sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Kortinpeluu -60 l






Vapaa-ajan viettoa Vammalassa kesäisin 60 luvulla



Ollessamme hieman alle rippikouluiän hääräsimme erilaisissa poikaporukoissa pitkin Vammalan katuja ja rantoja. Talot olivat puisia ja tontit olivat suuria, usein aidalla erotettuina kadusta ja naapureista. Jokaisella tontilla kasvoi omenapuita, joillain luumupuitakin. Lindströmin Kunton kanssa hiiviskelimme Puistokadun talojen pihoissa, kävimme Marttilankadun puolella. Sysikasken pihassa oli maukkaita omenia, kävimme syksyn pimeinä iltoina reippaasti verottamassa satoa. Muutaman omenan sieppaaminen ja hiivintä ulos portista oli jännittävää. Useissa taloissa oli koira, jos se oli pihassa, niin käry oli varma. Emme uskaltaneet yrittääkään. Yhdellä alueella emme käyneet. Se oli Pikku Berliini. Meillä oli Kuntsin kanssa sieltä kaveri, Jokisen poika. Olimme olleet Puistokadulla vastapäätä elokuvateatteria, olimme menossa lindströmeille sisälle. Matti lähti kuitenkin kotiaan kohti, hän käveli juuri tien toista laitaa ylöspäin, kun kääntyessämme katsomaan näimme häntä lähestyvän toisen pojan. Heillä taisi olla kinaa ennestään, tuo vieras aikoi käydä itseään pienemmän ja heiveröisemmän kaverimme päälle. Juoksin lujaa yli tien Kuntsi perässäni. Tilanne laukesi nopeasti, tuo toinen pakeni juosten. Matti huusi perään: ”Tule tänne vaan, kyllä minulla on täällä kavereita!” ”Pääsetkös tästä itse kotiin, vai tulemmeko saattamaan?” Meillä oli ylivoiman tuottama varmuus ja adrenaliinia veressä. ”Kyllä minä nyt pääsen, ei toi uskalla enää mun kimppuun.” ”No hyvä, jos tulee vielä, niin sano, että mekin tulemme.”

