Ilkka opettaa ratsastusta -60 l

Ratsastus

Uotin tilalla Ilkan kanssa aloitimme judoharjoitukset Tallin vintillä. Siellä oli sopivasti kuivia heiniä koottuna, jotta saatoimme heitellä toisiamme mattoon. Erityisesti opettelimme kaatumisen vaimentamista vapaalla kädellä. Se piti iskeä maahan ennen kroppaa. Näin voima mikä heitti kehoa vaimenisi hieman ennen pysähdystä. ”Annas kun minä heitän ensin.” Läiskähdys vaan ja minä koetin vaimentaa lentoani kädelläni. Se piti saada tietyllä tavalla osumaan, niin ei tulisi kolhuja ja mustelmia niin helposti. Ei tuntunut tepsivän. ”Jaha, sitten on minun vuoroni.” Olimme hieman koonneet heiniä, mutta emme tarpeeksi. Kovina poikina emme valittaneet, vallankin kun aina sai sitten paiskoa toista ketoon. Vintti kolisi, kädet kipeytyivät, lonkkaan sattui. Mikähän hullutus taas ajoi meidät tuollaiseen. Emme ehkä olleet riittävän kokeneita vaömentajia toisillemme. ”Mennääs katsomaan hevosia.” Ilkka oli saanut tarpeekeseen heittelystä. Rappuja myöten pääsimme talliin. Eläinlääkäri siellä aina piti hoitohevosia, yhtä tai kahta kerrallaan. Hevoset hörähtelivät tuntiessaan tulijat. ”Oletko sinä koskaan ratsastanut?” ”En ole kuin istunut selässä, ilman satulaa. Siinä on minun urani.” ”Täällä on isällä nyt vähän rauhallisempi hevonen. Sillä voisimme koettaa.” ”Mikäs siinä, sopivat vaatteetkin ovat päällä.” Ilkka satuloi hevosen ja talutti sen tallista ulos seinän vierustalle. ”Katsos, ensin säädetään jalustimien mitta näin, Laitetaan jalus kainaloon, käden mitta on jalustan remmin mitta. Hiukan on siirrettävä lyhyemmäksi.” Kävelivät toiselle puolelle, ja siellä sama temppu. ”Sitten selkään noustaa näin, hevosen vasemmalta puolelta. Ohjakset vasempaan käteen satulanupista samalla kiinni. Vasen jalka jalustimeen ja oikealla jalalla maasta ponnistaen vasemman jalan varaan ja oikean jalan heitto satulan yli.” Sitten vaan toimeen. Jalustin tuntui ensin olevan korkealla ja tuntui oudolta olla selkä päin hevosen päätä ja kaulaa. Ponnistus hups vain, ja oikea jalka yli satulan ja istahtaminen satulaan. Samalla piti haroa oikea jalka jalustimeen. Silloin se hevonen jo lähti, pyörähti tallin seinän kautta väärään suuntaan. ”Anna sille vähän avuja jaloilla, painallat hieman kantapäällä kylkeen ja samalla annat käskyä ohjaksilla. Älä kisko niistä, pieni kiristys riittää. Mene tästä tien yli Kukkurin laelle vievää polkua ja sieltä takaisin. Katso autoja.” Osasinhan minä sanoa ptryy ja maiskauttaa suullani mmaisk, muttei hevonen siitä piitannut. Ohjaksia totteli. Kopsuttelin sinne ja takaisin. Seuraavilla kerroilla menimme pelloille, Ilkka nostatti ravin ja laukan. ”Laukkaamaan tämä on laiska, mutta ravia se kyllä menee. Katsos, näin täytyy keventää hevosen menoa nousemalla ravin joka toisella askeleella jalustimien varaan.” Ilkka ravasi ympyrää ja selosti. Mikäs siinä, rauhallinen hevonen, helppo sillä oli opetella. Tuli talvi. Aloitimme hiihtoratsastuksen. Pitkä köysi sidottiin satulaan kiinni, Ilkka ratsasti ja minä tulin suksilla köydestä kiinni pitäen. Polkua pitkin mentiin, mukavasti kävi. Siihen saakka kun Ilkka kiihdytti laukkaan. Vauhdin kesti hyvin, mutta jesus kuinka sieltä alkoi kavioista lentää tieroja päin minua. Hiihto meni niiden väistelyksi. Lumi pakkautui raskaan hevosen jalan alle tiukaksi kasaksi, joka sitten laukka-askeleella lensi suoraan hiihtäjää päin. Siitäkin selvittiin. Pääsin jo itsekseni pienille peltolenkeille, hyppäytin yli ojan. Tiukasti satulassa istuen se meni kuin keinutuolissa. Nousihan se laukkaan, kun oikein kannusti. Silloin alkoi hillitön pomppiminen satulassa, nousin jalustimien varaan, meno tasaantui. Opettelin sitten istumaan satulassa tiiviisti laukan aikana. Siinä täytyi voimakkaasti liikuttaa lantiota eteen ja taakse menon mukaan. Pian sen oppi, ja se olikin mukava tapa edetä. ”Viedään hevonen talliin. Meidän täytyy vähän huoltaa sitä.” Tallissa aloimme kuivata hevosen kylkiä heinätupoilla. ”Näin, tuppo käteen, muutama kierros ja tuppo kaksinkerroin käteen, niin heinät eivät tipu pitkin. Sitten vaan pyyhitään kaulalta alkaen peräpäähän. Tämä kyllä sitten haisee hevoselta. Minulla oli kerran Aulin kanssa pieni ratsastusretki. Hänellä ei silloin ollut kuin tavalliset housut. Ne olivat sitten haisseet kotona koko viikon.” Hevonen tuli kuivattua, Ilkka haki vielä sangollisen vettä sen eteen. Me astelimme sisälle. Eläinlääkärillä oli oma huoneensa pirtin takana, Ilkka kävi siellä ja tuli puolijuoksua pois. ”Täytyy mennä ottamaan vesiämpäri pois, hevonen voi muuten puhaltua.” Rasituksen jälkeen niin saattaa tapahtua, tuo tehtiin varotoimena.

