinä tuon hypännyt?” ”Olen, paa koettaen
vaan.” Markku otti vauhtia, loikkasi ja jäi merkistäni. Riisui
sitten päällihousunsa pois. Paita päällä ja valkoiset kalsarit
vilkkuen hän juoksi uuden vauhdin. Hyppäsi. Pääsi edelle. ”Siinä
sinulle malliksi.” Markun vuoro oli kirjoittaa. Hän alkoi kantaa
englannin sanakirjaa mukanaan, siitä opetteli sanoja,
Kaalisaaressakin muiden maatessa. Kirjoitukset menivät läpi.
Niemelän Hannu, Vipinä, oli aina mukana kaikessa. Kaalisaareen
ilmestyivät pelikortit. Aloimme pelata. Se oli pidettävä salassa
muilta, koska meillä peluu meni heti rahojen kanssa hääräämiseksi.
Tultiinpa meitä siitä kieltämäänkin. Kaalisaaren ja hiekkakentän
välissä oli uusi pukukoppi. Siinä meille sitten aukesi häiriötön
paikka pelata. Posion Antti, Niemelän Hannu, Kallion Markku,
Tuomiston Raimo, Virtasen Jarmo, siellä alkoi totinen sökönpeluu.
Eivät panokset suuria olleet, mutta aina välillä potti kohosi
hurjaksi. Kortti kortilta korotettiin, tultiin mukaan tai kipattiin.
”Ristillistä kuin Tiina vainaan elämä.” ”Ruudut suuret sano
lasimestari.” ”Pataa pukkaa.” Pelin tempo oli kiihkeää. Minä
tieten hävisin säännöllisesti, voittaessani olin jo ennalta
paljastanut käteni kokeneimmille, tavoilla ja nokituksilla. Muut
eivät sitten tulleetkaan loppuun asti. Voittopottini jäivät
pieniksi. Joskus lykästi, olimme kaksin Vipinän kanssa, minä olin
nokittanut. Vipinä mietti, käänsi korttinsa esiin ja sanoi:”Noilla
minä pelaan.” Hän mietti vastatako huutoon. Minä häkellyin ja
sanoin, että näillä minä pelaan. ”Eiii,” kuului Markun ja
Antin suusta, kun he samalla löivät kätensä minun korttieni
päälle. Tajusin virheeni, mutta he pelastivat sen. Vipinä maksoi
ja hävisi. Kosken Jorma alkoi myös pelata kanssamme, monasti
menimme pienemmällä porukalla meille pelaamaan. Emme kuitenkaan
uskaltaneet pelata suoraan rahalla. Kaivoin mustasta kaapista
hammastikkuja. Niitä oli siellä tuhannen kappaleen rasiassa.
Jokaiselle jaettiin sama määrä tikkuja, samalla sovittiin yhden
tikun arvo. Jos meille nyt olisi äkisti tullut aikuisia, ei ainakaan
raha keikkuisi pöydässä. Pelin jälkeen laskimme kullakin olevan
tikkumäärän, ja maksoimme rahana voittajille. Kyllä ne tikut
monen kerran jälkeen olivat aika mustia. Postin pojistakin muutamat
tulivat mukaan peliin. Minä olin pantannut kelloni Sivosen Keijolle.
Lopulta me kärysimme. Isä kutsui Keijon ylös, hän saapui ja
ojensi ensimmäisenä kelloni minulle. ”Tossa on Pekka sun kellos.”
Siitä paikasta minun oli lähdettävä isäni kanssa Kaalisaareen.
Hän poikkesi matkalla Hietamon kenkäkauppaan saadakseen sieltä
tukea, ei saanut. Kaksin kävelimme pukukopille. Isä veti oven auki.
Sitä häpeän määrää mikä päälleni koitui.
Oli teitä mainio poikaporukka, kaverien kesken kolttosetkin pysyvät ryhdikkäinä, ne myös nousevat taiteeksi, tarinataiteeksi. Taisi jäädä ikäluokan tyttöporukoille, luulen, oudoiksi harrastuksiksi, nuo sököseurat. En oikein osaa muistella, mitä vastaavia kurittomuuksia me olisimme tehneet, olisivatkohan tupakkikokeilut oppikoulun viereisessä baarissa ja koulun takana olleet sellaisia?
VastaaPoistaHyvä nousujohteinen tarina ja mainio lopetus.