Kaalisaareen suuntasimme usein, siitä tuli vakituinen paikkamme muutamaksi kesäksi. Työt loppuivat minulta ennen puoltapäivää, niin aikaa oli. Ostimme jokainen CocaCola pullon mukaamme. Nousimme hyppyrin kolmanteen kerrokseen makailemaan. Siinä lämpeni kropat ja juomat. Kuumaa juomaa otettiin vain pieni tippa, jota sitten hitaasti maistellen valutettiin kurkkuun. Lopulta oli hypättävä alas veteen viilenemään. Muutamat vanhemmat pojat hyppäsivät komeasti pää edellä. Taksiautoilija Haapanen oli siinä mestari. Hän nousi vielä kaiteenkin päälle ja teki upean hypyn. Kädet olivat aluksi sivuilla kuin linnulla. Ennen veteen tuloa hän veti ne eteensä ja molskahti veteen. En muista kenenkään vajonneen pohjaan saakka, tiesimme kyllä siellä olevan saviliejua. Hietamon Pekalla oli monena vuonna kesätyönä Kaalisaaren urheilukenttä. Kävimme pitämässä hänelle seuraa, joskus innostuimme urheilemaan. Hyppelimme pituutta. Tikut laitettiin santakasan reunaan enkan merkiksi. Kallion Markku tuli katselemaan, näki minun merkkini. ”Ohhoh, oletkos sinä tuon hypännyt?” ”Olen, paa koettaen vaan.” Markku otti vauhtia, loikkasi ja jäi merkistäni. Riisui sitten päällihousunsa pois. Paita päällä ja valkoiset kalsarit vilkkuen hän juoksi uuden vauhdin. Hyppäsi. Pääsi edelle. ”Siinä sinulle malliksi.” Markun vuoro oli kirjoittaa. Hän alkoi kantaa englannin sanakirjaa mukanaan, siitä opetteli sanoja, Kaalisaaressakin muiden maatessa. Kirjoitukset menivät läpi. Niemelän Hannu, Vipinä, oli aina mukana kaikessa. Kaalisaareen ilmestyivät pelikortit. Aloimme pelata. Se oli pidettävä salassa muilta, koska meillä peluu meni heti rahojen kanssa hääräämiseksi. Tultiinpa meitä siitä kieltämäänkin. Kaalisaaren ja hiekkakentän välissä oli uusi pukukoppi. Siinä meille sitten aukesi häiriötön paikka pelata. Posion Antti, Niemelän Hannu, Kallion Markku, Tuomiston Raimo, Virtasen Jarmo, siellä alkoi totinen sökönpeluu. Eivät panokset suuria olleet, mutta aina välillä potti kohosi hurjaksi. Kortti kortilta korotettiin, tultiin mukaan tai kipattiin. ”Ristillistä kuin Tiina vainaan elämä.” ”Ruudut suuret sano lasimestari.” ”Pataa pukkaa.” Pelin tempo oli kiihkeää. Minä tieten hävisin säännöllisesti, voittaessani olin jo ennalta paljastanut käteni kokeneimmille, tavoilla ja nokituksilla. Muut eivät sitten tulleetkaan loppuun asti. Voittopottini jäivät pieniksi. Joskus lykästi, olimme kaksin Vipinän kanssa, minä olin nokittanut. Vipinä mietti, käänsi korttinsa esiin ja sanoi:”Noilla minä pelaan.” Hän mietti vastatako huutoon. Minä häkellyin ja sanoin, että näillä minä pelaan. ”Eiii,” kuului Markun ja Antin suusta, kun he samalla löivät kätensä minun korttieni päälle. Tajusin virheeni, mutta he pelastivat sen. Vipinä maksoi ja hävisi. Kosken Jorma alkoi myös pelata kanssamme, monasti menimme pienemmällä porukalla meille pelaamaan. Emme kuitenkaan uskaltaneet pelata suoraan rahalla. Kaivoin mustasta kaapista hammastikkuja. Niitä oli siellä tuhannen kappaleen rasiassa. Jokaiselle jaettiin sama määrä tikkuja, samalla sovittiin yhden tikun arvo. Jos meille nyt olisi äkisti tullut aikuisia, ei ainakaan raha keikkuisi pöydässä. Pelin jälkeen laskimme kullakin olevan tikkumäärän, ja maksoimme rahana voittajille. Kyllä ne tikut monen kerran jälkeen olivat aika mustia. Postin pojistakin muutamat tulivat mukaan peliin. Minä olin pantannut kelloni Sivosen Keijolle. Lopulta me kärysimme. Isä kutsui Keijon ylös, hän saapui ja ojensi ensimmäisenä kelloni minulle. ”Tossa on Pekka sun kellos.” Siitä paikasta minun oli lähdettävä isäni kanssa Kaalisaareen. Hän poikkesi matkalla Hietamon kenkäkauppaan saadakseen sieltä tukea, ei saanut. Kaksin kävelimme pukukopille. Isä veti oven auki. Sitä häpeän määrää mikä päälleni koitui.

1 kommentti:

  1. Oli teitä mainio poikaporukka, kaverien kesken kolttosetkin pysyvät ryhdikkäinä, ne myös nousevat taiteeksi, tarinataiteeksi. Taisi jäädä ikäluokan tyttöporukoille, luulen, oudoiksi harrastuksiksi, nuo sököseurat. En oikein osaa muistella, mitä vastaavia kurittomuuksia me olisimme tehneet, olisivatkohan tupakkikokeilut oppikoulun viereisessä baarissa ja koulun takana olleet sellaisia?
    Hyvä nousujohteinen tarina ja mainio lopetus.

    VastaaPoista