Tallissa hevoset vaihtuivat. Bäckmaneille oli tullut Ilkan serkku kylään. Lähdimme kolmisin uuden hevosen kanssa jäälle. Meillä oli sukset mukana ja köysi. Minulle annettiin ensimmäinen ratsastusvuoro. Nousin Liisan selkään ja heti mentiin. Liisa painalsi niska kyyryssä niin lujaa kuin ikinä pystyi kohti Vammalaa. Semmoisessa laukassa en ennen olutkaan ollut. Pysyin kyllä hyvin satulassa, mutta muutoin meno oli hallitsematonta. Tein pitkän kaarron takaisinpäin, Liisa sen verran totteli, mutta laukkaa ei laskenut alas. Ilkka koetti pysäyttää meidät käsillään huitomalla, turhaan. Kukkurin rannassa siinä kohtaa on melko jyrkkä kallio. Ajattelin ajattaa tuon hullun hevosen kalliota päin. Kaipa ennen kopsahdusta pyssäisi. No ei, väisti kallion, kääntyi taas takaisin, mutta alkoi vastata ohjaksiin. Sain sen seisahtamaan toisten luona. Liisa päästi pitkän trööttäyksen sieraimistaan niin että huuru lensi. Se oli valmis uuteen taistoon.

Kävimme toisella kerralla Houhajärvellä Bäckmanien mökkisaaressa, valjastimme sillä kertaa rauhallisen hevosen reen eteen. Vuorotellen menimme mökin kuistin edessä lenkkiä koettaen saada laukan nostatettua. Onnistui se toisinaan. Minun ja Liisan tuttavuus ei ollut vielä ohi. Kesän tultua sain vuoron käydä sillä lenkillä. Aloitin pellolta, menimme ravia ojalle saakka. Siitä yli ja laskin Liisan laukkaan. Kiersimme pellolta santatielle, siinä oli edessä hyvänlainen alamäki. Hellitin hieman ohjaksista, ja hirmuinen laukka heti, nyt entistä lujempaa. Liisaa ei tarvinnut hyppyyttää, se hyppäsi ite. Toin nyt jo sangen hikisen hevosen talon taakse tikapuihin kiinni. Liisan kyljet olivat osaksi vaahdossa. Eläinlääkäri tuli seuraavaksi ratsastamaan. Emme ehtineet kupeita siivota. ”Onko tällä hevosella käyty uimassa.” Sarkastinen toteamus ei vaatinut vastausta.